maanantai 31. joulukuuta 2018

Hyvää alkaavaa vuotta 2019 kaikille!

Samoin sanoin kuin toivotin Hyvää Uutta Vuotta ystävilleni facebookissa, toivotan alkavaa vuotta teille kaikille - niin teille "vakituisille", tutuiksi tulleille ystäville kuin uusille ja silloin tällöin pistäytyville. Kaikki ovat tervetulleita 💞💞



"Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan..."

-Anna Puu

Myyntisirkkusten seikkailut Suomen suvessa 2018 - osa 14

Myyntisirkkusten seikkailu Suomen Suvessa 2018 alkaa lähestyä loppuaan: perjantaiaamu ja melojatkin lähestyvät pikkuhiljaa Imatraa.

Me heräilimme - kuinkas muuten - auringonpaisteeseen ja linnunlauluun Saimaan Ladun majalla, teimme tutun aamunpalan eli puuroa, voileipää ja kahvia.  Kun aamupala oli syöty ja maja laitettu kuntoon - illalla sinne tulisi koko muukin organisaatio ja turvaryhmä iltaa istumaan ja hengähtämään ennen seuraavan päivän kotimatkaa - lähdimme kohti toiseksi viimeistä myyntipaikkaamme.

Aamupäivän vaihtopaikat olivat sen verran ahtaita, ettei meidän ollut järkeä PakuPojalla niihin ahtautua vaan ajoimme suoraan Ruokolahdelle Suikkalan lavalle. Hienolle paikalle on tanssilava rakennettu - harmi, ettei ollut päivätansseja sinä päivänä.
Aurinko kyllä paistoi pilvettömältä taivaalta, tietenkin ja meidän myyntipaikalla riitti väkeä.

Ylen Summeri -kuvausten lisäksi otettiin myös muita kuvia:

Kuvan julkaisuun saatu lupa kuvaajalta
Tästä voitte arvailla, kuka on viettänyt aikaa ulkona auringossa ja ketkä enimmäkseen kajakissa 😂
Jokaisella meidän organisaatiossa on oma tehtävänsä...







Päivä oli todella kuuma ja hikinen, ja melko kiireinen. Harmittaa, kun en nenää puuteroidessani huomannut ottaa kuvaa tanssilavan legendaarisesta naistenhuoneesta! En ensin edes löytänyt sitä, en ymmärtänyt, että se on rakennuksen alla!

Ja onneksi meillä on turvaryhmä 💘 - sehän siis toimii tarvittaessa myös maalla. En taas tajunnut käydä syömässä ja juomisenkin kanssa oli niin ja näin ja sitten se aurinko. Kun lähdin sinne naistenhuoneeseen, yksi meidän turvaryhmäläisistä tuli vastaan. Pyysin, että hän vähän katsoisi mun perääni - jos ei mua ala kuulua takaisin, niin tulee hakemaan mua, sitten on jotain tapahtunut.
Pääsin kuitenkin omin avuin pois, kun pääsin varjoon, niin kaikki oli hyvin ja hänkin oli huojentunut kun tulin takaisin.
Autossa oli vettä ja pari energiapatukkaa -niiden avulla sain taas lisää virtaa 💪

Kun Summerin nuoret oli melotettu ja kuvaukset hoidettu, ja viimeinen vaihto tehty, lähtivät melojat viimeiselle osuudelle, kohti Imatran satamaa. Aikaa osuudelle ei oltu varattu kuin 1,5 tuntia joten meilläkin alkoi PakuPojan pakkaaminen jo hyvissä ajoin ja nokka kohti satamaa, että ollaan siellä hyvissä ajoin ja ehditään purkaa auto vielä viimeisen kerran.

Kummasti nousi melkoinen tuuli, mutta siitä huolimatta vanhan tavan mukaan osa melojista lähti muita vastaan - lukumääriä en valitettavasti muista, mutta melkoinen määrä niitä kaiken kaikkiaan lopulta satamaan saapui tapahtuman päättämään.

Melojia siinä odotellessa ja niitä kummallisia mustia ötököitä hätyytellessä vanhan rouvan sykähti oikein kunnolla - en ensin edes tajunnut mitä tapahtui: katselin vain, että  moottoripyörällä tuli joku nuori poika (mies) ja pysäköi sen Tunturiruipelon auton eteen, joka oli siinä meidän lähellä ja kylläpä tulee mukavan näköinen nuori poika ja suoraan minua kohti, mitähän se nyt. Ja sitten yhtäkkiä tajusin: tuttuhan se! Koko viikon olin odottanut sitä nuorta miestä ja siinä se oli ja rutisti kovasti! Ei, ei ollut oma Poika, vaan velipuolen serkku, viimeksi nähty... no monta vuotta sitten 😂 Veljensäkin oli jossain matkalla piipahtanut, mutta hänen kanssaan ei osuttu kohdakkain. Isänsä oli reissussa mukana ja siskonsa kävi jo lähtöpaikalla.

Kun lopulta oli melojat saatu rantaan, kalusto joko autojen katolle tai ainakin lähelle autoja alkoi päätösseremonia: joukkueille jaettiin osallistumisdiplomit. Meidän Aurinkomme haki reippaasti meidän Latuyhdistyksen diplomit (ja joku taisi vähän kuivata silmäkulmia..).

Sen jälkeen luovutettiin Kuopion kaupungin lähettämä viesti Imatran kaupungille, arvottiin Bear & Waterin lahjoittama kajakki, Welhonpesä Oy:n lahjoittama SUP-lauta kokeilijoiden kesken, Lahnakoski Oy:n lahjoittamat melat (2 kpl) kokeilijoiden kesken sekä luovutettiin Suomi Meloo ry organisaation ja Turvaryhmän lahjoittama SUP-lauta Mansikkarinteen lasten- ja nuortenkodille.



Sitten olikin hyvästien aika: paljon halauksia ja kesän toivotuksia.  "Ensi vuonna nähdään", "Nähdäänhän me sitten taas ensi vuonna", "No ei se vuosi niin pitkä aika ole", "Ajakaa varovasti"

Turvallista kotimatkaa Äitirakkaalle ja Tunturiruipelolle ja Auringolle sekä muulle porukalle - oikeastaan enemmänkin ajatuksissa ja sitten myöhemmin puhelimitse, lähtivät nimittäin sen verran ripeästi, ettei enää ehditty sen kummemmin tavata.

Meidän koko porukka ajeli takaisin Saimaan Ladun majalle - sinne missä olimme viettäneet edellisen yön Kuljettaja-Sirkkusen ja herraseuran kanssa. Kaksi miehistä lupautui/päätti tehdä meillä ruokaa ja keittiöön ei ollut muilla asiaa. Meillä oli ainoastaan lupa tuvan puolella järjestellä pöytiä ja penkkejä niin, että olemme kaikki saman pöydän ääressä.

Ja osa porukasta lämmitti saunaa. Sauna oli kovin kovin pieni, sinne ei oikeastaan mahtunut kuin kaksi ihmistä kerrallaan. No kävihän se niinkin 😂 Uimaankaan ei päässyt, sillä laituria ei ollut, eikä kaislikossa voinut kävellä.

Ruokana meillä oli uunissa kypsytettyä kanaa, kolmea erilaista salaattia, patonkia, tuorejuustoja.. mitähän kaikkea meillä oikein olikaan.. Minäkin söin ihan kiltisti paprikaa kaikissa salaateissa, yhtään en jupissut vastaan.



Tässä meidän toinen kokkimme.






Kaikki olivat melkoisen väsyneitä ja ruuan jälkeen väki alkoi vetäytyä nukkumaan: Kuljettaja-Sirkkunen ja herraseura minun kanssani majaan, muutama pakettiauto joissa väki oli nukkunut viikon aikanakin ja yksi asuntoauto. Joku nukkui ulkonakin, mikähän härpäke se nyt sitten olikaan. Hyttysiltä suojassa kuitenkin...

Aamulla väkeä alkoi pikkuhiljaa palailemaan majaan aamupalan tekoon, edellisiltaisia patonkeja, pikapuuroa viikon eväistä, kahvia ja teetä ja kaikenlaista. Vähän sellaiset keräilyerät. En muista mitä siinä pöydän ääressä tein tai sanoin, mutta... kuivaan silmäkulmat välillä.. yksi meidän turvaryhmäläisistä, voisi sanoa, että se rauhallisin, hiljaisin ja totisin - vaikkakaan ei mikään tosikko eikä puhumaton - sanoi sanat, jotka talletin sydämeeni ja jotka olen ottanut esiin kaikkein pahimpina päivinä:  "Juuri siksi, kun olet niin kamala, me sinua niin rakastamme"   Yksi kauneimmista lauseista mitä mulle on sanottu.
Toinen oli edellisenä iltana, kun kysyttiin, että onko mulla varmasti kaikki hyvin, hän (kysyjä) oli huolissaan, että jaksanko mä koko viikon.
Kaikki ihmiset joiden kanssa tuon viikon vietän, ovat kyllä rakkaita.

Aamiaisen jälkeen osa väestä lähti ajelemaan kotiin ja me jäljelle jääneet  jäimme tekemään osasta tavaroista inventaariota, kun meillä oli tieto, että ne piti viedä paikkaan xx. Kun se oli tehty, mekin Kuljettaja-Sirkkusen lähdettiin ajelemaan kotiin päin ja matkalla soitettiin, että no mikä on se paikka xx, mihin ne inventoidut tavarat pitää viedä....Juu, ei tarvikaan viedä! Murrr....
No ei se mitään - olipahan inventoitu ja nopeamminhan se kävi kun oli enemmän väkeä sitä tekemässä.

Me ajettiin Lappeenrannasta Äitirakkaan ja Tunturiruipelon luo ja kun oli hyvä ilma, tehtiin loppu inventaario siellä, saatiin vielä apua Äitirakkaalta (tai niin kuin Kuljettaja-Sirkkunen hänet nimitti, Suomi Meloo-Äiti 💗)
Kun inventaario oli tehty... siinä se oikeastaan olikin sitten tehty 😥😥 Odottamista olisi taas ensi kesään asti. Mutta onneksi on kaikenlaista tekemista tässä vuoden mittaan ja muutenkin tapaillaan, ettei ihan koko vuotta erossa olla.

Pitkiä puheluita ja sen sellaista,

Pitkään kesti tämän tarinan kertominen, mutta nyt on tarina loppu, kohta voidaan aloittaa jo vuoden 2019 seikkailun kertominen - vai jaksatteko te sitä edes lukea?

Loppuun vielä muutama kuva.


Melajuhlapaikka Hotel Spa Järvisydän, Rantasalmi







Nämä kuvat löytyy Oravista, toinen sisältä ja toinen ulkoa





Tämä oli Melajuhlan jälkeisen aamun vaihtopaikalta, odotettiin melojia saapuvaksi ja tämä kukkaseppele oli tehty yhden saapuvan melojan kunniaksi 💝




Suomi Meloo -pipo - jotta tarvittaessa erotutaan joukosta. Pipoa ei tänä vuonna tarvittu...
Pöllön Japanista tuliaisiksi saama pöllöhuivi.

Ja Myyntisirkkusten yksi tärkeimpiä työkaluja: maksupääte, jotta asiakkaat voi maksaa myös kortilla.





sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Piti ensin vain toivottaa Hyvää uutta vuotta ja sitten kirjoittaa Myyntisirkkusten seikkailut loppuun, mutta.....

.. tulikin suunnitelmien muutos, kun luin naamakirjaa. Saattaa käydä niin, että ollaan Timon kanssa samoilla asioilla vielä näin vuoden viimeisissä päivityksissä 😊

Olen aikaisemmin kertonut teille jo edesmenneestä Jepulis Penjamista, kaupungin sontakuskista, josta on nyt kahtena vuonna joulun alla tehty näytelmä, jota on esitetty kaupungintalon sisäpihalla.

Sitten olen kertonut myös nk. Kärpäsenmäen mummosta, joka tosin on nyt muuttanut toiselle puolelle kaupunkia.
Tämä mummo asui aiemmin täällä meidän mäellä ja oli tunnettu siitä, että hän oli päivisin tuossa valtatien varressa ohjaamassa liikennettä. Kun eihän se muuten olisi oikein sujunut; isot rekat ja muut ajoi siivosti järjestyksessä kun tämä ahkera mummo siinä liikennettä ohjasi.
Ja kieltämättä; nyt häntä ei ole siinä enää kuukausiin näkynyt, niin monesti on tullut itsellekin repsikan paikalla tunne, että "no mihinkä sitä nyt oikein pitää mennä", "eihän tässä osaa enää kotiinkaan, kun ei kukaan ole neuvomassa". Meille päin nimittäin käännytään juuri siitä risteyksestä, missä kohtaa hän tapasi risteyksessä seisoa 😊

Se mikä sai päivityksen aiheen muuttumaan, on legendaarinen torikauppiaamme Helmi Mynttinen.
Hän on 82-vuotias ja on myynyt piirakoita torillamme yli 50 vuotta - ja takuulla ovat kaupungin parhaita piirakoita 😊💗

Oikeastaan - mitäpä minä tästä sen enempää, kun netistä löytyy MTV3:n Mika Tommolan tekemä haastattelu Helmistä, kolmen vuoden takaa. Turhan vaatimaton hän vain on; mutta ajatelkaa, KAHDELTA AAMUYÖLLÄ hän nousee leipomaan, että asiakkaat saavat tuoreita piirakoita.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/helmi-on-lahden-torin-legendaarinen-piirakkamyyja-aamukahdelta-aloitan-leipomisen/5610042?fbclid=IwAR1KIkrzs3po_6pS4mdgbvK4qtu_8hHKJCVROxx2QFUU19UGP0La0idxZqs#.Vm8ak2UVpKI.facebook

Nyt hän jää pitämään muutaman kuukauden lomaa ja palaa torille taas yhdessä muuttolintujen kanssa.

(Jos joku facebookissa oleva haluaa käydä kurkkaamassa, niin hänellä on omat sivut:
Torikauppias Helmi Mynttinen)

lauantai 29. joulukuuta 2018

Loppuelämän ensimmäinen päivä

Tänään oli siis  dramaattisesti sanottuna "Loppuelämäni ensimmäinen päivä". 
Eikä ollenkaan hassumpi päivä, ihan mukavasti tämä loppuelämä alkoi.

Eilen oli siis työsuhteen viimeinen päivä ja taakse jäi 24 vuotta, 7 kuukautta, 3 viikkoa ja 5 päivää saman työnantajan palveluksessa. Vielä jännitän, mahtaako lopputili eli maksamattomat lomarahat tulla kuten kuuluu eli maanantaina, kuun viimeisenä päivänä. Mulla on paha aavistus, ettei tule tai että asiassa on jotain muuta ongelmaa.

Tänään kuitenkin sain paketin Siskorakkaalta; ihanan joulukoristeen, todella suloisen, sekä suklaata meille molemmille AM:n kanssa. Olin juuri kaupassa pysynyt lujana ja jättänyt suklaat sinne vaikka kuinka teki mieli 😂 Onneksi ihana sisko pelasti pahalta suklaanpuutteelta. Ja kahvia, jota ei olla vielä maistettu - vaikuttaa ihanalta  sekin!



Joulu sujui meillä vanhojen perinteiden mukaisesti, pienellä jännityksellä ja kommelluksilla höystettynä. Mitäpä se olisi Pöllön joulu ilman semmoisia...

Aatonaattona odoteltiin perinteiseen tapaan Poikaa koti-kotiin ja siinä iltapäivällä AM yritti soitella Äidilleen. Ei vastausta. Uusi yritys. Valitsemaanne numeroon ei saada yhteyttä. Yritettiin monta kertaa, molemmat. Ei vastausta. Voi itku ja kurjuus. Laitettiin viestikin. Yritin etsiä netistä tietoa, onko alueella vikaa. Ei löytynyt tietoa. AM tuli suihkusta ja yritettiin taas soittaa. Sitten ruvettiin jo tekemään suunnitelmaa B - suunnitelma A kun oli mennä hakemaan Poika junalta, sieltä Äitirakkaan luo joulupuurolle ja sitten kotiin aloittelemaan joulunviettoa.
AM katsoi uudestaan netista verkkoviat: nyt oli tullut tieto, että ko. alueella on vikaa ja samaan aikaan tuli A-nopilta viesti, ettei hän voi soittaa kuin hätäpuheluita. Helpotuksen huokaus. Voimme unohtaa suunnitelman B.

Poika laittoi viestin, että juna on myöhässä n. 20 min., mutta olimme jo lähteneet. Katsoimme täältä mäen päältä upeaa täysikuuta, se oli aivan valtavan kokoinen. Koska meillä oli aikaa ajelimme radiomastojen juurelle katsomaan saisiko siitä kuvaa... No sai siitä jonkinlaisen, mutta kun kädet paleli ja oli huono kuvaaja ja kädet tärisi ja ja ja... Mutta sain kuvaan kuun ja meidän kaupungintalon tornin:

Ja muutaman luistelijankin 😊



Kun päästiin perille Äitirakkaan ja Tunturiruipelon luo, oli kuin olisi saavuttu satumaahan. Kynttilälyhtyjä siellä täällä, pieni joulukuusi pihalla ja tämä (kuvan julkaisemiseen ei ole kysytty lupaa...)
Lieneekö tämä Joulupukin reki?


Joulupuuron syötyämme ja joulukahvit juotuamme ajelimme täysikuun loisteessa kotiin, teimme vielä pari hommaa, ennen kuin rauhoituimme joulun viettoon.
Lahjatkin jaoimme jo aatonaattona (vaikka meitä tuhmiksi nimitettiinkin 😋😋) ja ihanan, ison, pehmeän pöllön lisäksi saimme AM:n kanssa yhteiseksi laatikollisen erilaisia herkkuja, enempi semmoisia itämaisia.
Ja minä sain tämän joulukalenterin, jota olin itse viime tipassa etsinyt, mutta meidän kylältä sitä ei enää löytynyt ja netistä se ei olisi enää ajoissa ehtinyt. No, ajoissa ja ajoissa - ehtipä tuo hyvin vielä joulunakin 😂 Saatiin pojan kanssa avata monta luukkua joulunpyhinä.

 Ja koska ihastuin tähän kalenteriin niin kovin, niin Poika oli kotiin päästyään käynyt ostamassa vielä toisen samanlaisen ja jonkun toisenkin 👍

Jouluviikolla Poika soitti ja kysyi, voinko tehdä hänelle villasukat. No tokihan äiti lapselle sukat tekee. Milloin pitäisi olla valmiit? No jos saisi mukaan kun lähden kotiin. No tuota... kun mulla on tässä yhdet sukat kesken ja nämä pitäisi tehdä aatoksi valmiiksi, mutta yritän ehtiä, kyllä ne pitäisi valmistua.
Kun toiset sukat oli valmiit, kysyin kelpaako tämmöiset harmaat missä on varressa punaiset raidat. Semmoinen varsi nimittäin oli jo valmiina. Kelpasi. No sittenhän ne oli jo melkein tehty... 😋😉 (Varsia oli siis yksi). No äkkiäkös yhdet sukat tekee kun ei ole sen kummempaa tekemistä ja Poika lähti vasta Tapaninpäivän jälkeen.


Siniset sukat oli A-nopille ja harmaat sukat Pojalle. Ja yläkulmassa on meidän vanha koristeemme, Ninja-tonttu.

Joulupoika kävi tietenkin aattona - eihän joulu olisi ollut mitään ilman Joulupoikaa 💗
Sen jälkeen lähdettiin A-nopille ja puolessa välissä huomasin, että voi kissan viikset..... ne sukat jäi sinne kotiin!!! Ja kun oli sovittu ettei sen kummempia lahjoja osteta ja anneta, niin meilläpä ei ollut sitten yhtään mitään vietävää. Ai että otti päähän!
Onneksi Poika siinä matkalla kysyi, että poiketaanko tänä vuonna tullessa hautausmaalla - no joo, mutta pitää hakea kynttilä. Niinpä kävimme kyläkaupasta hakemassa kynttilän ja hakemassa pienen lahjan viemisiksi.
Tunnustin kyllä, että on ne sukatkin siellä kotona, mutta kun ne unohtui.... AM tuo ne sitten kun tulee seuraavan kerran käymään. Mutta kyllä harmitti!

Mutta tosiaan, mitäpä olisi Pöllön joulu, jos ei jotain kommelluksia sattuisi!

Kun lopulta palasimme kotiin niin kotona myös pysyimme seuraavat kaksi ja puoli päivää 😂 Söimme, luimme, katsoimme elokuvia, torkuimme, juttelimme, emme tehneet mitään vaan olimme vain. Nautimme toisistamme. Muistelimme vanhoja juttuja.

Nyt ootellaan uutta vuotta - ollaan AM:n kahden eikä tehdä mitään sen ihmeempää, ollaan vaan.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Vielä vähän lukemisesta - Pöllö lukee ja kuuntelee

Vielä vähän lukemisesta, ideana Marjaanan ja Laiskiaisen kommentit edelliseen päivitykseen.

Muutama vinkki luettavaksi Pöllö lukee ja kuuntelee -blogissani ja siellä Jonossa luettavaksi -sivulla löytyy sitten lisää 😊😊

Ja sitten kun löydän meidän Lukupiirin vanhat listat niin skannaan teille lisää vinkkejä. Niistä voi löytyä vaikka jotain yllättävää...

Seuraavaksi sitten joulukuulumisia.
Loppuelämäni ensimmäinen ensimmäinen päivä on huomenna lauantaina.

torstai 27. joulukuuta 2018

Pari kirjajuttua, jos kiinnostaa

Kirjoittelin tuossa joutessani pari kirjajuttua, jos kiinnostaa 😊😊

Eli tuolla Pöllö lukee ja kuuntelee, sieltä löytyy taas pari semmosta "ei niin kovin kummoista ajattelua" vaativaa lukemista.

Nyt olis oikein kunnon luettavaakin tyrkyllä, Joulupukki toi yhden kirjan ja tiedän, että se on hyvä, koska olen jo aiemmin lukenut siitä osan.

Ja lukupiirin kirjakin pitäisi lukea.

Joulujuttuja kirjoittelen varmaan huomenna, jos vain ehdin, meinaa tehdä vähän kiirettä, kun vuosi jo vaihtuu. Viimeinen "työpäiväkin" alkaa ihan just 😂😂

lauantai 22. joulukuuta 2018

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo...

Jokaiseen kotiin, jokaiselle blogistanian ystävälle ja muuten vaan Pöllön höpötyksiä vuoden mittaan lukeneelle

Lämmintä, rauhallista, iloista, hassua, höpsöä ja rakkaudentäyteistä 
Joulua

torstai 20. joulukuuta 2018

Se ääni, kun joku raapii kynsillä liitutaulua

Nyt on ihan sellainen olo. Toisaalta se ei koskaan ole varsinaisesti mun korviin sattunut, mutta tiedän sen äänen kuitenkin. Ja nyt tuntuu jotenkin sellaiselta, kuin joku koko ajan raapisi liitutaulua tuossa vieressä.

Siitä huolimatta, että olen saanut ihania joulukortteja; kiitos niistä.

Kävin maanantaina lounaalla kohta entisen esimieheni kanssa; sain häneltä työtodistuksen, joulukukan ja kortin. Palautin työpaikan vartijalle henkilökortin, pysäköintiluvan, kulkunapin ja ikivanhan kulkukortin. Minua ei enää ole. Ja vaikka kuin yritän todistella itselleni, olen silti hiukan pettynyt siihen, että työkaverini eivät huomioineet lähtöäni millään tavalla. Sentään 24 vuotta 7 kuukautta 3 viikkoa ja 5 päivää, joista tosin tämä 6,5 viimeistä vuotta poissa.  Skriiik.

Eilen kävin kolmen ystävän kanssa syömässä, glögillä ja vohvelilla. Meillä oli tosi mukavaa, niin kuin aina. Vaan sitten kun olin tulossa kotiin, onneksi ystävän kanssa: Riesa. Skriiik.
Onneksi ystävä piti huolta, vaikka oli juuri kertomassa omista huolistaan - jäi harmittamaan, kun kesken kaiken minä aiheutan huolta. Onneksi tokenin suht nopeasti ja pystyin jatkamaan kuuntelua ihan kunnolla; muistan jopa mistä puhuttiin.

Tänään tuli kirje, päätös. Henkilökohtaista avustajaa ei enää myönnetä. Skriik.
Onneksi olin jo varoittanut asiasta avustajaani ja onneksi on ystävä joka on tarvittaessa tukena ja turvana. Mutta harmittaa avustajan puolesta, vaan minkä minä sille voin. Päätin kuitenkin soittaa vasta ensi viikolla; koska olen asiasta jo puhunut ja varoittanut, en halua pilata hänen jouluaan tällä asialla.

Aamulla tuli sähköpostiin viesti, että pankkiin on tullut lasku, käypä tarkistamassa ja hyväksymässä. Ok, minä tein työtä käskettyä. Vastike, ihan ok. MAKSOIN sen, eilisellä päivämäärällä, vaikka eräpäivä olisi ollut vasta ensi vuoden puolella. Jep.
Illalla tuli sähköpostiin viesti, että pankkiin on tullut lasku... oho - sama lasku jonka olin jo aamulla maksanut. MAKSANUT.  Saman tien tuli toinen viesti, että pankkiin on tullut lasku, joka pitäisi hyväksyä, samalla summalla, eräpäivä kaksi päivää myöhemmin. Skriik.
Menin katsomaan. Soitin pankkiin, koska puhelinpalvelu oli vielä auki. Asiakaspalvelu ei ymmärtänyt; hän oli sitä mieltä, että toinen hyväksymättömistä laskuista on se jonka olen aamulla maksanut, vaikka sanoin moneen kertaan, että olen M-A-K-S-A-N-U-T sen laskun. Samalla summalla olevia laskuja on siis 1 + 2 = 3. Minun matematiikan mukaan. Skriik.
En varmastikaan ole ainoa, joten huoltoyhtiöön soittaminen ja asian selvittäminen huomenna on - no, kai se selviää ja onhan tässä aikaa. Skriik.

Ai niin, saatte vielä nauraa tai ainakin hihitellä. Laitoin aamulla pyykkikoneen pyörimään. Unohdin laittaa poistoletkun lavuaariin. Eli kaikki vedet valui seinää pitkin lattialle ja kasteli kaikki lattialle lajittelemani pyykit..ei ehkä ollut tarkoitus pestä niitä kaikkia tänään. Skriik.

Oiskohan tuossa koko liitutaulu?

Siskorakkaan ja pienten lahjat on lähettämättä. Joulupukilla on niin paljon töitä, että pienten lahjat menevät vähän myöhässä. Olen kai vähän huono täti.

Tontut on varmaan kuunnelleet tänään. Olen ollut tuhma, puhunut rumasti. Mutta joskus ihmiset vaan väsyy, eikö vain?

Mutta tuo tuosta. Nyt ei ole kuvia. Tylsä päivitys, kerta kaikkiaan.

Tiistaina kun olin menossa syömään, kävin käsityöliikkeessä ostamassa yhden Zingin puikot nro 3. Listassani luki, ettei mulla ole sellaisia. Olipas, peräti kahdet. No, laitoin kuitenkin niille puikoille yhdet sukat, A-nopille lupasin, siis AM:lle lupasin, että teen A-nopille sukat seiskaveikasta, on vähän paksummat kuin ne mitkä lähetin viimeksi.

Onko teistä kellään käytössä ChiaoGoon pyöröpuikkoja? Millaisia kokemuksia teillä on niistä?

Sitten on joulunpyhinä tehtävä se hys-hys -juttu valmiiksi. Ei mene enää kauaa, kun saatte nähdä sen.

Oho, kello on jo noin paljon. Nyt menen nukkumaan, huomenna on kuulemma bataattilaatikon tekoa. Olikohan jotain muuta, en muista.

Kyllä tää tästä, tää vaan sattui olemaan tällainen päivä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Jepulis Penjamin Pieni tulitikkutytär


Meille on tullut talvi! Ihanaa, joka puolella vihdoinkin näyttää siltä miltä talvella pitääkin ja on pikkuisen pakkasta. Juuri sen verran, että lumi pysyy lumena eikä muutu heti sohjoksi.
Tämä kuva on otettu niin, että meidän koti on selkäni takana, ehkä parin sadan metrin päässä. Tuossa oikealla oli ennen ostoskeskus, jossa oli vaikka mitä, mutta joka nyt on aikalailla tyhjenyt liikkeistä ja rakennus on saanut purkutuomion.
Vasemmalla, missä näkyy yksinäinen (vai onko siellä useampi) auto, siinä oli ennen päiväkodin parkkipaikka ja tuosta kuvanottopaikasta n. 300-400 m kuvanottosuuntaan on meidän vanha koti - se mihin me silloin 31 vuotta sitten tälle mäelle muutettiin 😊
Paljon on tämä mäki muuttunut 30 vuodessa - niin ollaan mekin, mutta paljon on pysynyt ennallaankiin.
Kuten esimerkiksi ne Kauneimmat joululaulut tuolla kuusikon keskellä olevassa kirkossa (vähän vasemmalle noista kuvassa näkyvistä kuusista, jos tarkkoja ollaan)


Tänään oli kuitenkin vuorossa yksi uudemmista jouluperinteistä: kaupungintalomme sisäpihalla esitetty näytelmä, jossa pääosassa on yksi kaupunkimme legendoista, Jepulis Penjamin. Jepulis Penjamin, eli Daavid Ahola; hänestä kerroin vuosi sitten enemmänkin, kun kävimme katsomassa ensimmäisen näytelmän, Saiturin Joulu.

Nyt oli vuorossa Jepulis Penjamin Pieni tulitikkutytär.  Näytelmän oli H.C. Andersenin sadun pohjalta lahtelaistanut Timo Taulo ja sen esitti Ainonpuiston teatteri.

Tarina sinänsä on varmaan kaikille tuttu: pieni orpotyttö myymässä tulitikkuja kadunkulmassa jouluaattona.
Ihmiset ovat jo kodeissaan viettämässä joulua, ikkunoista loistaa valot, kodeissa on lämmintä, onnellisia perheitä herkkuja notkuvien pöytien ääressä.

Tässä versiossa Poliisimestari Iso-Antti avaa tyrmän oven "taparikollisille" ja niin myös Jepulis Penjamin, pyynnöstään huolimatta, pääsee jouluksi vapaalle jalalle.

Tornienkelit Oriel, Sariel ja Eliel pitävät Jepulis Penjamille pientä puhuttelua: vuosi sitten oli puhetta, että hän parantaa tapansa eikä enää joudu putkaan eikä muutenkaan tekemisiin Poliisimestarin kanssa. Ja tässä sitä nyt taas ollaan!

Pienen Mirja -tytön isoäiti on juuri nukkunut pois ja Mirja on jäänyt aivan yksin. Sytyttäessään tulitikkuja käsiään lämmittäkseen, hän näkee mitä ihanimpia asioita, ja ikävöi isoäitiään. Poliisimestari Iso-Antin tavattuaan Poliisimestari alkaa selvittämään asiaa ja tuo lopulta kirjeen, jossa Mirja-tyttönen todetaan virallisesti orvoksi.
Sen perusteella Poliisimestari määrää Jepulis Penjamin pitämään tytöstä huolta: Mirjasta tulee Jepulis Penjamin tytär ja Jepulis Penjamista Mirjan oma papparainen.

Vaan eihän vanha mies, p**akuski ja viinaankin menevä ja mitä kaikkea, oikein osaa pienestä tytöstä huolta pitää...
Tyttö ystävineen tekee työtä kaupugin tulitikkutehtaassa: kiire, kiire, kiire, nopeammin, tehokkaammin..  Niin kuin tämän päivän tapa on.  Ja aina välillä tulitikkuja häviää lasten omiin taskuihin, ja niitä he sitten kauppaavat kaupungilla. Mirja vaan ei tahdo enää olla siinä joukossa mukana.

Mirjalla on vielä muutama tulitikku jäljellä - hän sytyttää yhden ja Isoäiti tulee häntä tapaamaan.
(Taustalla soi hiljaa koko Varpunen jouluaamuna -musiikki).  Isoäiti käy lohduttamassa Mirjaa kahdesti tai kolmesti, mutta koska Mirjalla ei ole kotia, ei kattoa päänsä päällä...
Jouluaamuna löytyy kadulta pieni tyttö posket valkeina uneen vaipuneena nojaamassa talon seinään... 😢💔

Tämä keskiäkäinen rouva sai välillä nenäliinalla silmiään - mutta sai näytelmän aikana nauraakin, ei se ihan niin surullinen ollut kuin tarina ja mun kuvaus antaa ymmärtää. Multa varmasti jäi taas paljon muistamatta tai muistan vähän väärin/sekoitan satuun; saanen anteeksi?
Esitys oli kuitenkin hyvä. Lasten ja nuorten näyttelemistä on aina ilo katsella - jo se pelkästään saa silmänurkat kosteiksi.
Tornienkelit ovat rooleissaan upeita, varsin topakoita, siinä kyllä luulisi Jepulis Penjamin ainakin vähän aikaa taas olevan kunnolla. Katsotaan taas vuoden päästä, miten on puhe mennyt perille...





Lauantaina kirjoittelin mitä kaikkea täällä kaupungintalolla oikein on ollut ja Timo vielä auttoi, kun en kaikkea muistanut.
Mutta yksi mikä tänään selvisi, kun luin tuon näytelmän käsiohjelmaa. Kaiken sen mahdollisen ja mahdottoman lisäksi tuolla on ollut vielä KIRJASTOkin 😂😂 Tietenkin, kuinkas muuten, tuli mulla mieleen kun luin sitä esitettä - enhän mä siellä muuten olis, jos ei siellä joskus olis ollut kirjastoa...


lauantai 15. joulukuuta 2018

Virheet tekevät siitä vain kauniimman” ja 13 muuta syytä, miksi elämä on kuin villasukka

Rakas, reikäinen ja välillä pistelevä. Sitä kaikkea on elämä – ja villasukka.

1. Virheet tekevät siitä vain kauniimman.
2. Koskaan et ihan varmaksi tiedä, millainen siitä lopulta tulee.
3. Vaikeita vaiheita on aina. Silloin auttaa, kun keskittyy.
4. Joskus kiristää, eikä aina auta kuin purkaa hienot yritelmät ja aloittaa alusta.
5. On oikeaa ja nurjaa, molempia tarvitaan. Joskus tulee helmeäkin!
6. Pohjan pitää olla erityisen tukeva, että lopputuloksesta tulee kestävä.
7. Siitä voi yllättäen tulla jotain aivan muuta kuin olit ajatellut: vaikka keppihevonen tai lapanen.
8. Yhteensopivan parin saaminen voi olla vaikeaa, mutta erilaisuuden kauneus kannattaa muistaa tällöinkin.
9. Välillä se imee sinusta mehut.
10. Yleensä sitä täytyy jossain vaiheessa paikata, mutta sitten se on taas kuin uusi – tai ainakin käyttökelpoinen.
11. Jos oikea pari on hukassa, se voi löytyä oikeastaan ihan mistä tahansa.
12. Kun siihen tottuu, se lakkaa pistelemästä.
13. Se kapenee ja kapenee, kunnes lopulta tulee aika päätellä.
14. Rönttöisenäkin se on rakas.

Lainattu Kodin Kuvalehden verkkosivuilta. 


Minun Ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.... :

Joululahja - en voinut olla "avaamatta"



Joululahjoja on monenlaisia. On herkkuja ja tavaraa ja aineettomia lahjoja. Sain tänään joka laatua.

Herkkuina sain piparkakkuja. Joulupukin itsensä leipomia. Resepti on kuulemma hänen äitinsä resepti. En ole vielä niitä maistanut. Yritän säästää niitä - tai sitten herkuttelemme niillä huomenna, kun televisiosta tulee viime vuoden Raskasta Joulua -konsertti.
Pipareiden kaveriksi sain (tai saimme) Hans Välimäen alkoholitonta vuosikertaglögiä 2018. Mustikka-laventeli. Jo pullo näyttää herkulliselta, sen täytyy olla hyvää. 

Hans Välimäen 1L Mustikka-Laventeli vuosikertaglögi 2018
AM toi oikeastaan tuliaisia, ei niinkään joululahjaa - oli pyynnöstäni ostanut Murusille lahjan - ja minulle siis tuliaisia: pöllötarroja 💘

Ja aineeton lahja oli ystävien vierailu. Joulupukin - juu-u, ihan oikean Joulupukin, uskokaa pois! - näen aina kesällä Suomi Meloossa, mutta vaimonsa olen tavannut ensi kerran vuosi sitten näin joulun alla. Muutama tunti meni nopeasti niin ettemme huomanneetkaan 😊
Ja sovimme, että teemme tästä perinteen, vaikka välimatka pitkältä tuntuukin. 

Sunnuntaille on varattu liput Jepulis Penjamin Pikku tulitikkutytär -näytelmän viimeiseen näytökseen. 
Tiesitte kai, että täällä meidän kylällä, Chicagossa siis 😋, on ennen ollut tulitikkutehdas? 

torstai 13. joulukuuta 2018

Päivä päivältä lähenee

Lähenee moni asia, niistä voisi listaihmisenä melkein tehdä listan.

- huomenna, perjantaina 14.12., saan ystäviä kylään - toivottavasti he löytävät perille
- sunnuntaina on viimeiset näytökset Jepulis Penjamista ja jos vain saamme liput sinne, niin menemme katsomaan sen
- sunnuntaina; kerta kiellon päälle, on vielä kerran mahdollisuus mennä laulamaan kauneimpia joululauluja.
- maanantaina 17.12. menen lounaalle kohta entisen esimieheni kanssa ja luovutan pois henkilökortin sun muut härpäkkeet
- tiistaina 18.12. on perinteisten jouluglögien aika
- perjantaina 21.12. on ruokakauppaan meno. Ahistaa jo nyt
- sunnuntaina 23.12. mennään joulupuurolle Äitirakkaan luo
- maanantaina 24.12. on jouluaatto. Katsotaan tuleeko Joulu. Jos Joulupoika tulee käymään, vietetään Joulua. Jos ei, vietetään vain leppoisia vapaapäiviä ja syödään hyvin, käydään kylässä A-nopilla.

Poika tulee kotiin, mutta en tiedä vielä minä päivänä. Mutta tulee kuitenkin ja se on pääasia.

- torstaina 27.12. on AM:n syntymäpäivä
- perjantaina 28.12. on työsuhteeni viimeinen päivä. Sitten se on loppu. Yhteensä 24 vuotta 8 kk.

Semmoinen on Pöllön loppuvuosi. Monta tapahtumaa - Joulupukin hommat puuttuu listasta kokonaan, auts.

Mutta jotain hyvää on saatu aikaiseksi. Viime päivityksessä kerroin, että lupasin neuloa yhdet miesten sukat meidän Novellikoukkulaiselle. Sain ne eilen valmiiksi, vaikka kantapää tökkikin. Soitin hänelle tänään ja kun en enää ensi viikolla pääse Käsityökerhoon, sovittiin, että jos meidän kirjastolle sopii, vien ne sinne odottamaan häntä, kun muutenkin piti tänään käydä siellä.
Tämmöiset sukat tein Maija -langasta, jonka hän oli itse ostanut.


Meidän Novellikoukun (ja Käsityökerhon) väki vei muutama viikko sitten sukkia, lapasia ja huiveja kirjaston kanssa samassa talossa olevan vanhusten talon asukkaille. Kaikille niitä ei valitettavasti riittänyt. Vähän harmitti,  joten kaivelin omaa sukkavarastoani ja vein vielä jälkikäteen muutaman sukkaparin. Tuli itsellekin hyvä mieli kun kuulin, että ne olivat tulleet tarpeeseen: kaikilla vanhuksilla ei ole omaisia, jotka muistaisivat edes pienellä paketilla. Tärkeintähän ei ole se, että saa lahjan, jotain tavaraa, vaan se, että joku on muistanut - on se sitten kuka tahansa.

Niin ja se kirjastokäynti...Piti vain palauttaa yksi kirja, kysyä voisiko sen lainata uudestaan, ja palauttaa Lukupiirin edellinen kirja ja ottaa uusi kirja. Siihen kaikkeen meni melkein tunti.. Vain tunti.

Harmi kun en hoksannut ottaa teille ihan vaan viihdykkeeksi kuvaa aamulla.. Meille tuli kyllä ilmoitus toissapäivänä, että torstaina klo 8.40 alkaen jne... Ja noin puoli yhdeksän aikaan aamulla kun AM oli lähdössä äidilleen, meidän oven takana seisoo KOLME MIESTÄ!
- Huomenta!
No huomenta huomenta, juu vaimo on siellä kotona, menkää vaan.... Eli he tuli tarkistamaan vesisysteemejä vessassa, keittiössä ja kylpyhuoneessa. Ja minä kerroin, missä on vikaa. Sopivasti oli vessassa jostain vuotanut vettä lattialle toissa iltana (ei lattiakaivoa...)
Ja tuloksena oli se, että pojat sitten irrottivat vessanpöntön. Ja lähtivät hakemaan muita osia.
- Voit käydä alakerrassa vessassa jos tarvii.
Oletteko koskaan olleet ko. tilanteessa? Että kotona ei pääse vessaan? Nii-in. Siinä samassa, kun ovi painui kiinni, oli ihan pakko päästä vessaan. Ja se vessanpönttö kököttää keskellä vessanlattiaa vadissa. Nii-in.
Mutta ei siinä mitään. Pojat hoiti homman hienosti. Reippaasti, Ystävällisesti, Kohteliaasti.
Ei yhtään hermostuneet vaikka tyhmä ja muistamaton naisihminen kyseli varmaan samoja asioita moneen kertaan.
Meillä on ihan huippu huoltoyhtiö.
Se sama, joka silloin avainten vaihdon yhteydessä käski mun istua nätisti.... 😂😂

maanantai 10. joulukuuta 2018

Kauneimmat joululaulut

Kävin tänään laulamassa Kauneimpia joululauluja. Lähikirkkomme - yhtä lähellä kuin kirjasto, mutta toiseen suuntaan - oli aivan täynnä, ja meidän lisäksemme siellä oli laulamassa Lahden laulamattomien kuoro.
Lahden laulamattomien kuoro on kuoro heille, jotka ovat aina haaveilleet laulavansa kuorossa, mutta eivät ole ehtineet, päässyt tai uskaltaneet liittyä kuoroa. Ikäraja on 50+. 

Lauloimme kaikki vanhat tutut joululaulut, ne kaikki joita laulettiin jo koulussa, alaluokilta alkaen. Osasin kaikki ulkoa ja vieressäni istunut täti vilkaisi vähän sen näköisenä, että "etkös aio sitä vihkoa avata ollenkaan". Ei tarvinut, kun osasin ilmankin, ja saatoin näin ollen palauttaa siistin vihkon takaisin seuraavaa/seuraavia tilaisuuksia varten. 
Ja...sanoista piti huolen myös takanamme istunut setä, joka lauloi kaikki laulut kovalla äänellä. Hän osasi kyllä laulaa - ainakin minun korvaani noin pääsääntöisesti ihan hyvin, mutta se ääni..Vähän olisin sitä volume -nappia kääntänyt pienemmälle. 

Kärsin tinnituksesta ja korvissani on kai jotain muutakin vikaa, joten jottei oikeaan korvaani sattuisi, jouduin istumaan pää hiukan vasemmalle kääntyneenä - jolloin niska jäykistyi. Ja lopulta selkäänkin alkoi sattumaan, mutta se oli onneksi ihan loppupuolella, enää ei ollut jäljellä kuin Maa on niin kaunis ja viimeisen säkeistön aikana noustiin seisomaan. 

Tuo Maa on niin kaunis, se on oikeastaan aika erikoinen laulu. Tai siis. Muistan kouluajoilta, kuinka sen viimeisen säkeistön aikana koulun joulujuhlassa noustiin aina seisomaan. 
Sitten kun nuorena aikuisena aloitin tämän joululaulu -perinteen, niin jonkun aikaa oli kirkossakin tapana, että koko laulu laulettiin ilman seisomaan nousua. Olin kovin hämmästynyt, kun olin tottunut siihen, että noustaan seisomaan.  




Muuta en tänä päivänä ole aikaiseksi saanutkaan. Olen "riidellyt" sukan kantapään kanssa. Onko teillä koskaan tilannetta, että olette esim. juuri neulomassa jotain, minkä varmasti osaatte, vaikkapa nyt juuri sukkaa ja siihen kantapäätä - ja sitten se ei vaan millään onnistu? Ei sitten niin millään? Kerrosten lasku ei suju, silmukoiden poimiminen ei suju (poimitut silmukat "venyy"), jossain on joku reikä jne jne. Tänään on ollut sellainen päivä. 

Meillä Novellikoukussa on melko uusi jäsen ja hän on vasta kuluneena syksynä opetellut neulomaan. Hienosti on oppinut monenlaisia asioita - ajatelkaapa; se pöllöpipo jonka tässä taannoin tein. Hän kyseli siitä ja kävi ostamassa samanlaisen; aloitti sen ohjeesta poiketen pyörönä joten autoin vähän, miten saa kavennukset sitten tehtyä. Hän on sen jälkeen tehnyt niitä pipoja kaiken kaikkiaan VIISI kappaletta ja itse muokannut kokoja, kun ei ole ollut ihan sopivia. Hattua nostan hänelle!
Mutta sukkia hän ei ole vielä opetellut tekemään ja sanoi, ettei tässä ennen joulua ehdi niitä opettelemaankaan, mutta tarvitsisi yhdet miesten sukat. 

Nyt ovat sukat sitten minulla työn alla 😂 Varrethan valmistui nopeasti ja toisen sukan kantapääkin on mua miellyttävä, mutta toinen ei. Purin sen. Ja nyt ei, ei millään lähde uuteen alkuun. Itku tulee kohta, kun en vaan saa sitä tehtyä. Huomenna sitten. Kyllä ne siitä.

Ai niin. Posti toi perjantaina kirjeen. Ihana Reppanainen muisti minua paksulla kirjeellä. Kuvaa en ole siitä nyt ottanut, mutta siellä oli ihana itse tehty joulukortti - hän on kyllä taitava korttimestari! 
Lisäksi siellä oli Ristipistolehti - juuri sellainen joita tapasin ostaa, mutta en ole nyt pitkään aikaan ostanut. Niiden mukana tulee aina joku pieni ristipistotyö tms. Nyt mukana tuli ihana Nalle -kortti. Ei kovin iso, sen tekee nopeasti, teen sen heti kun saan nuo muutaman muun työn tehtyä. Lisäksi mukana oli yksi erillinen dokka kirjontalankaa; sellaista sinistä kimaltelevaa lankaa. Ja kaiken päälle vielä PÖLLÖ -koriste/avaimenperä. Ihan kuin timantteja olisi siinä! 

,,

torstai 6. joulukuuta 2018

Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa...

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!


Finalndia -hymnin ohellä tänä aamuna on koskettanut Sylvian joululau, eri esittäjien laulamana, sekä kuvat pienen Ballerina-Prinsessan jouluodotuksesta vuosien varrelta.

FB:n muistoista löytyi tämmöinen muisto kahden vuoden takaa, kun olin työkokeilussa:

"Olen monena aamuna töihin mennessäni tavannut herrasmiehen, nyt jo 91-vuotiaan. Olemme usein jutelleet bussissa, hän on kertonut mm. lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ja muutama vuos sitten saamastaan aivoinfarktista, josta on toipunut sisulla ja sitkeydellä.
Eilen hän sattui samaan bussiin myös kotimatkalla ja jäimme pois samalla pysäkillä. Kävelytie oli liukas, hänellä oli kädessään kävelysauvat, talouspaperipaketti ja ostoskassi. Tarjouduin useampaan kertaan kantamaan tuota painavalta näyttävää ostoskassia, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi itse kantaa ostoksensa, selitys oli:
"Onhan tässä selvitty sodastakin."

En ole nähnyt tätä herrasmiestä kahteen vuoteen - mietin mitä hänelle mahtaa kuulua. Saiko hän vuosi sitten juhlia maamme 100-vuotistai itsenäisyytä? Saako hän tänä vuonna juhlia maamme 101-vuotista itsenäisyyttä. Toivon niin.

Itsenäisyytemme on toki iloinen asia, mutta siirrytään toisenlaisiin iloisiin asioihin 😊

Ihan pienesti on meillä joulu edistynyt; vähän on taas saatu siivottua = järjestettyä tavaroita ja laitettu oveen jouluisempi "tervetuloa" -kyltti. 
Tonttuhan on yksi lempijoululauluistani ja -runoistani: 



Luulin, että tiistaina olisi syyskauden viimeinen käsityökerho, mutta meillä onkin vielä yksi ja päätimme pitää nyyttikestipikkujoulut. 
Tiistaina mua kuitenkin odotti pikkuyllätys:




Taas yksi pöllö - vai huuhkajako lie - lisää kokoelmiin 😂
Tutkittuamme sitä porukalla, tulimme siihen tulokseen, että se on virkattu. Mistä lie nuo höyhenet, onko ihan oikeita pöllöt sulkia/höyheniä. Hauska tuo on kuitenkin. 




Eilen, keskiviikkona, meillä oli kuitenkin vuoden viimeinen Novellikoukku. Meillä se on kahden tunnin mittainen ja jokainen luettu novelli aiheuttaa paljon keskustelua ja varsinkin eilen kun aiheina olivat sotaanlähtö (Toinen tuntematon) ja Joulu, paljon muisteluita.
Puolivälissä eilistä Novellikoukkua sisään astui paikallislehden toimittaja kuvaajan kanssa! 
Siitä oli tullut tietoa aikaisemmin, mutta eihän me sitä muistettu eikä kukaan tainnut edes muistaa peiliin katsoa, saati sitten muuta 😂😂
Sen verran alussa asiasta oli puhetta, että tarkistin paidan - ettei oo viikon ruokalista paidan etumuksessa 😉

Haastattelu oli mukava ja saapa nähdä pääsinkö kuvaan 😉😉 Juttu tulee erilliseen liitteeseen, joka ilmestyy vuoden alussa - kerron sitten kuinka kävi. 







tiistai 4. joulukuuta 2018

Vuorokausi on taas vaihtunut ja mun pitäisi olla nukkumassa

Mutta tässä mä vaan kukun...

Nyt syytän - hyvässä mielessä - Tuulitunnelin RH:tä, sillä hänen syytään on, että olen mennyt räpeltämään tätä blogin ulkonäköä. Katsellaan nyt miltä tämä näyttää omaan silmään. Ja miltä tämä näyttää teidän silmiin?

Mutta olen tehnyt muutakin kuin kököttänyt tämän tietokoneen ääressä. Olen pessyt pyykkiä pari koneellista. Tai se konehan ne pesi.

Aamupäivällä kävin sairaanhoitajan luona ja sain selvitystä mieltä painaneisiin asioihin - ajatelkaa, että TE-toimisto ei osannut antaa ohjeita mitä pitää tehdä kun työsuhde kohta päättyy. Sairaanhoitaja osasi neuvoa.

Ja vaikka en siellä jääkaapissa jouluani aikonutkaan viettää, niin siivosin sen silti. Ja olen oikeastaan aika hyvilläni, sillä hyvin vähän tuli ruokahävikkiä. Roskiin meni n. kolme vuotta vanhat, kuivuneet valkosipulit, litran jugurttipurkin jämä (nykyiset litran purkit on minusta huonoja, niitä ei oikein tahdo saada tyhjäksi) sekä punajuuri- ja sillipurkkien liemet. Kaikki muu meni takaisin kaappiin odottamaan syömisistä.
Yhden alkoholittoman tumman lageroluen, krhm, helmikuulta, AM avasi, maistoi, totesi kelvolliseksi ja sanoi, että voin juoda sen pois.

Kaapista otin esiin "jouluisemmat" fleeceviltit - yksi niistä päätyi peittämään halloween tyynyn 😂 ja toinen nyt vain on - katsotaan mihin se vielä päätyy. Luultavasti se vain on tuossa, sillä vaikka perheen miehet ova aikuisia (kooltaan...), he ottavat usein päiväunet samalla sohvalla, isä toisessa päässä ja Poika toisessa päässä 💕 Tosin sohva onkin 3,5 hengen sohva....




Minun - nimenomaan MINUN - sohvalle vaihtui ajankohtainen pöllöpeitto, olihan jo aikakin.





Huomenna sitten taas jotain muuta - ainakin tämän vuoden viimeinen käsityökerho. 


maanantai 3. joulukuuta 2018

Tieteen kuvalehti -sukat

Sainpa valmiiksi ne Tieteen kuvalehti -sukat. Ei, ei näiden ohje ole Tieteen kuvalehdestä eikä niiden nettisivuilta. Eikä kukaan ole ohjetta niiden mukaan suunnitellut. Nämä saivat nimensä ihan vain sen mukaan, kun - kuten jo aikaisemmin taisin kertoa - annoin ison kasan Tieteen kuvalehtiä yhdelle meidän käsityökerholaiselle lapsenlapselleen vietäväksi ja siitä hyvästä sain kerän Nalle -lankaa. Tämmöisiksi sukiksi se lanka muuttui ja saivat nimekseen siis Tieteen kuvalehti.

Kuva on taas huono, varjot osuvat niin, että näyttää kuin sukat olisivat likaiset. Sitä ne ei kyllä ole, kun ovat ihan käyttämättömät.


Viime yönä pohdin, että mitä sitä oikein tekisi. No, valitsin vaihtoehdoista pöllöjen järjestelyn. Löysin illalla myöhään kateissa olleet hyllynkannattimet ja sain työhuoneen hyllykön mieleisekseni. Ja sitten otin olohuoneen kirjahyllyn ja pöllöt ja kuskasin osan pöllöistä työhuoneeseen. Kirjahylly näyttää nyt siivommalta.

Kirjahyllyä siivotessa käteen osui taas karhu, jonka olen saanut pikkutyttönä ja joka on kulkenut matkassani ainakin 40 vuotta. Karhun on käsin veistänyt äitini setä, jolla oli veistämisen taito - hän löysi puusta eläimen jos toisenkin, mutta karhut olivat niitä, joita hän useimmin veisteli.

Ja työhuone ei ehkä ole enää niin viileä, kun tajusin, miksi patterin lämpö ei tule huoneeseen: patterin edessä on liikaa tavaraa.








Sallius  kysäisi onko meillä muilla ensimmäisen adventin perinteitä. Minulla on ollut perinteenä laittaa kyntteliköt paikalleen. Niitä on kaksi. Useamman kymmenen vuotta meillä oli kynttelikkö, jonka mummuni oli minulle ostanut, mutta vuosi-pari sitten se lakkasi toimimasta. Se oli maksanut 169,00 markkaa - melkoisen kallis, kun ajattelee mihin hintaan niitä tänä päivänä saa.
Jouduin siis ostamaan uuden - ensimmäinen "uusi" hajosi jo ensimmäisen joulun jälkeen, mutta tuo toinen tuntuu kestävämmältä.

Toisen kynttelikön paikka on makuuhuoneen ikkunalaudalla. Sen kaveriksi tulee ehkä Pojan päiväkodissa ja koulussa askartelemia tonttuja - meillä kun ei enää ole varsinaista kuusta.



Toinen kynttelikkö meillä on keittiössä, ei ikkunalaudalla vaan jälkikäteen rakennetun kaapiston päällä. Sen vieressä on iso mitä-liene-puuta-oleva kulho, jossa on pipareita.. Joko omatekemiä tai Annas pepparkakoreita, montaa eri makua. Ja tonttuja ja joulukortteja kynttelikön kaverina.
Nyt siinä on vielä lisäksi meidän pikkuinen "keittiöradio", kun sille ei ollut muuta paikkaa.




Tämmöisiä hommia tänään sunnuntaina, Riesa oli kiltisti, minäkään en riehunut, ihan rauhallisesti otin, mitä nyt vähän tillitin kun Harju & Pöntiseltä välillä kuului joululauluja. Onneksi pääosin soittivat ihan tavallista iskelmää.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulukuu on startannut

Ja jouluun on enää...ei niin kovin montaa yötä.

Nyt pyydän jo ihan alkuun anteeksi kaikkia kirjoitusvirheitä ja sen semmoisia ja muita: kello lähenee puolta yötä ja olen n. tunti sitten ottanut päivän viimeiset Riesa -lääkkeet ja yksi niiden sivuvaikutuksista on eräänlainen "humalamainen" olo. Jos jaksan olla hereillä, parin tunnin kuluttua se on ohi.

Melkein kaikissa blogeissa ollaan jo joulutohinoissa ja se aiheuttaa täällä Pöllönpesässäkin vähän semmoista "kutinaa", että jotain pitäisi tehdä.
Aion kuitenkin tänäkin vuonna noudattaa Marttojen vanhaa kunnon ohjetta - jota jokunen muukin on kirjoittanut noudattavansa: Jos aiot viettää joulusi komerossa, siivoa se.
En aikonut viettää jouluani komerossa. En edes siivouskomerossa, vaikka ehkä siivoankin sen huomenna. Tai työhuoneen komerossa - eteisen naulakossa on vielä syystakkeja jotka pitäisi jo vaihtaa talvitakkeihin. Ehkä.

Myöskään jääkaappi ei varsinaisesti ole joulunviettopaikkani, kenenkään meistä - Poikakin on luvannut tulla meille - mutta jääkaappi voisi olla hyvä siivota.
En nyt oikein tiedä, minkä noista siivoaisi. Vai siivoaisiko mitään? Istuisiko vain sohvalla, neuloisi ja katsoisi Heinähattua ja Vilttitossua. Hmmm...
Kauhean vaikea päättää.

Opettelin yhtenä iltana puhelimen kameran käyttöä ja tähtäilin sillä kirjahyllyä. Se näytti ihan kamalalta. Siispä päätin siirtää sieltä joitakin pöllöjä työhuoneeseen. Niillä on yhtä hyvä olla siellä kuin täällä olohuoneessakin.
Ja kun tyhjensin askartelutarvikkeitani niitä enemmän tarvitseville, niin sieltä jäi tilaa järjestää tavaraa toisella tavalla.
Joten ehkäpä huomenna järjestelenkin pöllöjä 😂

Tai mitä jos istuisi ja kuuntelisi joulumusiikkia ja odottaisi Repun joulukalenteriluukun aukeamista - jos ei se ole auennut jo aikaisin aamulla.

Vai kuuntelisiko Noita Nokinenän jouluseikkailuja?

Sanokaapa te, mikä olisi hyvää sunnuntaitekemistä, kun AM:kin on poissa, varmaan koko päivän.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Tuiki joulupuu - Nukketeatteri PikkuKulkuri

Tämän päivän Novellikoukku oli peruttu, mutta siitä huolimatta sopimuksen mukaan oli käyty viemässä diakonialaitoksen Marie -hoivakotiin mm. Novellikoukuissa tehtyjä sukkia ja huiveja. Vastaanottajat olivat tyytyväisiä; joku oli kysynyt saako laittaa joulupakettiin, jos ei muuta tule.
*pyyhkii roskia silmistään*

Kirjastommehan on siis vanhustentalon yhteydessä, niin kuin jo aikaisemmin kerroin.

Illalla kuitenkin otimme jälleen suunnan kirjastoon - ei viikkoa ilman kirjastoa 😊📚

Kuten viime joulunkin alla, niin nytkin, kävimme nukketeatterissa.
Ilpo ja Nukketeatteri PikkuKulkuri oli tänä vuonna vuorossa:

Nukketeatteri PikkuKulkuri on tänään tänne tullut teille vieraaksi 
nyt katsokaa ja kuunnelkaa ja nauttikaa ja tarinalle lupa antakaa!
Hän esitti meille ihanan tarinan Tuiki joulupuu, jossa

Iitu-hiiri näkee isänsä kanssa ikkunasta maailman kauneimman joulukuusen. Hän tahtoisi myös koristella oman kuusen, mutta mistä joulupuu ja koristeet?

Tarina saakin sellaisen lopun, jota minäkään en osannut odottaa 😍

Tuiki joulupuu on Gaby Hansenin ja Christine Leesonin lasten kuvakirjaan pohjautuva nukketeatteriesitys.


Luulin, että tarinassa oli pöllökin, mutta se olikin pyryharakka....


Ja siinä Iitu-hiiren unelmien täyttymys: maailman ihanin joulukuusi!

Tarinan ohella ihaninta oli kuunnella lasten eläytymistä tarinaan, miten pienet tytöt pyörivät samaan tahtiin kuin Kettuneiti (Kettuneidiksi sitä epäilin sen hienon hameen perusteella 😊) ja se huokaus kun Iitu kohtasi koiran - kuinkahan nyt käy...
Ja naurua, joka tuli niin sydämen pohjasta, kuin vaan tulla voi.

Ja kun yllätys, tuo kaunis kuusi paljastui Iitulle, lauloimme yhdessä "Tuiki tuiki tähtönen.."


Onneksi ainakaan Meidän Kärpäsen kirjastossa ei ole yläikärajaa nukketeatterille 💖💖

(Kuvat otettu ja julkaistu Nukketeatteri PikkuKulkurin luvalla)

maanantai 26. marraskuuta 2018

Kylässä Käsityökahvilassa

Susanna Maalta kutsui minut vieraaksi heidän Käsityökahvilaansa. Käsityökahvilan aiheena oli tällä kertaa ristipistotyöt ja kun olen niitä jonkun verran tässä vuosien varrella tehnyt, lupasin mennä heitä neuvomaan - sen mitä osaan.

Paikalla oli Susannan ja minun lisäksi  kuusi henkeä. Vähän jännitti mennä vieraiden joukkoon - ja vielä "opettajaksi", mutta luvattu mikä luvattu 😊

Sain lämpimän vastaanoton - jännitys hävisi sen siliän tien. Tunsin itseni tervetulleeksi, ja vaikka perusasioita kertoessani takeltelinkin ja hukkasin sanoja, niin sekään ei haitannut; sain apua. Kahvinjuonnin ja ihanan piirakan ja muiden herkkujen lomassa harjoiteltiin pistelyäkin. Kerroin muutaman ihan perusjutun, kuten työn aloittamisesta yms.

Susannan blogista löytyy päivitys ja kuva siitä mitä ehdittiin saada aikaan -  ja niin kuin Susanna siellä kertookin, siellä on myös minun tekemä mallikortti siitä mitä olin heille kokeilumalliksi ajatellut.

Kaksituntinen kului kuin siivillä, itse olisin voinut jäädä sinne vielä pidemmäksikin aikaa, mutta harmi kyllä minun kohdalla viikonloppuisin tuo liikkuminen pidemmälle kuin "oman kylän keskustaan" on vähän hankalaa ja tarvitsen siis aina kuljetuspalvelua. Nyt kuljettajanani toiminut AM (kymmenen pistettä ja papukaijamerkki hänelle 🐦) oli poikennut paikallisessa kaupassa, jossa oli laatikollinen "Ota tästä- kirjoja". Hän oli sieltä napannut mukaansa Hilja Valtosen Hätävaran ja tullut parkkipaikalle odottamaan ja lukemaan kirjaa - oli ehtinyt puoleen väliin.
Kehui, että olipa hyvä kirja - niin kuin Valtosen kirjat ovatkin  😊

Läksiäisiksi minä puolestani sain pussin, jonka sisältö oli ihana - hän oli huomaavasti vaihtanut makeisetkin ihan johonkin muuhun. Mihinkä nyt karkkipussin voisi vaihtaa....?

Lanka on jo puikoilla ja ajan mittaan saatte nähdä mitä siitä sitten tulikaan... Nyt on niin monta työtä taas kesken, että varmaan jotain pitäisi tehdä valmiiksikin.


Viime viikolla nimittäin meidän omassa Käsityökerhossa kävi niin, että: edellisellä kerralla sain jaettua vanhat Novita -lehdet pois omista nurkistani ja siinä samalla tuli puhetta, että mihinkähän laittaisin ne vanhat Tieteen Kuvalehdet.
Onneksi avasin suuni, parille vuosikerralle löytyi ottaja ja viime viikolla sitten vein ne mukanani.
"Mitä sä näistä haluat?" No en mitään, hyvä kun ne kelpaa jollekin - tällä kertaa saaja olisi alle 10-vuotias poika! - ja saan ne pois, ilman että tarvii heittää roskiin.
Ja hups: muutaman minuutin päästä kun olin päässyt tuoliin istumaan, eteeni lennähti kerä Nalle -lankaa! "Ota nyt edes tuo niistä lehdistä, kyllä sä varmaan jotain tästä saat tehtyä." No ihan varmasti saan, oli vielä niin kaunista Gardenia, semmoista sini-valko-vihreä -kirjavaa.  Sukat on puikoilla 😋 Ihan näin pieniä sukkia ja lapasia en ajatellut niistä tehdä, nämä kävi meillä vain näytillä:



Myyntisirkkusten kuljettajasirkkunen kävi meillä kylässä viime viikolla, aloiteltiin jo suunnittelemaan ensi kesää. Kävin samalla esittelemässä Meidän Kärpäsen Kirjaston:





Tässä kirjaston sisäänkäynti ja koko pitkä rakennus sisältä. Ja kyllä, vasemmalla on ihan oikeasti ikkuna, sillä rakennuksessa asuu ainakin vielä toistaiseksi vanhuksia ja ihan rakennuksen toisessa päässä on päiväkoti ja kampaamo.





Tämän kuvan vasemmassa reunassa on liukuovi monitoimi- tms. tilaan jossa pidetään Käsityökerho, Novellikoukku, Lukupiiri. Muuten se on pitkälti nuorten käytössä.
Kuvat on ovat leikkitilasta ja lastenosaston suuntaan otettu. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että voisin ottaa ottaa kuvia Meidän Kärpäsen Kirjastosta, mutta Kuljettajasirkkunen halusi nämä kuvat.

Meistä myös, mutta sen jätän nyt näyttämättä, etten pelästytä teitä lukijoita pois 😉😊

Talvea ja lunta odotellessa neuloin Novitan ohjeella (löytyy niiden nettisivuilta) Isoveli -langasta tämmöisen pipon.
(Ajatus oli neuloa jotain ihan muuta, mutta tarvin opetusta ihan kädestä pitäen)

maanantai 19. marraskuuta 2018

Miten teitä kaikkia kauniista sanoisita kiittäisin

Kiitos teille kaikille kauniista sanoista "Teidän olettamuksia Pöllöstä" -päivityksen kommenteissa - oli sydäntä lämmittävää lukea ajatuksianne.

Kirjoitinkin, Riesa kulkee riesana elämässä mukana, joskus se tahtoo lannistaa, mutta huumori on se jolla sen kanssa pärjää.

Tänään tuli Epilepsia -lehti, siinä oli monenlaista juttua, mm. se miten meitä epilepsiaa sairastavia 50 vuotta sitten sanottiin kaatumatautisiksi ja pidettiin mielisairaina. Surullista, mutta totta.

Ja ajatelkaa, vielä tänä päivänäkin on ihmisiä jotka eivät uskalla puhua omasta epilepsiastaan työpaikallaan - mikä olisi tärkeätä jo omankin turvallisuuden vuoksi - tai edes omille sukulaisilleen.

Sitä artikkelia lukiessa tuntui, että ajatuksillako Riesan on tänään tarkoitus lannistaa - ja heitin lehden käsistäni. Olkoot. Luen joku toinen päivä, tänään teen jotain kivempaa. Mutta sitä ennen halusin kirjoittaa teille tämän.

Loppuun lainaan Maarit Leppäsen kirjoittaman runon epilepsiakohtauksesta.
Minulla ei ole enää pieniä lapsia kotona, mutta vieressä olevasta läheisestä tai ystävästä tuntuu varmaan pitkälti samalta kuin runon lapsesta, ja äidistä.
Tuollaisia ajatuksia se kuitenkin myös itsessä herättää:  Miksi sen piti taas tulla? Miksi en voi olla kuin muut? Katkeruutta, pettymystä, surua.


Maarit Leppänen
HALLITSIJA

Se tulee taas.
Ensimmäiseksi
tunnen Sen nenässä
kihelmöintinä ja hajuna.
Suuhuni tulvii sylkeä
Oikea käsi liikkuu omavaltaisesti
Samat toistuvat ajatuksenriekaleet
raastavat aivojani.
Tällä kertaa
olen onneksi turvassa, kotona.
Katson lastani: tiedän että hänen
täytyy olla lapseni ja kuitenkin
ihmettelen kuka hän on.
Lapseni puhuu minulle,
en pysty vastaamaan
en pysty ymmärtämään sanojaan.
Pikkuhiljaa
Sen ylivalta aivoistani heikkenee
Se irrottaa
otteensa minusta vähitellen.
Jäljelle jää
valtava väsymys
Sekavuus
Ahdistus ja pelko. 

Miksi Sen piti taas tulla!
Miksi minun pitää
antaa Sille koti sisälläni
Miksi en voi olla
niin kuin muut!
Katkeruutta, pettymystä, surua
Loputkin voimat vievää tunnemyrskyä

”Äiti oletko kunnossa?”
”Äiti, kato minua!”
Tarvitsen vielä hetken
toipua sen ylivallasta.
Voipuneena ja tyhjänä
käännyn lapseni puoleen:
”Nyt äiti on taas kunnossa!”

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Ei kai aika nyt loppunut?

Edellisen päivityksen, tai paremminkin kyselyn, perusteella olette sitä sitä mieltä, että Riesasta ei juurikaan ole riesaa, en anna sen lannistaa. Riesa mikä riesa, mukana se kulkee, vaikka sille minkä tekisi 😂
Yksi lääkkeistä on varsinainen riesa. Se väsyttää pahuksenmoisesti, ja kun sitä pitää ottaa aamuin illoin, niin aamupalan jälkeen on otettava torkut. Jos on jotain tekemistä, niin pärjään, mutta kotona mitään tekemättömänä uuvahdan tähän sohvalle, ihan taatusti. 
Ja iltapäivästä tai alkuillasta on otettava toiset nokoset. Jos ei ole mitään erityistä tekemistä. Pitäisi pysyä kiireisenä.
Ja miten tämä taas liittyy ajan loppumiseen?

Kirjahyllyssä, niin että kumpikin on sen nähnyt, on ollut kello. Semmoinen sinisestä kivestä tehty - älkää kysykö mitä kiveä se on. Aina kun on herätty torkuilta, on ensin katsottu, paljonko kello on ja sitten kurkattu, vieläkö toinen nukkuu. Jos toisella on vielä silmät kiinni, voi itsekin laittaa silmätkin hetkeksi kiinni 😊 

Eilenaamulla kun heräsimme ja olin yhdeksältä ottanut lääkkeeni, vilkaisin kelloa. Se olikin vasta 5:20. Mitä merkillistä?! Piti tarkistaa toisesta kellosta, vähän yli yhdeksän. 
No, vaihdetaan patteri. Uusi patteri. Ei auttanut. Kello ei lähtenyt käyntiin. Yritin uudestaan. Ei auttanut. AM yritti. Ei. Yritti uudestaan. Ei se auttanut. Kello oli lakannut toimimasta. 

Arvatkaa huviksenne, kuinka monta kertaa tämänkin kirjoituksen aikana olen vilkaissut "mitähän se kello mahtaa olla" (AM on kaverinsa kanssa kahvilla) - vaikka tämän koneen oikeassa alakulmassa on kello. Liian pientä pränttiä vaan. 
Oikean olkapään takana seinällä on kello. Niska voi venyä jos sitä katsoo...
Puhelin on käden ulottuvilla ja siinäkin on kello.
TV:n kaukosäädinkin on käden ulottuvilla ja sitäkin käyttämällä voi katsoa kelloa.

Mutta kun SE KELLO puuttuu. 

Meiltä siis loppui aika. Mistä mä tiedän milloin pitää mennä nukkumaan? Tai juoda päiväkahvit?
Vanhaa herätyskelloakaan ei voi käyttää, koska siitäkin on patterit loppu eikä meillä ole sopivan kokoisia pattereita. 

Mietin, että laittaisinko vanhan läppärini tuohon hyllylle, siihen nimittäin saisi viisarikellon. Pitää kuulemma olla viisarikello, sanoi AM. Mutta ei se mahdu siihen hyllylle, koska siinä on pöllöjä eikä niitä voi siirtää. 
Keittiössäkin olisi yksi kello joka joutaisi tuohon hyllylle, mutta kun sekin on vähän liian iso ja oikeastaan väärän mallinen. 
Ei ole helppoa elämä, kun taloudesta hajoaa yksi  kello ja vain n. parikymmentä jää jäljelle... 

Eikä AM edes luvannut mennä ostamaan uutta kelloa uupuneen tilalle 😕

Jatkan pipon neulomista. 

 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Teidän olettamuksia Pöllöstä

Onnelin ja Possumunkin blogeista nappasin minäkin tämän haasteen - en vaan voinut olla ottamatta mukaani, vaikka osa muistakin haasteista on kesken.

Kysyn siis, kuka on Pöllö? Mitä tiedät Pöllöstä? Tai mitä arvelet tietäväsi Pöllöstä?
Joidenkin kanssa ollaan tavattukin, mutta ollaanko ehditty tehty ihan syväanalyysia?
Eli nyt antaa tulla, mielenkiinnolla jään odottamaan vastauksianne.

Ja jos et tohdi nimelläsi kertoa, niin saa laittaa vaikka sähköpostilla tai anonyyminakin.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Lukupiirin kirja; Mehiläisten historia

Lukupiirin kirjana oli norjalaisen Maja Lunden
http://hpollolukee.blogspot.com/2018/11/maja-lunde-mehilaisten-historia.html

Mielenkiintoinen kirja, joka sai paljon keskustelua aikaan.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Nauru pidentää ikää - eikö niin?

Yksi mun ja AM:n yhteisistä suosikkiohjelmista on Alaska: Viimeinen rintama. On mielenkiintoista seurata Kilcherin suvun elämää Alaskassa; miten jokaisella heistä on oma roolinsa vuoden kierron tehtävissä.
Olemme jonkun verran jäljessä jaksojen katsomisessa ja tänään päivällä katselimme mm. jakson jossa he vastailivat katsojien kysymyksiin. En enää muista itse kysymyksiä, mutta saimme hirvittävän naurukohtauksen - ja kirjoitin muistiin kaksi sanaa. Kysymykset varmaankin liittyivät remontointiin tai rakentamiseen yhdessä ja ruunlaittoon.

Molemmat sanat ovat jostain lähes 30 vuoden takaa. Toinen sana on naulakko. Kyllä, naulakko.
Siihen aikaan meillä oli kotona vaatehuone ja olin pyytänyt jo monta kertaa AM:ä laittamaan vaatehuoneen seinään naulakon. Sellaisen puisen. Vaan eihän se siihen seinään kiinnittynyt. Joten otin ja kiinnitin sen itse. Laitoin siihen tietenkin myös vaatteita.
Kun AM saapui töistä, iloisena ja ylpeänä esittelin työni jäljen hänelle. Ja kuinkas sitten kävikään... Naulakko oli kyllä paikallaan, mutta... ei voi sanoa, että se olisi ollut seinässä vaan SEINÄLLÄ. Ja vaatteet lattialla. Kun eihän ne mun naulat siinä kipsiseinässä pysyneet 😀 Mutta sen jälkeen se tuli sitten kiinnitetyksi aika nopeasti, löytyi proput ja kaikki...
Sille on naurettu kerta jos toinenkin.

Ruuanlaitossaa en ole ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä. Vuosien mittaan opin kyllä tekemään ihan kelvollista arkiruokaa, AM on aina hoidellut meillä sen "paremman" ruuan. Ja on nyt ihan mun henk.koht. kokki. Ihan avioliiton alkuvuosina kuitenkin ajattelin tehdä hänelle ruokaa, kun hän tulee töistä kotiin. Nakkeja. Keitettyjä. Nakkeja. Ja minähän sitten keitin niitä nakkeja. Niin ettei niissä nakeissa ollut enää rasvan hiventäkään. Kuivia kuin metsästä kerätyt risut. Mutta urheasti söi AM vaimon keittämät nakit.
Joskus vain on tämän 30 vuoden aikana niistä muistuttanut, kun on jotain nakkiruokaa tehty... Niinkuin toissapäivänä nakkikeittoa tehdessä 😂

Ja nyt tunnustan: en osaa keittää kananmunia. Muutenkaan en enää osaa tehdä ruokaa eikä mua keittiöön päästetäkään - paistetut kananmunat on ok, koska niitä en voi jättää pannulle odottamaan vaan niitä on vahdittava koko ajan, mutta kaikki minkä voi "jätän tämän tähän hetkeksi" - ne ovat vaaraksi, sillä saatan unohtaa ne niin, että ovat palaneet pohjaan tai kiehuneet yli.

Mutta nyt oon kyllä puhas. Sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa ja jos aatellaan että suihkussa puhdistui ulkopuoli ja AM:n tekemä ruoka puhdisti sisäpuolen, niin eihän lopputulos voi olla muuta kuin täysin puhdas 😉😋  

Tämmöistä soopaa tänään


perjantai 9. marraskuuta 2018

Onnea meille Possumunkki!


Meillä oli Possumunkin kanssa eilen merkkipäivä, mutta Lemmenladun huumassa melkein unohdin sen - muistin vasta illalla myöhään.

On niin tärkeä päivä, että ansaitsee oman päivityksensä:  8.11.2011 Possumunkki kävi ensimmäisen kerran jättämässä kommentin mun blogiin, se oli silloin Vuodatuksen puolella. Seitsemän vuotta! (Toivottavasti meille ei nyt tule sitä seitsemän vuoden kriisiä?) 

Oltiin samalla aaltopituudella alusta alkaen ja tämä blogiystävyys on jatkunut kaikki nämä vuodet.
Kiitos Possu - meillä on ollut mukavaa nämä vuodet, ja syvällisiäkin ajatuksia on välillä vaihdettu.

Kukkia ei ole nyt lähettää, mutta tässä on kokoelma kaikkien teidän blogiystävien lähettämiä kortteja koristamassa tuota meidän työhuoneen ovea.

Ehkäpä löydän vielä lisääkin merkkipäiviä- kaikki te ansaitsisitte oman merkkipäivänne 😍









torstai 8. marraskuuta 2018

Lemmenlatu

Kävin tänään elokuvissa Äitirakkaan kanssa.

Kävimme katsomassa tarinan Lahden kaupungista; Lemmenlatu on osittain dramatisoitu kaksituntinen elokuva yli satavuotisesta kotikaupungistani. (Itse olen muuttanut maalta kaupunkiin vasta 80-luvun alkupuolella, mutta asunut koko ikäni ihan tuossa kaupungin kupeessa, metsän keskellä 😉)

Elokuva on saanut nimensä Salpausselän harjulla, tuolla hyppyrimäkien takana aikanaan kiertäneestä ladusta, jota sanottiin Lemmenladuksi - sieltä on aikanaan moni lempi leimahtanut Järvisen suksilla hiihdettäessä. Joita - suksia siis - muuten tehtiin aikanaan täällä Lahdessa.

Elokuvassa oli paljon tuttuja paikkoja; hiihtostadion, jossa on järjestetty useammatkin hiihdon MM-kisat, Kisapuisto, jonka nurmella ja hiekkakentällä on pelatttu jalkapalloa, pesäpalloa ja vaikka mitä...
Lahden Yhteiskoulun vanha osa, jossa J.K.Paasikivi oli yhden vuoden musiikinopettajana - ja minä sitten vuosia myöhemmin kolme vuotta koulussa. Tosin silloin oli jo rakennettu koulun uusi osa ja vanhassa osassa käytiin vain kuvaamataidon tunneilla - lukiolaiset saivat opiskella siellä vanhassa rakennuksessa.





Elokuva kertoi toki siitä, millaista elämä kaupungissa oli 1900-luvun alussa ja sodan aikana ja se toki kosketti. Muistutti myös kieltolaista, ja siitä miten tänne rakennettiin rautateitä - viimeisimmäksi oikorata, joka lyhensi ja nopeutti matkaa Helsingistä tänne meille.

Se muistutti myös monesta paikasta jonka olin itsekin nähnyt, mutta jo unohtanut. Esimerkiksi sen, missä oli..nii-in 😂, minulle niin tärkeä paikka kuin kirjasto ennen. Siis pääkirjasto, meidän kaupungissahan on lähes jokaisella kaupunginosalla oma kirjastonsa.

Voi - elokuvasta olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa, kaikkea en edes muista niin tarkkaan, että uskaltaisin lähteä siitä kirjoittamaan. Sen kuitenkin voin kertoa, että turhaan ei Anne, joka SPR:n puolesta meidät näytökseen tervetulleiksi toivotti, kehoittanut ottamaan nenäliinoja esille jo valmiiksi. Monta kyyneltä sain silmäkulmasta pyyhkäistä paidan hihaan.

Yksi koskettavia kohtia oli elokuvan lopussa näytetty Hämeen Rykmentin lipun lasku 31.12.2014. Siihen päättyi yksi osa Lahden historiaa.

Elokuvan tekijöitä olivat idean isä Keijo Skippari ja ohjaa Tertta Saarikko sekä suuri joukko lahtelaisia "julkimoita" - ainakin meille lahtelaisille julkkiksia 😉

Ja vielä lopuksi: kaikkihan ovat varmaan kuulleet, miten Lahtea on sanottu Suomen Chicagoksi?
Mutta tiedättekö mistä moinen nimi on tullut? Sitä taitaa aika harva tietää, minä en tiennyt, eikä tiennyt AM:kään. Kyse ei ollut kaupungin hurjasta maineesta ja rikollisuudesta, niin kuin kai joskus ajateltiin. Ei, ei täällä mitään gangstereita ollut.
Nimi tuli siitä, että Chicago oli aikanaan Yhdysvaltojen tunnettu lihateollisuuden ja -jalostuksen keskus - ja niin myös Lahti omalla tavallaan: 1914 tänne perustettiin kunnallinen teurastamo ja 1930 yksityinen teurastamo - parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) täällä oli n. kymmenkunta teurastamoa ja lihanjalostamoa.

Että kyllä me ihan kilttejä ollaan, ihan niin kuin muuallakin Suomessa, tervetuloa meiän kylälle, Lahessa on ihan tavallisia ihmisiä.

"Hyvää syntymäpäivää"

Tänään toivottaisin hyvää syntymäpäivää Vaarilleni, isäni isälle. Vuosia tulisi täyteen huimat 107 vuotta - onhan niitä vanhempiakin maailmassa ollut, mutta tuo olisi kyllä huima määrä vuosia.

Joku aina välillä kysyy, mikä on meidän keskussairaalan puhelinnumero ja vaikka paljon asioita ja etenkin puhelinnumeroita olen unohtanut (entinen kävelevä puhelinmuistio), niin sen numeron muistan. Se oli ennen täsmälleen sama kuin Vaarin syntymävuosi, nyt siihen on tullut yksi numero eteen.

Ensi viikolla toivotan hyvää syntymäpäivää Siskorakkaalle. Ja seuraavalla viikolla Pikku Prinssille.
Ja ne kenen syntymäpäivät on menneet ohi, niin heille toivotan hyvää syntymäpäivää näin jälkikäteen.

Sinisen Sohvan väki kävi täällä meidän kylällä teatterissa ja oltiin sovittu tapaaminen hyvän ruuan ääreen. Muutama muukin oltiin saatu houkuteltua mukaan, kiitos teille kaikille mukavasta illasta!
Seuraavalla kerralla varataan jostain koko ravintola tai kartano tai vastaava ja kokoonnutaan ihan koko viikonlopuksi, koko suurella porukalla, Possumunkin Anonyymi -kommentoijaa myöten :)

Sinisen Sohvan Emäntä ja Isäntä toivat mulle tullessaan tällaisen - istuin kotona ainakin puoli tuntia tämän sylissäni ja huokailin ja ihailin tätä (tämä olisi pitänyt pestä ja silittää, mutta arvatkaa vain, maltoinko):


Tekijänä oli muistaakseni Teemu Järvi.

Ja Annelle tiedoksi, heijastin on käytössä takissa, siitä en hoksannut ottaa kuvaa - saati sitten suklaapatukasta 😋

Hän, ken sanoo, ettei netin kautta voi saada oikeita ystäviä, on väärässä.

Minimalismi -peliä en ole unohtanut, tavaroiden kuvaaminen tuntuu vaan niin työläältä. Tai paremminkin niiden kuvien siirtäminen koneelle. Mutta homma on edelleen työn alla ja tavaroiden "hävitys" on meneillään.
Palapelit, jotka oli jo jonain aikaisempana päivänä poistossa, vein eilen kirjastoon. Meidän kirjasto kerää tällä viikolla yhdessä Hope ry:n kanssa pelejä vähävaraisille perheille ja vein kaikki palapelit eilen sinne. Ottivat ne ilomielin vastaan. Ja minä luovutin ne ilomielin,

Pitää ottaa enemmän selvää tuosta Hope ry:stä, josko veisi enemmänkin tavaraa sinne. Mm. astioita ja sen sellaista.

Minimalistihaasteen päivälle 18 lisään eilisen käsityökerhon "saldon": pääsin eroon isosta pinosta Novitan lehtiä.  Ja oikeastaan nuo Tieteen kuvalehdetkin voisin laittaa sinne, kun nekin sain menemään - osan vien sinne ja loput vien sairaalaan niiden viisi vuotta vanhojen lehtien tilalle 😉

Nyt ei oikeastaan juttu luista enempää; otin äsken illan viimeisen lääkkeen ja tuntuu, että pää on taas ihan sekaisin.

Tunnustan kuitenkin, että olin taas "pahanteossa". Mutta tällä kertaa vähän niin kuin asiallisessa pahanteossa. Eli kävin taas ottamassa yhden tatuoinnin, jota olen miettinyt pitkän aikaa. Tämä on minusta ihan asiallinen; tarvittaessa ensihoitajat tms. näkee, että sairastan epilepsiaa, vaikka ranteessa ei olisi kumpaakaan ranneketta (mulla on olemassa silikoninen sekä hopeinen laattaranneke).




tiistai 30. lokakuuta 2018

Sisko näki pöllöjä - mistähän sekin oikein johtuu?

Laitoin Siskorakkaalle kuvan vihdoin viimein valmistuneesta käsityöstä ja häneltä tuli vastaus, että ihan kuin siinä olisi pöllö. Tai oikeastaan kaksikin. Eikä kuulemma tarkoittanut minua, vaikka minäkin siinä kuvassa olin.
Onkohan hänellä näössä jotain vikaa..?  No ei ole oikeasti, kyllä minäkin sen toisen pöllön löysin ihan itse - siis itseni lisäksi. Toisessa tarvitsin vähän vinkkiä.
Löydättekö te?

Eli tässä olisi nyt vihdoin viimein valmiina tämä Simpukkahuivi, jota on tehty ja tehty ja tehty.. Nyt lanka loppui eli huivi tuli valmiiksi. Tämmöinen siitä tuli:



Eli jos ihan tarkkaan lasketaan, niin siinä on kolme pöllöä: yksi joka pitelee tuota huivia ja ne kaksi jotka on tuossa huivissa 😂

Tuolla mun takana olisi vielä lisääkin pöllöjä, mutta ne nyt jäi sinne.

Rumaa ja kaunista

Facebookiin on uutisvirtaani jostain ilmestynyt "Kirjastokaista". Ei siinä mitään, en pane sitä pahakseni, sillä sieltä tulee paljon mielenkiintoista asiaa, ja nimenomaan asiaa.
Löytyy ihan nettisivutkin, kirjastokaista.fi - teille joilla ei ole fb:tä käytössä.

Parasta viime aikoina on ollut Roope Lipastin lyhyt haastattelu, Kolme kysymystä, jossa hän antoi kirjavinkiksi Roald Dahlin Nilviöt.
En ole koskaan lukenut yhtään Roald Dahlin kirjaa joten olihan se heti mentävä Celiasta katsomaan, löytyisikö kirjaa sieltä. Bingo! Kirja löytyi, ja vieläpä mukavan kuuloisen lukijan lukemana.
Kuuntelin siitä kolme-neljä ensimmäistä kappaletta ja totesin, että päivän vatsalihastreeni on tehty.
Loistava kirja!

Lipasti itse kertoo kirjasta, että he saivat kirjan vaimonsa kanssa häälahjaksi 😂 parikymmentä vuotta sitten. Nilviöt ovat pariskunta jotka tekevät jekkuja - eivätkä aina niin kivojakaan - toisilleen.

Tässä kuitenkin lainaus kirjan alkupuolelta. Rouva Nilviö ei ole kovin kaunis - on joskus ollut, mutta muuttunut iän myötä rumemmaksi ja rumemmaksi...

"Jos jollakulla on rumia ajatuksia, se alkaa näkyä hänen kasvoistaan ja jos sillä jollakulla on rumia ajatuksia joka päivä, joka viikko ja joka vuosi, kasvoista tulee vähä vähältä niin rumat että niitä kestää tuskin katsoa.

Ihminen, jolla on hyviä ajatuksia, ei voi koskaan tulla rumaksi. Sinulla voi olla väärä nenä, ja kiero suu ja kaksoisleuka ja ulkonevat hampaat, mutta jos sinulla on hyviä ajatuksia, ne loistavat kasvoiltasi kuin auringonsäteet ja näytät aina ihastuttavalta."

Kun asiaa oikein miettii, näinkin saattaa olla...

Roope Lipasti kirjoittaa omaa blogia Teini talossa - olen seurannut myös sitä ja vaikka meillä ei enää teiniä asukaan, niin blogin päivitykset saavat silti joko hymyn huulille tai nyökkäilemään myötätunnosta. 


Sinisen Sohvan Emännälle ja Isännälle, Susannalle Maalle, Repulle ja Anonyymi-Anne lämpimät kiitokset viimeisestä. Siniselle Sohvalle lähetän vielä erityiskiitokset - tässä näkyy vielä taitokset, kun en malttanut ennen kuvausta pestä ja silittää. Tämä on upea! Silittelin tätä sylissäni koko loppuillan ja AM ihaili tätä yhdessä kanssani 😍




Ja jottei kaikki olisi ihan vaan kukkasilla tanssimista niin.... Lääkitystä vähän rukataan taas ja sitä varten tarvitaan uusia reseptejä. Koska osa mun lääkkeistä on sellaisia, että niitä ei kovin moni ainakaan samasta apteekista hae, ne täytyy aina erikseen tilata. Olen siis ottanut tavaksi, että soitan aina kaikista lääkkeistä tilauksen apteekkiin ja he sitten ilmoittaa kun lääkkeet on haettavissa. 
No nytpä kävikin niin, että kun reseptit kirjoitti ei-oma lääkäri, niin osa resepteistä oli kyllä oikealle lääkkeelle, mutta "väärän" valmistajan. No sehän ei käy, kun apuaineet yms. on eri - onneksi apteekissa oltiin tarkkana ja soitettiin mulle. Piti siis pyytää uudet reseptit. Huokaus.
Vaan eipä päättynyt tämä tähän. Pyysin samalla alkuperäisellä puhelinyhteydellä lääkäriä uusimaan särkylääkereseptin. Juu, hän uusii. Kiitos. Menin tänään hakemaan niitä lääkkeitä. Ja huppista keikkaa: nuori farmaseutti katsoo ruutua ihmeissään, kääntää sen sitten mun nähtäväksi ja osoittaa sormella "Tässä on kyllä nyt joku virhe, näitä on lääkkeitä on määrätty vain neljä kappaletta" Siis 4 kpl!!!!!  Nehän menee jo yhden päänsärkykohtauksen aikana, pahimmillaan!  
Voi pyhä yksinkertaisuus sentään.  Ei muuta kuin taas soittamaan hoitajalle, että voiskohan tämänKIN reseptin korjata. 
Että tämmöistä. 

Mutta tuo pyyheliina on upea, siitä ei pääse mihinkään - se vie päänsäryn pois 💗💗





maanantai 22. lokakuuta 2018

Myyntisirkkusten seikkailut Suomen suvessa 2018 - osa 13

Aamulla ei taas ollut olevinaan kiire mihinkään, mutta kuinkas sitten kävikään. Tuli puhelinsoitto. "Jos aamupalaa haluatte, niin kannattais tulla nyt, sillä tarjoilu (ja ruokakin) loppuu kohta" No voihan nakki. Taas tuli lentävä lähtö, eihän siinä muukaan auttanut, kun aamupala oli jo maksettukin.
Mutta kyllä kannatti!
Aamupala oli katettu suureen soutuveneeseen ja kyllä sieltä vielä hyvin syötävää löytyi meillekin, puuroineen päivineen.



Voiko hienompaa seisovaa pöytää olla?

Aurinko paistoi jälleen kerran pilvettömältä taivaalta ja minkä onkaan kesäaamuna parasta kuin jonkun muun valmistamaan herkullista aamupalaa maatalon pihamaalla auringonpaisteessa.
Tuo pihapiiri oli aivan ihana.



Päärakennuksessa sai käydä myös sisällä ja oli aika lähellä, etten jäänyt sinne...


































Tämän ihanan hepan olisin voinut ottaa mukaan, olihan sisko perheineen tulossa Suomeen heti Suomi Meloon jälkeen - lapset olisivat rakastuneet tuohon hevoseen!














Kysyin omistajilta, olisiko heillä töitä, jos ehdotan AM:lle kesätöitä - jotain olisi kuulemma voinut löytyä. Varoitin, että voi hyvinkin käydä niin, että seuraavalla viikolla on Niemen muuttoauto pihassa ja me seisotaan ovella. Eikä kyllä lähdetä edes talveksikaan pois...

Kun vatsat oli taas täynnä (ihan kun me ei tehtäis muuta kuin syödään ja nukutaan..hmm...), käännettiin PakuPojan nokka kohti Telataipaleen kanavaa. Nyt taas ihan kunnolla muistella... Jos en ihan väärin muista niin matkalla oli yksi lossi ja se olikin vissiin KuljettajaSirkkusen ensimmäinen kerta autokuskina lossilla. Jänskättiköhän 😏😘



Tämmöisen auton takana odoteltiin vuoroamme.... tai siis trailerin. Vetävän auton keulassa lukee "Pientä laittoo tää vaatii vaan". No, pientä laittoo se vaatii, ei nimittäin mennyt katsastuksesta läpi ja on nyt korjattavana, että pääsee taas ensi kesänä reissulle, onhan ensi vuonna sentään 35. kerta Suomi Meloota 😂😂

Ja lopulta me sinne lossillekin päästiin, pari kuvaa maisemasta otettiin, mutta varsinaisesta lossista en kuvaa saanut.





Tämmöisillä kylteillä meidät toivotettiin tervetulleiksi Telataipaleelle.



Ei varmaankaan tarvitse mainita, että jälleen kerran aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Meidän myyntipisteestä on tullut eräänlainen kohtauspiste: valkoinen (aiempina vuosina sininen) PakuPoju on kaikille tuttu näky ja kaikki tietävät, että sieltä löytyy aina juttuseuraa. Jos ei muita, niin me Myyntisirkkuset 😉




Tästä melojat lähtevät jatkamaan matkaa kohti Lohilahtea, niin myös Myyntisirkkuset. Eli tavarat taas Pakupojuun ja kohti seuraavaa vaihtopaikkaa.


Aurinko jatkoi paistamistaan kun saavuimme Lohilahdelle - se olikin tuttu paikka. Pieni, mutta mukava. Siellä oli hyvin järjestetty niin liikennejärjestelyt, pysäköinti, ruokapuoli sun muut.

Käsityöihmisenä - kaiken kiireen keskellä - oli pakko ottaa kuva näistä ihanan kirjavista sukista! Jos oikein kieltä ymmärsin, oli neuloja ja myyjä saksalainen. Luvan kuvan julkaisemiseen kuitenkin häneltä sain:



Melojat saapuivat Lohilahdelle perinteisesti kirkonkellojen soidessa, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, Lohilahdella on käyty ennenkin ja silloinkin meidät toivotettiin tervetulleiksin kirkonkelloja soittamalla. Lohilahden upea kirkko on mäen päällä ja on kyllä tutustumisen arvoinen, jos sinne osuu.
Lohilahdella on myös oma raha, Lohilahden markka:
Muistomerkin sanomana Suomen oman rahan, markan, lisäksi on kunnioittaa suomalaista työtä. Graniittia oleva kivi löydettiin Kesohiekan Sinkkosen pellolta, jonka jääkausi oli tuonut sinne. Muistomerkin on tehnyt kuopiolainen taitelija Mika Minkkinen, suunnitelusta vastasi silloinen kylätoimikunnan puheenjohtaja Osmo Sinkkonen ja sen rakennutti Lohilahden kyläyhdistys. Mukana on mm. vanhan hinaajan potkurinlapa, ankkuri, puomikairanteriä ja jalustaan on muurattu markan kolikko. Muistomerkissä on huomioitu kylää ja kyläläisten elämää koskevat elementit: työ, puu, vesi ja vesiliikenne.

Lohilahdelta jatkamaan matkaansa kohti Karhukoskea, jossa oli vaihto illalla kymmenen aikaan ja sieltä sitten alkuyön meloivat Ruokolahden Mustaniemeen, kurkistaen aamuvarhaisella Kutveleen avokanavalle.

Mustaniemestä matka jatkui  Huuhanrannan kautta Suikkalan lavalle, johon Myyntisirkkusetkin sitten viimeisen kerran tyhjensivät Pakupojun ennen päätöspaikkaa.

Myyntisirkkuset sen sijaan lähtivät kohti Lappeenrantaa, Saimaan Ladun majaa - nyt oli aika kaivaa esiin "se avain joka roikkuu mun kaulassani" ja naputella majan osoite puhelimen navigaattoriin. Perille osasimme hyvin - onneksi meidän herraseuramme ajeli sen verran edellä, että oli meitä jo odottamassa. Soitto ja saimme ohjeet miten saatiin sähköt ja vedet päälle ja tadaa, vielä tulet... mikä se nyt onkaan,.. No vähän lämpöä kuitenkin 😂

Vaan kuinkas sitten kävikään..... 

Majassa ei ollut sänkyjä. Ei sohvia. Ei mitään missä nukkua. Paitsi lattia. Onneksi olin ottanut - niin kuin aina - makuualustan mukaan. Löytötavaroihin oli päivälle tuotu yksi ilmalla täytettävä makuualusta, kumpikohan siinä nukkuu?
Majasta (se oli siis valtavan kokoinen tupa) löytyi iso läjä istuinalustoja, joista rakennettiin yksi "patja". 
Jotta olisi varmasti lämmin, nukuimme kaikki vierekkäin ja herravieraamme otti ilmatäytteisen makuualustan. Tuntien - ja myöskin ehkä vähän näyttäen.... - itsensä sen päällä norpaksi 😂😂.
Tulimme siihen tulokseen, että se patja oli tarkoituksella jätetty saareen josta se oli löydetty...

Kuljettaja-Sirkkunen nukkui keskellä. Minä nukuin ensimmäistä kertaa omalla makuualustallani ja hups.. putosin sängystäni! Ajatelkaa nyt, ensimmäistä kertaa kun nukun sängyssäni, niin putoan siitä. Ja tietenkin saimme Kuljettaja-Sirkkusen kanssa hirvittävän naurukohtauksen. Ihan niin kuin teini-ikäiset 😂😂.  Olisiko se johtunut tästä, tämä nimittäin kökötti terassilla penkillä: 







Kumman sitä kirjoittaisi ensin, pohtii Pöllö

Ihanko näitä tavallisia kuulumisia vaiko Myyntisirkkusten seikkailuista - kumpaakohan te lukisitte mieluummin 😕 Jos vaikka ihan tavallisia ...