Pöllön jumppatunti loppui lyhyeen

En ole oikein koskaan ollut ryhmäjumppatuntien ystävä, niin kuin en kuntosalinkaan. Pyöräily, uinti, kävely ja melonta, ne oli ne mun jutut ja kaikki on jääneet - syynä Riesa. Jonkun mielestä tekosyy, mutta syy kuitenkin.

Henkilökohtainen avustaja kaupungissa asuessa mahdollisti sen, että kävelylenkit läheisissä lenkkimaastoissa onnistui ja niitä kaipaankin. Uusi yritys avustajan saamiseksi, kunhan tapaan neurologi-Anskun, toivottavasti pian, että saan lääkärintodistuksen hakemusta varten. 

 Luulen, että viimeisimmät ryhmäliikuntatunnit oli rivitanssia ja se oli kyllä kivaa. Siitäkin on jo yli kymmenen vuotta aikaa, silloin kun pyöriminen ei pyörittänyt koko maailmaa 😂

Mutta tänään. Ajattelin, että kun kerran omalla kylällä on kehonhallinta ja venyttely -ryhmä ja siellä pari jo ennestään tuttua, niin uskaltautuisin mukaan. Saisin vielä ystävän mukaan sekä henkiseksi että fyysiseksi tueksi kävelemään meiltä seurojentalolle, jossa jumppa pidetään. Mukana oli ihanat Albert ja Robert, pienet valkoiset koirat, jotka tultiin hakemaan kotiin ennen tunnin alkua. 

Ennen tunnin alkua kerroin vetäjälle ja ryhmälle Riesasta ja että puhelinkotelossa on Mursun puhelinnumero. Jos kohtaus iskee, niin Mursulle voi soittaa, että tulehan hakemaan Pöllö kotiin, siitä ei nyt ole siipiä heiluttelemaan. 
Muutaman venyttelyn ehdin tekemään ja sitten "heräsinkin" siihen, kun istun tuolilla, ystävä kyykyssä vieressä ja hän sanoo, että Mursu on tulossa ihan just. Olin taas ihan pihalla - missä ihmeessä oikein olen..

Ja sitten näin Mursun tulevan ovesta sisään ja siinä vaiheessa olin minäkin jo vähän tolkuissani, kysyttiin, että tuliko hänkin meidän kanssa jumpalle, mutta ei se sitten kuitenkaan jäänyt, otti vain minut mukaansa ja toi kotiin. 

Että se siitä sitten. 

Mutta ihania ystäviä; pitivät huolen Pöllöstä 💕 Kotiin päästyä otin taas nokoset, niin kuin aina kohtauksen jälkeen, ja laitoin ystäville kiitosviestit huolenpidosta. Molemmat oli sitä mieltä, että viikon päästä uudestaan. 

Tässä äsken mietin ääneen Mursulle, mikä siinä on, että aina kohtauksen jälkeen nolottaa, hävettää, on paha mieli, kaikkea mahdollista, kun on ollut muille vaivaksi? Kotonakin. Vaikka kukaan ei ole koskaan sanonut mitään eikä millään tavalla antanut ymmärtää mitään sellaista. 
Ja sitten jonkun ajan jälkeen, nokosten jälkeen, asia on ihan ok, kohtaus tuli, oli ja meni ja apua tarvitsin ja sain ja se on ok. Ei ole paha mieli. 

Mursu pohti, voisiko se olla samalla tavalla yksi kohtauksen oireista, kuin ne muutkin: en kuule, en näe, en puhu. 
Hän kertoi, että silloin 10 vuotta sitten kun sain sen ensimmäisen kohtauksen ja olin sairaalassa kaiken kaikkiaan kolme viikkoa, pahimpaan aikaan puhuin kirjakieltä - siitä tiesi, että mulla on kohtaus päällä.

Ensi viikolla yritys numero kaksi.