Tämän muiston jakamisesta on muodostunut jo perinne. Jo pelkkä muistelu tuo kyyneleet silmiin, saatikka sitten lukeminen.
Tapaamani herrasmies on varmastikin jo vaimonsa luona, rauha hänelle.
(Muistoni "tänään" on 5.12.2016)
************
Olen monena aamuna töihin mennessäni tavannut herrasmiehen, nyt jo 91-vuotiaan. Olemme usein jutelleet bussissa, hän on kertonut mm. lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ja muutama vuosi sitten saamastaan aivoinfarktista, josta on toipunut sisulla ja sitkeydellä.
*Tähän lisään jälkikäteen, kuinka hän puhui kauniisti edesmenneestä vaimostaan*
Eilen hän sattui samaan bussiin myös kotimatkalla ja jäimme pois samalla pysäkillä. Kävelytie oli liukas, hänellä oli kädessään kävelysauvat, talouspaperipaketti ja ostoskassi. Tarjouduin useampaan kertaan kantamaan tuota painavalta näyttävää ostoskassia, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi itse kantaa ostoksensa, selitys oli:"Onhan tässä selvitty sodastakin."
******
Tämä herrasmies tuli mieleeni myöhemmin ja mietin, mitä hänelle mahtaa kuulua.
Muistelin, miten hän eräänä aamuna onnellisena kertoi saaneensa kirjeen, jossa oli villasukat tuntemattomalta.
(Tuolloin oli se kampanja, jossa kudottiin ja lähetettiin villasukat veteraaneille, muistatteko?)
Se vaatimattomuus ja onnellisuus koskettaa vieläkin 💗💗
Enempää ei ole sanottavana kuin KIITOS!
Voi, miten ihana lämmin muisto! <3
VastaaPoistaItsellä kaksi täysin erilaista "mummu"-kokemusta, kun isäni äiti oli maatilan emäntä, ja hoiti tilaa pääosin yksin, kun miehensä kuoli pian viidennen lapsen syntymän jälkeen. Vähän eläimiä, vähän viljelypeltoa (lähinnä siis omille eläimille oma osuus, loput vuokrattuna muiden käyttöön), vähän "keittiöpuutarhaa", kohtalaisesti metsää. Ja äitini äiti taas oli kaupunkilaisrouva, jonka mies kuoli työtapaturmassa lasten ollen pääosin murkkuikäisiä. Isänäiti säästi kaiken, säilöi kaiken kasvattamansa, kieltäytyi kaikesta materiaalista (juurikin koska "muut tarvitsevat sitä enemmän kuin hän"), mutta otti sentään avun vastaan. Lapsena siis olin hoitamassa eläimiä (hevonen, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja), kitkettiin rikkaruohoja, haettiin puita metsästä, marjastettiin, sienestettiin... Yhdessä myös leivottiin, kokkailtiin, ja näin. Hän myös opetti käsityön alkeet minulle. Kun taas "ladyn", äidinäidin luona tehtiin ostoksia kaupoista, pelattiin korttia, ratkottiin palapelejä, syötiin suklaata, kaikkea valmista. Hän ei paljon edes kokkaillut, kaikki oli mahdollisimman valmista, pääruoka taisi olla erilaiset voileivät, ja leipäaineksetkin kaupasta hankitut. Hän myös mieluusti otti aina vastaan kaiken "tilpehöörin", oli ne sitten oikeasti tarpeen tai ei. Mutta käsitöitä hänkin teki, virkkauksen perusteet opin häneltä.
Huomaan itsessäni välillä sitä ajatusta myös, että annan pois jotain, mitä itsekin ehkä tarvitsisin, kun tunnen, että joku toinen tarvitsisi sitä vielä enemmän kuin minä. Mieheni on usein tästä "motkottanut", mutten vain voi itselleni mitään. =P Tai en esim. ota "hävikki"aletuotteita kaupasta, koska mietin, että joku toinen tarvitsee sitä enemmän kuin me...
Sota on ollut kaikille kova pala! Varsinkin ne kauheudet henkilökohtaisesti kokeneille! Iso kiitos heille! <3