Delfiinejä ja pussihukkia

Lentokentät ovat kyllä mielenkiintoisia paikkoja, tai paremminkin ihmiset lentokentillä. Ja Heathrow'lla ihmisiä kyllä riittää. Pidän ihmisten katselemisesta. 
Siinä ihmisiä katsellessamme edessämme oli yhtäkkiä kolme rakasta ihmistä halattavana. Kolme vuotta ei ollut vieraannuttanut lapsia Mummosta ja Tädistä, vaan he halasivat tiukasti ja toivottivat meidät tervetulleiksi "Minä rakastan sinua" 💗 
Ensimmäiset tuliaiset löytyi laukuista jo siinä lentoaseman terminaalissa ja lasten silmät loistivat kuin tähdet 🌟

Jonkinlaista jäätä Ötökkätutkijan kanssa oli kuitenkin havaittavissa, olihan hän ollut vasta vajaa kolmevuotias kun oltiin viimeksi nähty, nyt kohta kuusivuotias. Jään särki kuitenkin tunneli, jonne bussi, jolla menimme pysäköintialueelle, ajoi. Pöllö inhoaa tunneleita, mutta Ötökkätutkijasta se oli upea, jännittävä! Ja Täti ehkä vähän lälly, kun pelkää semmosia tunneleita...

Kun jättimäiseltä parkkipaikalta löytyi oikea auto, meidät lapset laitettiin takapenkille, takaovet lapsilukkoon ja ei kun menoksi. Täti pääsi heti kokeilemaan onnetonta englanninkielen taitoaan tehdessään selkoa monenmoisista asioista - ja yrittäessään pitää jonkinlaisen sovun takapenkillä. Onnistuinkin kai ja sain vielä syvemmän yhteyden Ötökkätutkijaan: hän lahjoitti vasta saamansa leikkiauton minulle. Tosin hieman myrtyneenä, jostain loukkaantuneena - ja otti sen takaisin kun huomasi "jääneensä sen alle". (Vanhatkin Pöllöt oppivat yllättävän nopeasti leikkimään, kun tarvitaan..)
Jossain vaiheessa matkaa kaivoimme esille ne lentokentän turvatarkastusta kiinnostaneet eläinkortit ja tutkailimme niitä. Ongelmia tuottivat dinosauruskortit, sillä puhelimen kääntäjä ei tunnistanut sukupuuttoon kuolleiden dinosaurusten nimiä. Lopulta löytyi eläin, josta saimme Siskontytön kanssa iloa koko viikoksi: Waste of money eli Pussihukka 😂 Ei kuulostanut kovin uskottavalta, joten turvaudumme Mursun tietopankkiin ja vastaushan on Tasmanian Tiger.

Matka kotiin, kotiin jossa Äitirakkaan eli Mummon kanssa viettäisimme tulevan viikon, meni loppujen lopuksi aika nopeasti, vaikka ajallisesti matkaa lentokentältä oli kutakuinkin saman verran kuin lento oli kestänyt. Tottuneina, krhm, matkaajina totuimme nopeasti siihen, että olemme väärällä puolella tietä ja kaikki liikenneympyrät kierretään väärin päin. Enää ei tarvinut pelätä jokaista "väärältä" puolelta tulevaa autoa 😁

Kotiin päästyämme oli tietenkin ensin avattava matkalaukut ja tutkittava onko niissä mitään tuliaisia - turhaa painolastia ei kannattanut kantaa yläkertaan josta Siskontyttö oli luovuttanut huoneensa meille. Lapsia tietenkin ilahdutti lelut ja niiden lisäksi Ötökkätutkijaa luuppi! ja Siskontyttöä oma pieni kiikari lintujen katselemista varten. Yhtä innostuneen ja ilahtuneen vastaanoton sai RUISLEIPÄ! Toki myös Fazerin suklaa ja salmiakki, mutta ruisleipä oli parasta ja siitä piti saada voileivät heti ekana. 
Paitsi lankomies 😁 - hän ei vielä ole oppinut ruisleivän ystäväksi; työ on meillä vielä kesken. 

Viikko meni nopeasti. Mummon kanssa saatiin oikein kunnon kielikylpy ja samalla opetettiin muksuille suomenkieltä. 
Kiitokseksi siitä, että Mummo keitti joka aamu meille lapsille puuroa, Ötökkätutkija opetti Mummolle englantia oikein tosissaan: opetti kaikki värit, numeroita, huonekaluja, yms. Ja isosisko auttoi, kun osaa jonkun verran suomea. 

Ja monta kertaa päivässä saimme kuulla molemmilta "Minä rakastan sinua", "I love you" ja rutistuksen päälle 💖💖

Yhtenä päivänä olimme ihan vain "aikuisten naisten" kesken kaupungilla shoppailemassa ja vähän herkuttelmassakin. Kävimme kauppakeskuksessa nimeltä Dolphin ja Äiti ja Sisko halusivat käydä vielä yhdessä kaupassa. Sanoin jääväni istumaan ison käytävän penkille ja odottamaan heitä. Kävi kuitenkin niin, että jäin kuuntelemaan tätä pianistia, joka soitollaan keräsi rahaa Poolen asunnottomien hyväksi. 

Lupa kuvaamiseen kysytty soittajalta.

https://youtu.be/ccFPuq7-4No

Kun kävin musiikin loputtua kiittämässä häntä, hän hymyili minulle varovasti ja sanoi, että paras kiitos hänelle oli, kun hän sai minut hymyilemään 💖💖

Vinkeä (en oikein parempaakaan sanaa tähän keksinyt..) ilmiö oli huomata se, että tuo paikka oli tosiaan keskellä ostokeskuksen pitkää keskikäytävää, jossa oli useita erilaisia myyntikojuja, joissa ihmiset pysähtyivät katselemaan tavaroita ja tekemään ostoksia, samoin kävivät käytävän varrella olevissa liikkeissä. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt kuuntelemaan soittajaa, joka soitti hyvin, niin hyvin kuin tuolla pianolla nyt pystyi soittamaan. Mutta kun olin jonkun aikaa seisoskellut ja kuunnellut hänen soittoaan, käynyt kysymässä saanko kuvata (hän tuntui aika ujolta), alkoi sinne tänne pysähtyä ihmisiä katselemaan ja kuuntelemaan ja kun kappale loppui, kuului myös taputuksia.
Tarvitaan siis vain joku, vaikka vain yksi, ihminen repäisemään muut pois sieltä sumusta, kuplasta jossa he kulkevat kuulematta mitään, huomaamaan toinen ihminen. 

Ehdin myös jutella yhden kynttilämyyjän kanssa - hänellä oli aivan käsittämättömän upeita kynttilöitä myynnissä kojussaan. Siinä jutellessa Äiti ja Siskokin sitten tulivat ja totesivat, että eihän mua voi jättää mihinkään, kun heti olen ties missä ja kenen kanssa rupattelemassa 😂
Minkäs siinä sitten muuta kuin levittelit käsiäs ja yritit näyttää viattomalta. 

Taidan jatkaa taas toisella kertaa, tulee muuten niin pitkä tarina - hypätkää yli jos alkaa kyllästyttää 😴😂