Tämän muiston jakamisesta on muodostunut jo perinne. Jo pelkkä muistelu tuo kyyneleet silmiin, saatikka sitten lukeminen.
Tapaamani herrasmies on varmastikin jo vaimonsa luona, rauha hänelle.
(Muistoni "tänään" on 5.12.2016)
************
Olen monena aamuna töihin mennessäni tavannut herrasmiehen, nyt jo 91-vuotiaan. Olemme usein jutelleet bussissa, hän on kertonut mm. lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ja muutama vuosi sitten saamastaan aivoinfarktista, josta on toipunut sisulla ja sitkeydellä.
*Tähän lisään jälkikäteen, kuinka hän puhui kauniisti edesmenneestä vaimostaan*
Eilen hän sattui samaan bussiin myös kotimatkalla ja jäimme pois samalla pysäkillä. Kävelytie oli liukas, hänellä oli kädessään kävelysauvat, talouspaperipaketti ja ostoskassi. Tarjouduin useampaan kertaan kantamaan tuota painavalta näyttävää ostoskassia, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi itse kantaa ostoksensa, selitys oli:"Onhan tässä selvitty sodastakin."
******
Tämä herrasmies tuli mieleeni myöhemmin ja mietin, mitä hänelle mahtaa kuulua.
Muistelin, miten hän eräänä aamuna onnellisena kertoi saaneensa kirjeen, jossa oli villasukat tuntemattomalta.
(Tuolloin oli se kampanja, jossa kudottiin ja lähetettiin villasukat veteraaneille, muistatteko?)
Se vaatimattomuus ja onnellisuus koskettaa vieläkin 💗💗
Enempää ei ole sanottavana kuin KIITOS!
Voi, miten ihana lämmin muisto! <3
VastaaPoistaItsellä kaksi täysin erilaista "mummu"-kokemusta, kun isäni äiti oli maatilan emäntä, ja hoiti tilaa pääosin yksin, kun miehensä kuoli pian viidennen lapsen syntymän jälkeen. Vähän eläimiä, vähän viljelypeltoa (lähinnä siis omille eläimille oma osuus, loput vuokrattuna muiden käyttöön), vähän "keittiöpuutarhaa", kohtalaisesti metsää. Ja äitini äiti taas oli kaupunkilaisrouva, jonka mies kuoli työtapaturmassa lasten ollen pääosin murkkuikäisiä. Isänäiti säästi kaiken, säilöi kaiken kasvattamansa, kieltäytyi kaikesta materiaalista (juurikin koska "muut tarvitsevat sitä enemmän kuin hän"), mutta otti sentään avun vastaan. Lapsena siis olin hoitamassa eläimiä (hevonen, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja), kitkettiin rikkaruohoja, haettiin puita metsästä, marjastettiin, sienestettiin... Yhdessä myös leivottiin, kokkailtiin, ja näin. Hän myös opetti käsityön alkeet minulle. Kun taas "ladyn", äidinäidin luona tehtiin ostoksia kaupoista, pelattiin korttia, ratkottiin palapelejä, syötiin suklaata, kaikkea valmista. Hän ei paljon edes kokkaillut, kaikki oli mahdollisimman valmista, pääruoka taisi olla erilaiset voileivät, ja leipäaineksetkin kaupasta hankitut. Hän myös mieluusti otti aina vastaan kaiken "tilpehöörin", oli ne sitten oikeasti tarpeen tai ei. Mutta käsitöitä hänkin teki, virkkauksen perusteet opin häneltä.
Huomaan itsessäni välillä sitä ajatusta myös, että annan pois jotain, mitä itsekin ehkä tarvitsisin, kun tunnen, että joku toinen tarvitsisi sitä vielä enemmän kuin minä. Mieheni on usein tästä "motkottanut", mutten vain voi itselleni mitään. =P Tai en esim. ota "hävikki"aletuotteita kaupasta, koska mietin, että joku toinen tarvitsee sitä enemmän kuin me...
Sota on ollut kaikille kova pala! Varsinkin ne kauheudet henkilökohtaisesti kokeneille! Iso kiitos heille! <3
Minun Äitini oli 11-vuotias ja vanhin yhdeksästä sisaruksesta, kun heidän isänsä kuoli, nuorin oli n. vuoden vanha. Mummu jäi siis yksin yhdeksän lapsen ja talovelan kanssa. Niin vain mummu selvisi, hyvin kasvatti lapset, minä sain olla mummulassa oikeastaan aina kun halusin.
PoistaToinen mummola, muori ja vaari, oli meitä lähellä ja olin siellä ensin päivähoidossa ja sitten kävin sieltä käsin ala-asteen koulua, ettei tarvinnut olla iltapäiviä yksin, kun äiti ja isä olivat töissä.
Paljon asioita olen oppinut vanhemmilta, mutta niin myös mummoilta ja vaarilta ja siitä olen kiitollinen.
Niitä oppeja olen siirtänyt myös Pojalle.
Kaunis muisto ja kohtaaminen. Saamme olla paljosta kiitollisia heille.Kiitos kun jaoit muistosi💗Minun muistoihini kuului isänäidin puolen sukulainen joka oli sotasokkee ja hänen tyttärensä kirjoitti 3 kirjaakin heidän elämästään. Tapasin lapsena tämän sotasokkeen Martin joka käänsi sen Makkeen sortin sakiksi. Sillä nimellä löytyy kirjakin. Hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa sinne Pöllönkulmaan.💙🤍
VastaaPoistaKiitos Päivi!
PoistaItsenäisyyspäivä meni - oli mukava ilta Linnan juhlineen, ei sen kummempaa.
Voi näitä ihania vanhoja sisupusseja !
VastaaPoistaEilinen tuntematon sotilas -elokuva jäi vahvasti koko illaksi mieleeni ja siinähän näitä sotasankareita oli.
Ei ihme jos ihan kaikki eivät henkisesti selvinneet sodan kauhuista jos muuten hengissä fyysisesti selvisikin. Pappani ei koskaan puhunut sodasta ainakaan minun aikanani ja luulen, että Isääni taas vaivasi jotenkin se. Isä kun ahmi kaikki sotakirjat mitä kirjastosta löytyi ja luulen että hänellä oli jotenkin halu kokea jotain samaa kuin oma isä oli kokenut ?
Minunkaan vaarini ei koskaan puhunut sodasta, vaikka nuorena poikana sinne joutui, hän oli syntynyt 1911. Ei mummukaan.
PoistaTuntemattoman olen katsonut monta kertaa, nimenomaan Edvin Laineen ohjaaman. Myös Aku Louhimiehen ohjaaman version olemme joskus katsoneet, ei huono sekään, mutta Laineen versio on vain jotenkin iskostunut päähän niin, että mikään muu ei sinne mahdu.
Kirjan olen myös lukenut.
Arvostan itsenäisyytämme ja kiitokseni sotaveteraaneille. Isänikin oli sellainen. Muistan kampamjan villasukat sotaveteraaneille. Kuin harmaat harmaat sukat ja lähetin ne myös. Enää en muista minne lähetin.
VastaaPoistaArvostan myös itsenäisyytämme ja kiitän siitä joka ilta vaariani - ja toki myös pappaani, jota en koskaan nähnyt, kuin myös kaikkia muita veteraaneja. Vaarini kuva on makuuhuoneen "minun oveni" päällä ja hän sieltä käsin vartioi untani - Mursun ukki puolestaan Mursun oven päältä.
PoistaMuistan, kun kerroin silloin aikanaan facebookissa siinä ryhmässä joka oli perustettu kampanjaa varten tuosta sedästä. Sain siellä eräältä jäseneltä todella ikävää palautetta ja kuraa päälleni - kun tarkoitukseni vain oli kertoa ryhmälle, että olen omin korvin ja silmin kuullut ja nähnyt villasukkien kiitollisen vastaanottajan.
❤️
VastaaPoista❤️
Poista