Meinasin pyytää anteeksi

Tai no ihan vähän; sen verran, olen pahoillani jos ja kun toistan itseäni ja minulle saa sanoa, että hei hei, luepas välillä omiakin juttujas, olet kertonut tämän jo monta kertaa. Riesa on kuitenkin sellainen ystävä, että se vei muistista aikanaan useammankin vuoden ja siksi te, jotka olette olleet mukana matkassani sieltä alkuajoista alkaen, olette näitä juttuja kuulleet.

Moni lukija on jäänyt matkasta pois, mutta ilokseni olen saanut paljon uusi ystäviä ja lukijoita, joten ehkä näitä vanhoja juttuja voi kirjoitella uudestaankin.

Syyttäkää toinen toisianne 🥰 - tällä viikolla on kirjoiteltu niin paljon päivityksiä jotka ovat tuoneet monenlaisia muistoja mieleen.

Nyt on Repolaisen vuoro 🤩 - hän kirjoitti ja kuvasi muutama päivä sitten riippusiltoja ja hiidenkirnuja päivityksessä Karttaselaimeen hurahtaneet.

Kaksi asiaa jotka saavat minulla ihon kananlihalle ja.. häntäluun kipeäksi jo pelkästä ajatuksesta. 

On muutamia asioita joita en tee: en koskaan astu kaupungilla kävellessä kaivon kannen päälle. Kovin syvälle en putoaisi jos kansi pettäisi, mutta silti. Toinen on tunnelit ja putket ja luolat. Ihan varmasti jäisin niihin jumiin, olkoon kuinka suuri tahansa. 

RIIPPUSILLAT.  Pelkään niitä kuollakseni. Olen käynyt Repovedellä kaksi kertaa, ensimmäisen kerran ihan vain aikuisten seurassa ja tietenkin jonkun piti kiusallaan vähän heiluttaa sitä riippusiltaa kun olin keskellä. 
Toisen kerran kävin kahden työkaverin ja heistä toisen pienen (6-7 v) tyttären kanssa. Piti siis olla reipas: Ei pelota, se on hieno kokemus, ei tarvitse pelätä, menkää te Pöllö yhdessä kun sä olet käynyt täällä ennenkin. Sain siis vielä lapsen mukaani eli oli tosiaan oltava reipas enkä voinut näyttää pelkoani, kannustettava - REIPASTA tyttöä joka oikeasti kannusti loppujen lopuksi minua 😄 

HIIDENKIRNUT. Ne ei varsinaisesti pelota, mutta kerran olen säikähtänyt ja kunnolla - siitä huolimatta, että häntäluuta särki niin ettei tosikaan. 

Olin satuttanut (ehkä jopa murtanut) häntäluuni jo 14-vuotiaana, kun minusta piti tulla mäkihyppääjä ja laskin pienen hyppyrimäen jäistä alastulorinnettä istuallani alas. Lupaava ura jäi siihen 😂 
Vajaa kolmekymmentä vuotta sen jälkeen lähdettiin ystävien kanssa katsomaan hiidenkirnuja Askolaan. Keli oli hieno, meillä oli eväät mukana ja koska oli lupa tehdä tuletkin, oli tarkoitus paistaa makkaraa. Täydellinen retkipäivä siis. Ystävät eivät olleet koskaan käyneet siellä. Askolassa on kaiken kaikkiaan 20 luonnonmuovaamaa lieriönmuotoista kuoppaa eli hiidenkirnua. Siellä on helppo liikkua, sillä alueelle on rakennettu portaat ja kaiteet, hiidenkirnut on nimetty ja numeroitu. Suurin hiidenkirnuista on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty, syvyydeltään 10,3 m!

Koska yöllä oli satanut, portaat olivat liukkaat ja piti kulkea varovasti. VA-RO-VAS-TI! Mutta kuinkas kävikään? Juuri Jättiläisen kuhnepytyn kohdalla lähti molemmat jalat yhtä aikaa alta ja MÄISKIS! Häntäluu edellä portaaseen! 
No KUKA MUU MUKA? Minäpä tietenkin... 🤦‍♀️🤦‍♀️🤦‍♀️  Kun pahimmasta kaatumisen säikähdyksestä selvisin ja pääsin ylös, iski tajuntaan, että olisin kaiteista huolimatta voinut pudota sinne hiidenkirnuun! 
On sieltä toki tikkaat ylös, mutta miten olisi pääparan käynyt?

Retki tehtiin loppuun vaikka kävelin kipeän hännän kanssa olikin melkoista tuskaa. 

Ystävien autolla oltiin liikkeellä ja ainakin kerran piti kotimatkalla pysähtyä ja vaihtaa takapenkillä paikkoja: nahkaistuimet ja kun en voinut istua suorassa niin.... Silloin päätin, että meille ei ikinä tule autoa jossa on nahkaiset penkit... 

Tämmöisiä muistoja tuli mieleen Repolaisen reissaamisesta. 

Postia en ole käynyt tällä viikolla vielä katsomassa - mahtaako siellä olla jotain räpeltämistä mulle? 🤭🤔😄