Väärinkäsitys

Joskus semmoisia sattuu. Semmoisia tahattomia hullunkurisia tilanteita, joille ei voi nauraa, mutta jotka kuitenkin vähän hymyilyttää, sillä tavalla hyväntahtoisesti. Tiedättehän? Niin kuin tekin varmasti olette siellä ihan nauraneetkin minun kohelluksilleni ja höperehtimisille, Sus' nyt ainakin. Ja niinhän niille nauran itsekin ja siksi niistä teille kerron, että saatte ainakin hihitellä ja päivitellä, että no on se tavan pöllö...

Tänään sattui. Semmoinen hullunkurinen tilanne. Ajatelkaa kuvaa, jossa on kolme ihmistä kaupan kassalla: kassaneiti, minä maksamassa ja Mursu pakkaamassa. Sitten tulee neljäs henkilö ja sen jälkeen kuva pysähtyy hetkeksi. 
Olimme Tokmannilla ja maksua vaille valmiita, kun kauppaan tulee iäkäs täti, joka pyytää kassaneitiä kutsumaan paikalle myyjän, kun hän haluaisi ostaa kuulolaitteen. 
* tässä kohtaa kuva pysähtyi n. kahdeksi sekunniksi * 
- Siis tarkoitatteko te paristoja?
- En, kyllä minä paristot löydän. Kuulolaitetta tulin ostamaan.
Kuuletteko rattaiden raksutuksen kolmessa päässä - vaikka asia ei meille kahdelle kuulunutkaan? Kassaneiti tietenkin ystävällisesti kutsuu toisen myyjän paikalle auttamaan asiakasta. Sillä aikaa kun minä keskityn maksamiseen, Mursu ehtii kuulla tädin ja myyjän keskustelun:
- Kun minä sellaista kuulolaitetta ostaisin.
- Kuulolaitetta? Kun meillä ei täällä myydä kuulolaitteita..
- Kyllä teillä on, semmoinen mihin laitetaan niitä semmoisia levyjä - ja näyttää kädellään.
Täti halusi ostaa CD-soittimen 😊 

Mursu lohdutti kassaneitiä, ettei hänkään kyllä oikein ymmärtänyt mitä täti oli etsimässä, kun kuulolaitetta haki. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; hän varmaan sai sen mitä oli tullut hakemaankin. Ja mistä niitä kaikkien vempainten nimiä muistaa, tässä paraskin puhuja (kirjoittaja), joka välillä joutuu pitkäänkin etsimään sanaa mielestään, kun ei anna periksi ja kysy Mursulta "mikä se on se sana, se sellainen kun...". Etsin ja kaivan omia lokeroitani vaikka kymmenen minuuttia, että se löytyy, mutta periksi en anna. 

 
Kotimatkalla pysähdyttiin postilaatikolla ja sieltä löytyi tällainen ihan kortti, jonka Ystävä oli lähettänyt ilahduttamaan alkanutta vuotta - kiitos! 

Siskorakkaan ja Äitirakkaan kanssa vaihdeltiin kuulumisia illalla Whatsappin kautta ja ette kyllä arvaa mitä Siskorakas kertoi! Hän oli ollut autolla jossain reissussa ja hups - yhtäkkiä hän oli löytänyt itsensä Puolen Hehtaarin Metsästä! Kyllä, ihan totta, Puolen Hehtaarin Metsästä! 
Äitirakkaan kanssa vannotettiin, että ensi kerralla kun mennään heille, niin saa kyllä viedä meidätkin sinne. Jos vaikka nähtäisiin edes vilaus Ihaan hännästä. 

”Olisi pitänyt arvata”, sanoi Ihaa. loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viimeviikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi!” Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

Fysioterapeutin kanssa juttelin aamulla, siirsin aikaa kahdella viikolla eteenpäin. Kerroin myös, että syksyllä antamaansa nilkkaortoosia tai-mikä-se-nyt-olikaan oli apuvälinekeskus kysellyt. Olisi kuulemma pitänyt jo palauttaa. No hups, kun luulin, että saan sitä pitää toistaiseksi. Kyse on siis siitä, että kun silloin yli 20 vuotta sitten neurokirurgin mukaan meni "rele vialle" ja oikea jalka ei toipunut leikkauksesta niin kuin piti, vaan väsyessään siitä tulee Mursun sanojen mukaan ankan jalka. Se sanoo läps ja läpsähtää maahan. Se on ärsyttävä. Fyssari kiinnitti siihen huomiota kun nyt niiden tasapaino-ongelmien yms. takia siellä kävin ja puuttui siihenkin. Oli vihainen, kun ei sitä silloin hoidettu kuntoon. 

Sanoin, että kyllä siitä apua on, mutta kun ei sitä näin talvella voi käyttää talvikenkien kanssa. Hän sanoi, että saan sen pitää, jatkan sen käyttöä sitten keväällä, kun tulee taas lenkkari- ym. nauhakenkien käyttökelit. Olen taas kerran tyytyväinen meidän sote-alueen palveluihin ja annan niille täyden 10.