maanantai 12. marraskuuta 2018

Nauru pidentää ikää - eikö niin?

Yksi mun ja AM:n yhteisistä suosikkiohjelmista on Alaska: Viimeinen rintama. On mielenkiintoista seurata Kilcherin suvun elämää Alaskassa; miten jokaisella heistä on oma roolinsa vuoden kierron tehtävissä.
Olemme jonkun verran jäljessä jaksojen katsomisessa ja tänään päivällä katselimme mm. jakson jossa he vastailivat katsojien kysymyksiin. En enää muista itse kysymyksiä, mutta saimme hirvittävän naurukohtauksen - ja kirjoitin muistiin kaksi sanaa. Kysymykset varmaankin liittyivät remontointiin tai rakentamiseen yhdessä ja ruunlaittoon.

Molemmat sanat ovat jostain lähes 30 vuoden takaa. Toinen sana on naulakko. Kyllä, naulakko.
Siihen aikaan meillä oli kotona vaatehuone ja olin pyytänyt jo monta kertaa AM:ä laittamaan vaatehuoneen seinään naulakon. Sellaisen puisen. Vaan eihän se siihen seinään kiinnittynyt. Joten otin ja kiinnitin sen itse. Laitoin siihen tietenkin myös vaatteita.
Kun AM saapui töistä, iloisena ja ylpeänä esittelin työni jäljen hänelle. Ja kuinkas sitten kävikään... Naulakko oli kyllä paikallaan, mutta... ei voi sanoa, että se olisi ollut seinässä vaan SEINÄLLÄ. Ja vaatteet lattialla. Kun eihän ne mun naulat siinä kipsiseinässä pysyneet 😀 Mutta sen jälkeen se tuli sitten kiinnitetyksi aika nopeasti, löytyi proput ja kaikki...
Sille on naurettu kerta jos toinenkin.

Ruuanlaitossaa en ole ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä. Vuosien mittaan opin kyllä tekemään ihan kelvollista arkiruokaa, AM on aina hoidellut meillä sen "paremman" ruuan. Ja on nyt ihan mun henk.koht. kokki. Ihan avioliiton alkuvuosina kuitenkin ajattelin tehdä hänelle ruokaa, kun hän tulee töistä kotiin. Nakkeja. Keitettyjä. Nakkeja. Ja minähän sitten keitin niitä nakkeja. Niin ettei niissä nakeissa ollut enää rasvan hiventäkään. Kuivia kuin metsästä kerätyt risut. Mutta urheasti söi AM vaimon keittämät nakit.
Joskus vain on tämän 30 vuoden aikana niistä muistuttanut, kun on jotain nakkiruokaa tehty... Niinkuin toissapäivänä nakkikeittoa tehdessä 😂

Ja nyt tunnustan: en osaa keittää kananmunia. Muutenkaan en enää osaa tehdä ruokaa eikä mua keittiöön päästetäkään - paistetut kananmunat on ok, koska niitä en voi jättää pannulle odottamaan vaan niitä on vahdittava koko ajan, mutta kaikki minkä voi "jätän tämän tähän hetkeksi" - ne ovat vaaraksi, sillä saatan unohtaa ne niin, että ovat palaneet pohjaan tai kiehuneet yli.

Mutta nyt oon kyllä puhas. Sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa ja jos aatellaan että suihkussa puhdistui ulkopuoli ja AM:n tekemä ruoka puhdisti sisäpuolen, niin eihän lopputulos voi olla muuta kuin täysin puhdas 😉😋  

Tämmöistä soopaa tänään


perjantai 9. marraskuuta 2018

Onnea meille Possumunkki!


Meillä oli Possumunkin kanssa eilen merkkipäivä, mutta Lemmenladun huumassa melkein unohdin sen - muistin vasta illalla myöhään.

On niin tärkeä päivä, että ansaitsee oman päivityksensä:  8.11.2011 Possumunkki kävi ensimmäisen kerran jättämässä kommentin mun blogiin, se oli silloin Vuodatuksen puolella. Seitsemän vuotta! (Toivottavasti meille ei nyt tule sitä seitsemän vuoden kriisiä?) 

Oltiin samalla aaltopituudella alusta alkaen ja tämä blogiystävyys on jatkunut kaikki nämä vuodet.
Kiitos Possu - meillä on ollut mukavaa nämä vuodet, ja syvällisiäkin ajatuksia on välillä vaihdettu.

Kukkia ei ole nyt lähettää, mutta tässä on kokoelma kaikkien teidän blogiystävien lähettämiä kortteja koristamassa tuota meidän työhuoneen ovea.

Ehkäpä löydän vielä lisääkin merkkipäiviä- kaikki te ansaitsisitte oman merkkipäivänne 😍









torstai 8. marraskuuta 2018

Lemmenlatu

Kävin tänään elokuvissa Äitirakkaan kanssa.

Kävimme katsomassa tarinan Lahden kaupungista; Lemmenlatu on osittain dramatisoitu kaksituntinen elokuva yli satavuotisesta kotikaupungistani. (Itse olen muuttanut maalta kaupunkiin vasta 80-luvun alkupuolella, mutta asunut koko ikäni ihan tuossa kaupungin kupeessa, metsän keskellä 😉)

Elokuva on saanut nimensä Salpausselän harjulla, tuolla hyppyrimäkien takana aikanaan kiertäneestä ladusta, jota sanottiin Lemmenladuksi - sieltä on aikanaan moni lempi leimahtanut Järvisen suksilla hiihdettäessä. Joita - suksia siis - muuten tehtiin aikanaan täällä Lahdessa.

Elokuvassa oli paljon tuttuja paikkoja; hiihtostadion, jossa on järjestetty useammatkin hiihdon MM-kisat, Kisapuisto, jonka nurmella ja hiekkakentällä on pelatttu jalkapalloa, pesäpalloa ja vaikka mitä...
Lahden Yhteiskoulun vanha osa, jossa J.K.Paasikivi oli yhden vuoden musiikinopettajana - ja minä sitten vuosia myöhemmin kolme vuotta koulussa. Tosin silloin oli jo rakennettu koulun uusi osa ja vanhassa osassa käytiin vain kuvaamataidon tunneilla - lukiolaiset saivat opiskella siellä vanhassa rakennuksessa.





Elokuva kertoi toki siitä, millaista elämä kaupungissa oli 1900-luvun alussa ja sodan aikana ja se toki kosketti. Muistutti myös kieltolaista, ja siitä miten tänne rakennettiin rautateitä - viimeisimmäksi oikorata, joka lyhensi ja nopeutti matkaa Helsingistä tänne meille.

Se muistutti myös monesta paikasta jonka olin itsekin nähnyt, mutta jo unohtanut. Esimerkiksi sen, missä oli..nii-in 😂, minulle niin tärkeä paikka kuin kirjasto ennen. Siis pääkirjasto, meidän kaupungissahan on lähes jokaisella kaupunginosalla oma kirjastonsa.

Voi - elokuvasta olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa, kaikkea en edes muista niin tarkkaan, että uskaltaisin lähteä siitä kirjoittamaan. Sen kuitenkin voin kertoa, että turhaan ei Anne, joka SPR:n puolesta meidät näytökseen tervetulleiksi toivotti, kehoittanut ottamaan nenäliinoja esille jo valmiiksi. Monta kyyneltä sain silmäkulmasta pyyhkäistä paidan hihaan.

Yksi koskettavia kohtia oli elokuvan lopussa näytetty Hämeen Rykmentin lipun lasku 31.12.2014. Siihen päättyi yksi osa Lahden historiaa.

Elokuvan tekijöitä olivat idean isä Keijo Skippari ja ohjaa Tertta Saarikko sekä suuri joukko lahtelaisia "julkimoita" - ainakin meille lahtelaisille julkkiksia 😉

Ja vielä lopuksi: kaikkihan ovat varmaan kuulleet, miten Lahtea on sanottu Suomen Chicagoksi?
Mutta tiedättekö mistä moinen nimi on tullut? Sitä taitaa aika harva tietää, minä en tiennyt, eikä tiennyt AM:kään. Kyse ei ollut kaupungin hurjasta maineesta ja rikollisuudesta, niin kuin kai joskus ajateltiin. Ei, ei täällä mitään gangstereita ollut.
Nimi tuli siitä, että Chicago oli aikanaan Yhdysvaltojen tunnettu lihateollisuuden ja -jalostuksen keskus - ja niin myös Lahti omalla tavallaan: 1914 tänne perustettiin kunnallinen teurastamo ja 1930 yksityinen teurastamo - parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) täällä oli n. kymmenkunta teurastamoa ja lihanjalostamoa.

Että kyllä me ihan kilttejä ollaan, ihan niin kuin muuallakin Suomessa, tervetuloa meiän kylälle, Lahessa on ihan tavallisia ihmisiä.

"Hyvää syntymäpäivää"

Tänään toivottaisin hyvää syntymäpäivää Vaarilleni, isäni isälle. Vuosia tulisi täyteen huimat 107 vuotta - onhan niitä vanhempiakin maailmassa ollut, mutta tuo olisi kyllä huima määrä vuosia.

Joku aina välillä kysyy, mikä on meidän keskussairaalan puhelinnumero ja vaikka paljon asioita ja etenkin puhelinnumeroita olen unohtanut (entinen kävelevä puhelinmuistio), niin sen numeron muistan. Se oli ennen täsmälleen sama kuin Vaarin syntymävuosi, nyt siihen on tullut yksi numero eteen.

Ensi viikolla toivotan hyvää syntymäpäivää Siskorakkaalle. Ja seuraavalla viikolla Pikku Prinssille.
Ja ne kenen syntymäpäivät on menneet ohi, niin heille toivotan hyvää syntymäpäivää näin jälkikäteen.

Sinisen Sohvan väki kävi täällä meidän kylällä teatterissa ja oltiin sovittu tapaaminen hyvän ruuan ääreen. Muutama muukin oltiin saatu houkuteltua mukaan, kiitos teille kaikille mukavasta illasta!
Seuraavalla kerralla varataan jostain koko ravintola tai kartano tai vastaava ja kokoonnutaan ihan koko viikonlopuksi, koko suurella porukalla, Possumunkin Anonyymi -kommentoijaa myöten :)

Sinisen Sohvan Emäntä ja Isäntä toivat mulle tullessaan tällaisen - istuin kotona ainakin puoli tuntia tämän sylissäni ja huokailin ja ihailin tätä (tämä olisi pitänyt pestä ja silittää, mutta arvatkaa vain, maltoinko):


Tekijänä oli muistaakseni Teemu Järvi.

Ja Annelle tiedoksi, heijastin on käytössä takissa, siitä en hoksannut ottaa kuvaa - saati sitten suklaapatukasta 😋

Hän, ken sanoo, ettei netin kautta voi saada oikeita ystäviä, on väärässä.

Minimalismi -peliä en ole unohtanut, tavaroiden kuvaaminen tuntuu vaan niin työläältä. Tai paremminkin niiden kuvien siirtäminen koneelle. Mutta homma on edelleen työn alla ja tavaroiden "hävitys" on meneillään.
Palapelit, jotka oli jo jonain aikaisempana päivänä poistossa, vein eilen kirjastoon. Meidän kirjasto kerää tällä viikolla yhdessä Hope ry:n kanssa pelejä vähävaraisille perheille ja vein kaikki palapelit eilen sinne. Ottivat ne ilomielin vastaan. Ja minä luovutin ne ilomielin,

Pitää ottaa enemmän selvää tuosta Hope ry:stä, josko veisi enemmänkin tavaraa sinne. Mm. astioita ja sen sellaista.

Minimalistihaasteen päivälle 18 lisään eilisen käsityökerhon "saldon": pääsin eroon isosta pinosta Novitan lehtiä.  Ja oikeastaan nuo Tieteen kuvalehdetkin voisin laittaa sinne, kun nekin sain menemään - osan vien sinne ja loput vien sairaalaan niiden viisi vuotta vanhojen lehtien tilalle 😉

Nyt ei oikeastaan juttu luista enempää; otin äsken illan viimeisen lääkkeen ja tuntuu, että pää on taas ihan sekaisin.

Tunnustan kuitenkin, että olin taas "pahanteossa". Mutta tällä kertaa vähän niin kuin asiallisessa pahanteossa. Eli kävin taas ottamassa yhden tatuoinnin, jota olen miettinyt pitkän aikaa. Tämä on minusta ihan asiallinen; tarvittaessa ensihoitajat tms. näkee, että sairastan epilepsiaa, vaikka ranteessa ei olisi kumpaakaan ranneketta (mulla on olemassa silikoninen sekä hopeinen laattaranneke).




tiistai 30. lokakuuta 2018

Sisko näki pöllöjä - mistähän sekin oikein johtuu?

Laitoin Siskorakkaalle kuvan vihdoin viimein valmistuneesta käsityöstä ja häneltä tuli vastaus, että ihan kuin siinä olisi pöllö. Tai oikeastaan kaksikin. Eikä kuulemma tarkoittanut minua, vaikka minäkin siinä kuvassa olin.
Onkohan hänellä näössä jotain vikaa..?  No ei ole oikeasti, kyllä minäkin sen toisen pöllön löysin ihan itse - siis itseni lisäksi. Toisessa tarvitsin vähän vinkkiä.
Löydättekö te?

Eli tässä olisi nyt vihdoin viimein valmiina tämä Simpukkahuivi, jota on tehty ja tehty ja tehty.. Nyt lanka loppui eli huivi tuli valmiiksi. Tämmöinen siitä tuli:



Eli jos ihan tarkkaan lasketaan, niin siinä on kolme pöllöä: yksi joka pitelee tuota huivia ja ne kaksi jotka on tuossa huivissa 😂

Tuolla mun takana olisi vielä lisääkin pöllöjä, mutta ne nyt jäi sinne.

Rumaa ja kaunista

Facebookiin on uutisvirtaani jostain ilmestynyt "Kirjastokaista". Ei siinä mitään, en pane sitä pahakseni, sillä sieltä tulee paljon mielenkiintoista asiaa, ja nimenomaan asiaa.
Löytyy ihan nettisivutkin, kirjastokaista.fi - teille joilla ei ole fb:tä käytössä.

Parasta viime aikoina on ollut Roope Lipastin lyhyt haastattelu, Kolme kysymystä, jossa hän antoi kirjavinkiksi Roald Dahlin Nilviöt.
En ole koskaan lukenut yhtään Roald Dahlin kirjaa joten olihan se heti mentävä Celiasta katsomaan, löytyisikö kirjaa sieltä. Bingo! Kirja löytyi, ja vieläpä mukavan kuuloisen lukijan lukemana.
Kuuntelin siitä kolme-neljä ensimmäistä kappaletta ja totesin, että päivän vatsalihastreeni on tehty.
Loistava kirja!

Lipasti itse kertoo kirjasta, että he saivat kirjan vaimonsa kanssa häälahjaksi 😂 parikymmentä vuotta sitten. Nilviöt ovat pariskunta jotka tekevät jekkuja - eivätkä aina niin kivojakaan - toisilleen.

Tässä kuitenkin lainaus kirjan alkupuolelta. Rouva Nilviö ei ole kovin kaunis - on joskus ollut, mutta muuttunut iän myötä rumemmaksi ja rumemmaksi...

"Jos jollakulla on rumia ajatuksia, se alkaa näkyä hänen kasvoistaan ja jos sillä jollakulla on rumia ajatuksia joka päivä, joka viikko ja joka vuosi, kasvoista tulee vähä vähältä niin rumat että niitä kestää tuskin katsoa.

Ihminen, jolla on hyviä ajatuksia, ei voi koskaan tulla rumaksi. Sinulla voi olla väärä nenä, ja kiero suu ja kaksoisleuka ja ulkonevat hampaat, mutta jos sinulla on hyviä ajatuksia, ne loistavat kasvoiltasi kuin auringonsäteet ja näytät aina ihastuttavalta."

Kun asiaa oikein miettii, näinkin saattaa olla...

Roope Lipasti kirjoittaa omaa blogia Teini talossa - olen seurannut myös sitä ja vaikka meillä ei enää teiniä asukaan, niin blogin päivitykset saavat silti joko hymyn huulille tai nyökkäilemään myötätunnosta. 


Sinisen Sohvan Emännälle ja Isännälle, Susannalle Maalle, Repulle ja Anonyymi-Anne lämpimät kiitokset viimeisestä. Siniselle Sohvalle lähetän vielä erityiskiitokset - tässä näkyy vielä taitokset, kun en malttanut ennen kuvausta pestä ja silittää. Tämä on upea! Silittelin tätä sylissäni koko loppuillan ja AM ihaili tätä yhdessä kanssani 😍




Ja jottei kaikki olisi ihan vaan kukkasilla tanssimista niin.... Lääkitystä vähän rukataan taas ja sitä varten tarvitaan uusia reseptejä. Koska osa mun lääkkeistä on sellaisia, että niitä ei kovin moni ainakaan samasta apteekista hae, ne täytyy aina erikseen tilata. Olen siis ottanut tavaksi, että soitan aina kaikista lääkkeistä tilauksen apteekkiin ja he sitten ilmoittaa kun lääkkeet on haettavissa. 
No nytpä kävikin niin, että kun reseptit kirjoitti ei-oma lääkäri, niin osa resepteistä oli kyllä oikealle lääkkeelle, mutta "väärän" valmistajan. No sehän ei käy, kun apuaineet yms. on eri - onneksi apteekissa oltiin tarkkana ja soitettiin mulle. Piti siis pyytää uudet reseptit. Huokaus.
Vaan eipä päättynyt tämä tähän. Pyysin samalla alkuperäisellä puhelinyhteydellä lääkäriä uusimaan särkylääkereseptin. Juu, hän uusii. Kiitos. Menin tänään hakemaan niitä lääkkeitä. Ja huppista keikkaa: nuori farmaseutti katsoo ruutua ihmeissään, kääntää sen sitten mun nähtäväksi ja osoittaa sormella "Tässä on kyllä nyt joku virhe, näitä on lääkkeitä on määrätty vain neljä kappaletta" Siis 4 kpl!!!!!  Nehän menee jo yhden päänsärkykohtauksen aikana, pahimmillaan!  
Voi pyhä yksinkertaisuus sentään.  Ei muuta kuin taas soittamaan hoitajalle, että voiskohan tämänKIN reseptin korjata. 
Että tämmöistä. 

Mutta tuo pyyheliina on upea, siitä ei pääse mihinkään - se vie päänsäryn pois 💗💗





maanantai 22. lokakuuta 2018

Myyntisirkkusten seikkailut Suomen suvessa 2018 - osa 13

Aamulla ei taas ollut olevinaan kiire mihinkään, mutta kuinkas sitten kävikään. Tuli puhelinsoitto. "Jos aamupalaa haluatte, niin kannattais tulla nyt, sillä tarjoilu (ja ruokakin) loppuu kohta" No voihan nakki. Taas tuli lentävä lähtö, eihän siinä muukaan auttanut, kun aamupala oli jo maksettukin.
Mutta kyllä kannatti!
Aamupala oli katettu suureen soutuveneeseen ja kyllä sieltä vielä hyvin syötävää löytyi meillekin, puuroineen päivineen.



Voiko hienompaa seisovaa pöytää olla?

Aurinko paistoi jälleen kerran pilvettömältä taivaalta ja minkä onkaan kesäaamuna parasta kuin jonkun muun valmistamaan herkullista aamupalaa maatalon pihamaalla auringonpaisteessa.
Tuo pihapiiri oli aivan ihana.



Päärakennuksessa sai käydä myös sisällä ja oli aika lähellä, etten jäänyt sinne...


































Tämän ihanan hepan olisin voinut ottaa mukaan, olihan sisko perheineen tulossa Suomeen heti Suomi Meloon jälkeen - lapset olisivat rakastuneet tuohon hevoseen!














Kysyin omistajilta, olisiko heillä töitä, jos ehdotan AM:lle kesätöitä - jotain olisi kuulemma voinut löytyä. Varoitin, että voi hyvinkin käydä niin, että seuraavalla viikolla on Niemen muuttoauto pihassa ja me seisotaan ovella. Eikä kyllä lähdetä edes talveksikaan pois...

Kun vatsat oli taas täynnä (ihan kun me ei tehtäis muuta kuin syödään ja nukutaan..hmm...), käännettiin PakuPojan nokka kohti Telataipaleen kanavaa. Nyt taas ihan kunnolla muistella... Jos en ihan väärin muista niin matkalla oli yksi lossi ja se olikin vissiin KuljettajaSirkkusen ensimmäinen kerta autokuskina lossilla. Jänskättiköhän 😏😘



Tämmöisen auton takana odoteltiin vuoroamme.... tai siis trailerin. Vetävän auton keulassa lukee "Pientä laittoo tää vaatii vaan". No, pientä laittoo se vaatii, ei nimittäin mennyt katsastuksesta läpi ja on nyt korjattavana, että pääsee taas ensi kesänä reissulle, onhan ensi vuonna sentään 35. kerta Suomi Meloota 😂😂

Ja lopulta me sinne lossillekin päästiin, pari kuvaa maisemasta otettiin, mutta varsinaisesta lossista en kuvaa saanut.





Tämmöisillä kylteillä meidät toivotettiin tervetulleiksi Telataipaleelle.



Ei varmaankaan tarvitse mainita, että jälleen kerran aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Meidän myyntipisteestä on tullut eräänlainen kohtauspiste: valkoinen (aiempina vuosina sininen) PakuPoju on kaikille tuttu näky ja kaikki tietävät, että sieltä löytyy aina juttuseuraa. Jos ei muita, niin me Myyntisirkkuset 😉




Tästä melojat lähtevät jatkamaan matkaa kohti Lohilahtea, niin myös Myyntisirkkuset. Eli tavarat taas Pakupojuun ja kohti seuraavaa vaihtopaikkaa.


Aurinko jatkoi paistamistaan kun saavuimme Lohilahdelle - se olikin tuttu paikka. Pieni, mutta mukava. Siellä oli hyvin järjestetty niin liikennejärjestelyt, pysäköinti, ruokapuoli sun muut.

Käsityöihmisenä - kaiken kiireen keskellä - oli pakko ottaa kuva näistä ihanan kirjavista sukista! Jos oikein kieltä ymmärsin, oli neuloja ja myyjä saksalainen. Luvan kuvan julkaisemiseen kuitenkin häneltä sain:



Melojat saapuivat Lohilahdelle perinteisesti kirkonkellojen soidessa, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, Lohilahdella on käyty ennenkin ja silloinkin meidät toivotettiin tervetulleiksin kirkonkelloja soittamalla. Lohilahden upea kirkko on mäen päällä ja on kyllä tutustumisen arvoinen, jos sinne osuu.
Lohilahdella on myös oma raha, Lohilahden markka:
Muistomerkin sanomana Suomen oman rahan, markan, lisäksi on kunnioittaa suomalaista työtä. Graniittia oleva kivi löydettiin Kesohiekan Sinkkosen pellolta, jonka jääkausi oli tuonut sinne. Muistomerkin on tehnyt kuopiolainen taitelija Mika Minkkinen, suunnitelusta vastasi silloinen kylätoimikunnan puheenjohtaja Osmo Sinkkonen ja sen rakennutti Lohilahden kyläyhdistys. Mukana on mm. vanhan hinaajan potkurinlapa, ankkuri, puomikairanteriä ja jalustaan on muurattu markan kolikko. Muistomerkissä on huomioitu kylää ja kyläläisten elämää koskevat elementit: työ, puu, vesi ja vesiliikenne.

Lohilahdelta jatkamaan matkaansa kohti Karhukoskea, jossa oli vaihto illalla kymmenen aikaan ja sieltä sitten alkuyön meloivat Ruokolahden Mustaniemeen, kurkistaen aamuvarhaisella Kutveleen avokanavalle.

Mustaniemestä matka jatkui  Huuhanrannan kautta Suikkalan lavalle, johon Myyntisirkkusetkin sitten viimeisen kerran tyhjensivät Pakupojun ennen päätöspaikkaa.

Myyntisirkkuset sen sijaan lähtivät kohti Lappeenrantaa, Saimaan Ladun majaa - nyt oli aika kaivaa esiin "se avain joka roikkuu mun kaulassani" ja naputella majan osoite puhelimen navigaattoriin. Perille osasimme hyvin - onneksi meidän herraseuramme ajeli sen verran edellä, että oli meitä jo odottamassa. Soitto ja saimme ohjeet miten saatiin sähköt ja vedet päälle ja tadaa, vielä tulet... mikä se nyt onkaan,.. No vähän lämpöä kuitenkin 😂

Vaan kuinkas sitten kävikään..... 

Majassa ei ollut sänkyjä. Ei sohvia. Ei mitään missä nukkua. Paitsi lattia. Onneksi olin ottanut - niin kuin aina - makuualustan mukaan. Löytötavaroihin oli päivälle tuotu yksi ilmalla täytettävä makuualusta, kumpikohan siinä nukkuu?
Majasta (se oli siis valtavan kokoinen tupa) löytyi iso läjä istuinalustoja, joista rakennettiin yksi "patja". 
Jotta olisi varmasti lämmin, nukuimme kaikki vierekkäin ja herravieraamme otti ilmatäytteisen makuualustan. Tuntien - ja myöskin ehkä vähän näyttäen.... - itsensä sen päällä norpaksi 😂😂.
Tulimme siihen tulokseen, että se patja oli tarkoituksella jätetty saareen josta se oli löydetty...

Kuljettaja-Sirkkunen nukkui keskellä. Minä nukuin ensimmäistä kertaa omalla makuualustallani ja hups.. putosin sängystäni! Ajatelkaa nyt, ensimmäistä kertaa kun nukun sängyssäni, niin putoan siitä. Ja tietenkin saimme Kuljettaja-Sirkkusen kanssa hirvittävän naurukohtauksen. Ihan niin kuin teini-ikäiset 😂😂.  Olisiko se johtunut tästä, tämä nimittäin kökötti terassilla penkillä: