Kahvia kerrakseen

Olettekos odotelleet Pöllön "sattuu ja tapahtuu" -kuulumisia? Jostain syystä on ollut suht rauhallista, kunnes tänä aamuna - poks - Pöllönkulmalla pölähti. Totta puhuakseni oli tuossa viime viikolla jotain muutakin millä ajattelin teitä viihdyttää, mutta pahus soikoon, muisti pätkii. Yllättävääkö?

Ensin kuitenkin kiitokset Olifantille joulukalenteri -palkinnosta. Yllätys oli todellinen yllätys ja olen ihaillut sitä monta kertaa päivässä: otin siitä kuvan ja laitoin kuvan taustakuvaksi puhelimeeni 😊

Asterixeja! Jes! Asterixit ovat vielä Mursun iltalukemisena, lukee "hiljaa ja hartaasti", ei ahmien. Riittää lukemista pidempään. Lisäksi sain Pihan ja puutarhan vuosi -kalenterin ja pussin.. hmm... kukkien siemeniä 😊 Siemenpussi on klemmarilla kiinni kalenterissa parin kuukauden päässä, että muistan laittaa ne ajoissa esikasvatukseen. Ja yllätys: se on tuo upea pöllö tuossa kalenterin kanssa samassa kuvassa! Aivan mahtava! Pyörittelin korttia pitkään käsissäni silmät ymmyrkäisinä kunnes Mursu muistutti, että hengitä välillä hyvä ihminen! Ihania pöllökortteja oli paketissa pari muutakin, mutta ne jäi kuvaamatta. Kiitos Olifantti! 

Ystävä soitteli viime viikolla: kun serkku kysyi neuloisikohan se Pöllö meidän tulevan lapsenlapselle jonkun tuommoisen peiton kun teidän D:lläkin on ja jos ehtii villatakin sen kaveriksi. Jos noin paljon luotetaan mun taitoihin, niin toki eli saman tien nettiin etsimään malleja ja viestiä etiäpäin. Ja tilaamaan puikkoja. Ehdotukset hyväksyttiin ja nyt on tilattu langatkin ja nyt vaan odotellaan postia.  

Postia odotellessa koetan tehdä keskeneräisiä valmiiksi. Tässä yhdet lapaset: 

Lanka on 7 veljestä Nature. Hutiostos, kun en tutkinut lankaa tarkemmin, katsoin vain, että onpa kiva väri (kuva taas vähän vääristää) ja oli tarjouksessakin. 

Ja pehmeääkin on. 

Mutta hutiostos siinä mielessä, että kun kotona vilkaisin vyötettä tarkemmin, kun lanka ei tuntunut tutulta seiskaveikalta. Ei tuntunut ei, kun ei ole: 70 % villaa ja 30 % lyocellia (=tencel). Ei sekään vielä mitään, mutta harmikseni mulla on huonoja kokemuksia vaatteesta jossa on lyocellia ja kuulun (ehkä pieneen) ihmisryhmään jolle yksikin huono kokemus riittää. Ja hölmöä tehdä langasta lapaset 😖 Pesuohje: käsinpesu!

No, aina ei voi onnistua.

Mutta miten se kahvi taas liittyy mihinkään. Liittyy hyvinkin. Meillähän juodaan vain murukahvia. Minä en juo kahvia ilman maitoa jos on vaihtoehtoja, kuten esim. purkki- ja pussitolkulla teetä. Meidän aamurutiineihin kuuluu, että Mursu tekee meille voileivät ja minä valmistan juomat, on se sitten kahvia tai teetä.

Tänä aamuna päätin veden kiehumista odotellessa täyttää vajaan murukahvipurkin ja otin kaapista kahvipussin, avasin sen ja.... kaadoin näppäränä Pöllönä lähes koko pussillisen kahvia Mursun kahvimukiin! Mursu tykkää kyllä vahvasta kahvista, mutta toivoi kuitenkin, että saisin mahtumaan mukiin vielä reilusti vettä.

Ensimmäinen ajatus teillä varmaan on, että no mikäs hätä kädessä, kaada kahvi mukista purkkiin ja aloita alusta. Nii-in. Se olisi ollut helppoa, mutta kun. Tavoistani poiketen, olin juuri tänä aamuna laittanut mukiin ENSIN makeutusainepuristeet. Kolme kappaletta - muki on jättimäinen! Ei siis auttanut muu kuin lusikoida kahvi mukista purkkiin ja toivoa, että ne makeutusainepuristeet, mitä ne nyt on, jäävät sinne mukiin. Kaksi jäi, kolmas livahti kahvipurkkiin. Onneksi meillä käy harvoin kahvivieraita, eikä kai yksi pieni nappula haittaa..

Vaan kuinkas kävi tänään? Pöllön (pölhön) tuuria! Mökkitalkkari hurautti pihaan korvapuustien kera, harjasi portaat puhtaaksi lumesta ja kutsui itsensä kahville. Mutta oikeasti Pöllön tuuria: kun valmistin kahvit Mursulle ja kaimalleen, niin kas, kahvipurkista pilkisti kadonnut makeutusainepuriste ja sainkin sen lusikallisen kahvia Mursun mukiin. 

Mutta ei ole kahvin valmistaminen helppoa, ei. 

Kuka muu muka?   

ISO ISO kiitos Repolaiselle!

Jos joku ei vielä ole poikennut Repolaisen sivuille ihailemaan hänen tekemään kortteja ja siinä samalla tutustunut KAPUAan, niin käypä kurkistamassa. Hyvää voi tehdä monella tavalla ja tällä kertaa valitsin KAPUAn ja Repolaiset. 

Enoni täyttää tässä keväällä vuosia ja tilasin Repolaiselta kaksi syntymäpäiväkorttia. Toinen kortti on meiltä "lapsilta" eli serkuksilta lapsineen, meitä on melkoinen kööri 😄 ja toinen kortti on hänen sisaruksiltaan. Sain kortin käsiini vasta tänään, kun olin yökylässä ja olen hiplannut niitä koko päivän:

Kortin mukana tuli myös suloistakin suloisempi saate:

Olin siis ystävällä yökylässä. Otin mukaan liinavaatepyykkikassin, kun hänen luonaan kaupungissa on helpompi pestä ja kuivattaa läjä lakanoita ja pyyhkeitä näin talvella. Matkalla kävin Tokmannilta ostamassa pyykinpesuainetta ja pyykkietikkaa. Kassalla oli minua ennen kaksi asiakasta joista toinen oli minua reilusti iäkkäämpi täti. 
- Anteeksi kun minä tässä tähän jonoa teen, kun minä käteisellä maksan.
- Ei se mitään, kyllä meille käteinenkin kelpaa, sanoi kassahenkilö.
Täti antoi ensin setelit ja laski sitten kolikot ja neuvoi vielä paljonko pitää antaa takaisin.
- Ihan oikein laskitte, kiitos, vastasi kassahenkilö ystävällisesti.
- Anteeksi kun minä tähän tämmöisen jonon..., sanoi täti.
- Ei mitään, ei kai tässä niin kiire ole, vastasi Pöllö (vaikka tiesi Mursun jo odottelevan..)

Sain sitten minäkin ostokseni maksettua, täti istui oven suussa tutkimassa kassakuittia ja jostain syystä siitä ohi mennessäni hymyilin ja huikkasin hänelle:
- Kyllä sitä pyykkiä vähemmälläkin kiireellä ehtii pesemään, tässä mikään kiire ole. Hyvää päivän jatkoa. 
Hän hymyili takaisin ja huuteli hyvät päivän jatkot.
Pääsin lopulta pihan poikki autolle ja kun olin vetämässä ovea kiinni, ovelle tuli toinen vanhempi nainen joka tokaisi:
"Se oli kyllä hyvin sanottu, että kyllä ne pyykit ehtii vähemmälläkin pestä" 😅

Lapsuusmuisto

Kravun kommenteissa oli aika monessa mainittu, että tarina vei lapsuusmuistoihin. Ne kommentit puolestaan toivat minun mieleeni yhden lapsuusmuiston, joka jaksaa naurattaa - ja varsinkin kun näen sen talon, jossa tapahtuma sattui. Muistolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä kravun kanssa, mitään muuta kuin, että kyse on vaatteista, niistähän tavallaan kravussa onkin.

Olin pieni tyttö, en vielä koulussa. Asuimme maalla, äiti ja isä olivat kaupungissa töissä. Tavallisesti olin päivät mummolassa, mutta nyt olin jostain syystä, en enää muista miksi, päässyt kaupunkiin ja äiti oli vienyt minut hoitoon tätini luo. Minulla on serkku, kolme vuotta minua nuorempi. Olisikohan ollut silloin jotain kolmen vanha ja minä kuuden. Jotain sinne päin. 
He asuivat kerrostalossa ja jos oikein muistan, siellä oli sisäpiha, mihin täti päästi meidät leikkimään kahdestaan, sinne kun ei päässyt autoja. 

Minä olin saanut uudet vihreät samettihousut ja olin saanut laittaa ne jalkaani kun kerran mentiin kaupunkiin. Maalla yleensä juostiin pitkin metsiä ja peltoja ja ojia vähän, no ei niin hienoissa vaatteissa, ihan niin kuin nytkin.
Silloin varmaan sedän vanhat verkkarit, nyt on A-nopin vanhat verkkarit - yhtä hyviä molemmat.

Mutta silloin kaupungissa siis oli ne uudet vihreät samettihousut, tosi hienot. Ja kun täti lähetti meidät pihalle, niin hän laittoi serkkutytölle "kullankeltaisen" neulotun haalarin, oli kai itse neulonut sen. Kaiken laista leikittiin, kunnes keksittiin, että hei, tuossahan liukumäki! Ja siinä vieressä on rappuset, mistä on helppo kiivetä ylös, ja laskea taas alas! Ja me laskettiin. Ja kiivettiin. Ja laskettiin. Ja kiivettiin. Jossain välissä huomasin ja ihmettelin, että miksi siinä mäessä on jotain vihreätä. Ja taisi siinä olla vähän keltaistakin. Mutta ei se meitä haitannut. 

Kunnes sitten. En muista, ehtikö äiti tulla ensin hakemaan minua vai ehtikö täti hakea tai huutaa meidät sisälle ja silloin ratkesi vihreän ja keltaisen arvoitus mäessä. 
Meidän kummankin housujen takamus oli puhki! Sitä tietenkin selviteltiin...

Meidän liukumäki...Se oli pyöräkellariin vievä betoniluiska! Sen takia siinä ne portaatkin oli. 

En muista ihan varmaksi sitäkään, oliko ne housut kaupasta ostetut vai oliko äiti tehnyt ne, äiti nimittäin ompeli paljon vaatteita minulle. 

Mutta.... Kuka muu muka? 

 Ei se talvi vielä mennyt pois. Lumitöitä piti tehdä, onneksi sen jälkeen ei enää satanut lunta kun reilu sentti. Toissa päivänä tässä mattotelineellä eikä oikein missään muuallakaan ollut yhtään lunta. Mattoja olisi voinut pestä. Ja tietenkin lumiaura meni tuossa vähän aikaa sitten tuossa maantiellä meidän ohi, eli aamulla on lumitöitä tiedossa, ennen kuin pääsemme täältä mihinkään.
Mutta onhan tätä paljon mukavampi katsella, koska kevät ei kuitenkaan ihan vielä ole tulossa.
Tosin pajunkissoja on jo tien toisella puolella. 

Onko talvi jo ohi?

Ainakin näyttää siltä. Pihalla alkaa jo vihertää. Mattotelineellä ollut melkein metrin korkuinen lumikasa, se josta näki paljonko lunta on satanut, on sulanut pois. Voisi taas vaikka mennä pesemään mattoja. 
Ennen niitä syksyn pakkasia unohdettiin kaataa sadevesi pois saavista ja ajateltiin, että no kyllä se jää sieltä pois tulee kun kaadetaan saavi ylösalaisin. Ei tullut. Jätettiin se tuohon kukkapenkin kupeeseen, että sitten kun se sulaa, kastelee samalla kukkapenkkiä eikä mitään muuta. Sinne se jäi se saavi jäänsä kanssa lumen alle. Tänään se oli jo ihan näkyvissä ja Mursu kävi kokeilemassa jäisikö jää paikalleen jos saavin korvista ottaa kiinni. Jäihän se. Saavi on tallessa ja jää kököttää tuossa mattotelineen kupeessa. 

Oliko talvi nyt sitten tässä? Vai sataako laskiaiseksi paljon uutta lunta, että päästään pulkkamäkeen? Että Poikakin näkee tämän vuoden talven muutakin kuin kuvista? Mistä tuli mieleen: hullu ajatus, että se on kuukauden päästä kotiin tullessaan vuoden vanhempi kuin oli lähtiessään puoli vuotta sitten. Niin se aika kuluu. 

Mutta vedestä puheenollen. Possu kirjoitti blogissaan Hilma-tädin lapsuudesta ja lätäköissä pomppimisesta. Olifantti puolestaan oli kommentoinut, miten heillä on taas sisämeriä, saa taas kahlata, mutta ei ole kiva hyppiä, kun niissä voi olla vielä jäämuhkuroita.

Sen jälkeen menin lukemaan oman kunnan sivuja ja sieltä historiaa, ihan jääkaudelle asti. Sepä olikin mielenkiintoista, kaiken kaikkiaan. Erikoisinta kuitenkin oli se, että tämä kylä, missä me asumme, on mannerjäätikön vetäytyessä n. 11 400 vuotta sitten jäänyt kymmenien metrien syvyyteen meren pohjalle! Pöllö ja Mursu (no kukapa muukaan) siis asuvat merenpohjassa.
Vesi virtaa tällä hetkellä tuossa Suomen toiseksi suurimmassa järvessä kohti Suomenlahtea, mutta silloin se virtasi toiseen suuntaan, kohti Kalajokilaaksoa. 
Maankohoaminen kuitenkin kallisti maata niin, että veden virtaus muutti suuntaa. 
Aika jännittävää, eikös? 

Kirjoittamisessa oli tämä muutaman päivän tauko, kun kilkuttelin puikkojani ja sain valmiiksi tällaiset Ahtojää -sukat. Sukat on tehty mosaiikkitekniikalla: näyttävät kirjoneuleelta, mutta on neulottu vain yhdellä langalla/värillä per kerros. 

Kuvio syntyi siis sillä, että neulottiin vuoroin harmaalla ja punaisella (aina 2 krs samalla kuviolla) ja nostettiin silmukoita neulomatta. Tekniikka on helppo ja nopeaa neuloa. 

Nyt jätän teidät pohtimaan talvea, jääkautta ja mosaiikkia, ja jatkan murhan ratkaisemista. Hain tänään kirjastosta Keigo Higashinon kolmannen suomennetun kirjan Namiyan puodin ihmeet ja siinä on laina-aikaa vain kaksi viikkoa. Myrkyllinen liitto on vielä ratkaisematta, joten täytyy pitää kiirettä. 

Väärinkäsitys

Joskus semmoisia sattuu. Semmoisia tahattomia hullunkurisia tilanteita, joille ei voi nauraa, mutta jotka kuitenkin vähän hymyilyttää, sillä tavalla hyväntahtoisesti. Tiedättehän? Niin kuin tekin varmasti olette siellä ihan nauraneetkin minun kohelluksilleni ja höperehtimisille, Sus' nyt ainakin. Ja niinhän niille nauran itsekin ja siksi niistä teille kerron, että saatte ainakin hihitellä ja päivitellä, että no on se tavan pöllö...

Tänään sattui. Semmoinen hullunkurinen tilanne. Ajatelkaa kuvaa, jossa on kolme ihmistä kaupan kassalla: kassaneiti, minä maksamassa ja Mursu pakkaamassa. Sitten tulee neljäs henkilö ja sen jälkeen kuva pysähtyy hetkeksi. 
Olimme Tokmannilla ja maksua vaille valmiita, kun kauppaan tulee iäkäs täti, joka pyytää kassaneitiä kutsumaan paikalle myyjän, kun hän haluaisi ostaa kuulolaitteen. 
* tässä kohtaa kuva pysähtyi n. kahdeksi sekunniksi * 
- Siis tarkoitatteko te paristoja?
- En, kyllä minä paristot löydän. Kuulolaitetta tulin ostamaan.
Kuuletteko rattaiden raksutuksen kolmessa päässä - vaikka asia ei meille kahdelle kuulunutkaan? Kassaneiti tietenkin ystävällisesti kutsuu toisen myyjän paikalle auttamaan asiakasta. Sillä aikaa kun minä keskityn maksamiseen, Mursu ehtii kuulla tädin ja myyjän keskustelun:
- Kun minä sellaista kuulolaitetta ostaisin.
- Kuulolaitetta? Kun meillä ei täällä myydä kuulolaitteita..
- Kyllä teillä on, semmoinen mihin laitetaan niitä semmoisia levyjä - ja näyttää kädellään.
Täti halusi ostaa CD-soittimen 😊 

Mursu lohdutti kassaneitiä, ettei hänkään kyllä oikein ymmärtänyt mitä täti oli etsimässä, kun kuulolaitetta haki. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; hän varmaan sai sen mitä oli tullut hakemaankin. Ja mistä niitä kaikkien vempainten nimiä muistaa, tässä paraskin puhuja (kirjoittaja), joka välillä joutuu pitkäänkin etsimään sanaa mielestään, kun ei anna periksi ja kysy Mursulta "mikä se on se sana, se sellainen kun...". Etsin ja kaivan omia lokeroitani vaikka kymmenen minuuttia, että se löytyy, mutta periksi en anna. 

 
Kotimatkalla pysähdyttiin postilaatikolla ja sieltä löytyi tällainen ihan kortti, jonka Ystävä oli lähettänyt ilahduttamaan alkanutta vuotta - kiitos! 

Siskorakkaan ja Äitirakkaan kanssa vaihdeltiin kuulumisia illalla Whatsappin kautta ja ette kyllä arvaa mitä Siskorakas kertoi! Hän oli ollut autolla jossain reissussa ja hups - yhtäkkiä hän oli löytänyt itsensä Puolen Hehtaarin Metsästä! Kyllä, ihan totta, Puolen Hehtaarin Metsästä! 
Äitirakkaan kanssa vannotettiin, että ensi kerralla kun mennään heille, niin saa kyllä viedä meidätkin sinne. Jos vaikka nähtäisiin edes vilaus Ihaan hännästä. 

”Olisi pitänyt arvata”, sanoi Ihaa. loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viimeviikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi!” Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

Fysioterapeutin kanssa juttelin aamulla, siirsin aikaa kahdella viikolla eteenpäin. Kerroin myös, että syksyllä antamaansa nilkkaortoosia tai-mikä-se-nyt-olikaan oli apuvälinekeskus kysellyt. Olisi kuulemma pitänyt jo palauttaa. No hups, kun luulin, että saan sitä pitää toistaiseksi. Kyse on siis siitä, että kun silloin yli 20 vuotta sitten neurokirurgin mukaan meni "rele vialle" ja oikea jalka ei toipunut leikkauksesta niin kuin piti, vaan väsyessään siitä tulee Mursun sanojen mukaan ankan jalka. Se sanoo läps ja läpsähtää maahan. Se on ärsyttävä. Fyssari kiinnitti siihen huomiota kun nyt niiden tasapaino-ongelmien yms. takia siellä kävin ja puuttui siihenkin. Oli vihainen, kun ei sitä silloin hoidettu kuntoon. 

Sanoin, että kyllä siitä apua on, mutta kun ei sitä näin talvella voi käyttää talvikenkien kanssa. Hän sanoi, että saan sen pitää, jatkan sen käyttöä sitten keväällä, kun tulee taas lenkkari- ym. nauhakenkien käyttökelit. Olen taas kerran tyytyväinen meidän sote-alueen palveluihin ja annan niille täyden 10. 

Traktoreita ja se käpy

Olen unohtanut kävyn. Sen minkä laitoin pakastimeen. Onneksi se ei mene siellä pilalle, mutta eihän se sinne ole tarkoitettu. Pitäisi varmaan mennä nyt saman tien hakemaan se sieltä pois. 

Ja heti tähän alkuun voin kertoa, että ei ole hyvä ajatus yrittää kirjoittaa blogia - ainakaan tällaista turhanpäiväistä höpöttelyä - ja kuunnella samanlaista ei-nyt-niin-kovin-asiallista kirjaa samaan aikaan. "Äiti missä mun housut ja niin edelleen..." Sitä sellaista missä ei tarvitse juurikaan edes ajatella ja jos joku jälkeenpäin kysyy mitä siinä tapahtui, niin muistat vain sen mustan kissan ja haukkuvan koiran. Ja ehkä pelargonian kuistilla. 
Mutta ne on ihan mukavaa kuunneltavaa sukkaa neuloessa, kun toinen katsoo tv:tä samassa huoneessa ja omakin katse saattaa joskus eksyä tv-ruutuun - ei haittaa vaikka jokunen lause kirjasta menee ohi, ei tarvitse peruuttaa, hyvin pysyy kärryillä vaikka kuunteleekin alueuutisista miten loppiaisena hiihdettiin maakuntamuseolla kansallispuvuissa puusuksilla.

Iltasatukirjana on Keigo Higashinon toinen suomennettu kirja Myrkyllinen liitto. Ja kolmas kirja on varauksessa kirjastossa, tullee ensi tai seuraavalla viikolla. Äitirakkaallekin laitoin viestillä tiedot kaikista kolmesta kirjasta, jotta voi käydä kirjastosta kyselemässä. 

Poika sanoi, että Higashino on tällä haavaa erittäin suosittu kirjailija Japanissa ja hänen kirjojaan ostetaan siellä paljon. Jos vain kieli taipuisi edes englantiin tarpeeksi, voisi tuliaisina olla ehkä yksi tai kaksi suomentamatonta kirjaa. Tosin Pojalla taitaa olla itselleen kotimatkalle kirjoja jo niin paljon, että joutuu maksamaan lisämaksua matkatavaroistaan vaikka niitä aika paljon lentolippuun sisältyykin...

Vuoden ensimmäinen kirja on luettu; Cristal Snow'n kirjoittama ja Kati Vuorennon kuvittama 

Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus 

oli yhtä ihana kuin sarjan kaksi edellistäkin kirjaa. Sopii tämmöiselle höpsölle lapsenmieliselle tonttuihin, menninkäisiin, peikkoihin ja keijuihin uskovalle 😉🎅

Kirjan kieli on elävää ja mielikuvituksellista, tarina pitää otteessaan: onnistuuko Penni ystävineen selvittämään Tuulenpesän metsässä keijunsiipiä varastelevan rosvon henkilöllisyyden? Entä Viluhallan sijainnin?

Nyt taas odottelen seuraavaa kirjaa, mutta siihen voi tovi mennä, ennen kuin se ilmestyy, taitaa moniosaaja-taiteilija-artistilla olla niin monta rautaa tulessa.

Sinisen Sohvan Emäntä kysyi miten sinä ilahdutat toisia ja haastoi meitä ilahduttamaan toisia. Otathan sinäkin Emännän haasteen vastaan?

Minulla odottaa kirje postittamista. Kirjeen vastaanottajina on kaksi pientä poikaa ja kirjeen sisällä on traktoreita: 

Luulen, että kirjeainakin yllättää monta ihmistä ja se on kirjeen tarkoitus 😄😄

Nyt menen lukemaan iltasatua, ennen kuin kolhin itseäni tai pudotan jotain - päivä on nimittäin mennyt aika hyvin - kop kop. 

Joo ei pitäis

Mennä koskemaan hyväksi havaittuun. Kun ei muista mikä se vanha oli eikä siis voi palauttaa sitä ja nyt ollaan pulassa. 
Ensin ei väsyttänyt ja sitten lopuksi oli silmät ristissä ja lopputulos oli se, mistä Olifantti kommentoi, että kummallista on. Niin oli jo silloin yöllä minustakin, en ymmärtänyt minäkään, olet ihan oikeassa. Mutta silloin kello oli jo niin paljon, että en enää kyennyt sitä korjaamaan - siis tätä blogin pohjaa. Enkä näköjään vieläkään. 

Ainoa ratkaisu ongelmaan on mennä urkkimaan muiden blogeja ja koettaa selvittää mikä pohja teillä muilla on käytössä... Kokeillaanpa. Löytyisiköhän tähän väliin joku näppärä kuva 😏

Mursu osti mulle ennen joulua vaa'an, jota voin kuljettaa mukana ja jolla voin punnita esim. sukan tai lapasen ja sillä tavoin varmistaa, että lanka varmasti riittää kumpaankin sukkaan tai lapaseen. Toimii! 

Ja asiaan mitenkään taas kuulumattomana. Uuden hellan innoittamana pohdin, että "nyt voisi taas pitkästä aikaa tehdä sitä ja tätä ja...". Moni ruoka on ollut tauolla, kun vanha hella oli pieni ja vanhuuttaan vähän hidas (älkää kertoko Mursulle näitä arvioita) ja kun minä en ole tehnyt ruokaa. Nyt etsin netistä Alppimakaronin ohjetta, vaikka se tuolla tulostettunakin on. Eksyin sivulle jossa kerrottiin makaroneista enemmänkin, mutta silmiin osui pari lausetta:
"Suomen kansa tuntee vanhastaan tasan kaksi makaroniruokaa, ja ne ovat makaronilaatikko ja makaronivelli. Eipä kumma, ettei makaronien menekki ole ollut kovin valtava, pohtii Me kuluttajat -lehti vuonna 1967."  No tuona vuonna en vielä syönyt kumpaakaan makaroniruokaa, (harjoittelin varmaan siinä niitä Linnan juhlia katsellessa, jotka nyt joulua odotellessa katselin uusintana... kun se muisti 😉😅), mutta kuinkas sattuikaan, että molemmat ruuat ja erityisesti makaronivelli on HERRRRKKKUA! Rähmäräpylänä en sitä ole koskaan osannut tehdä, Äitirakas osaa. 

Nyt sain jonkinlaisen muutoksen tehtyä blogipohjaan, mutta onko vieläkään hyvä? Palautetta (ja ohjeita) saa antaa.

Ja ei, en mä teitä jatkossa useampaa kertaa päivässä aio riivata, vaikka katselinkin noita lukuja, miten vuosina 2016-2018 on ollut paljon asiantynkää ja vuonna 2021 hyvinkin vähän. Vuonna 2018 jopa enemmän kuin joka toinen päivä. Tällä menolla päästään samoihin lukemiin, vaikka aika monikin meistä kirjoittajista on ollut hiljaisella päällä viime vuoden.  

JEE! Pöllönkulman uusi hella on paikallaan!

Ja uuni esipaistettu. Käyttöohjeissa sanottiin, että uuni pitää esipaistaa. Ja kyllä sieltä kauhea käry tulikin. Ilman liesituuletinta olisi taas kuulunut piip piip piip piip piip... Mutta me selvittiin. Kellokin saatiin aikaan. Ja tuolla se nyt odottaa, että huomenna tehdään ruokaa.

Vanhan uunin pesin toissapäivänä. Niin kuin lupasin. Suihkutin reilusti uuninpesuainetta. Silmiä ei kirvellyt, mutta jos ei koronasta mitään muuta hyötyä ole ollut, niin maskit, niitä on ja niitä oli nyt hyvä käyttää.

Annoin myrkyn - sitähän se oli - vaikuttaa käsketyn puoli tuntia ja sitten oli vielä teräsvillaa ja hinkkasin ensin ritilän niin puhtaaksi kun sain.

Sitten kävin sen uunin kimppuun. Hinkkasin ja hankasin ja pyyhin. Ja manasin. Ja sitten manasin lisää. Siellä uunin pohjalla oli jo pizzapelti tai vastaava! Kysyin Mursulta, oliko se tietoinen siitä. Noup, ei ollut. Mutta minä manasin lisää. Jos olisin tiennyt, että siellä on se pelti, niin olisin ottanut sen pois, suihkuttanut sitä pesuainetta siihen, uuniin vähän vähemmän ja hinkannut innoissani sen pellin puhtaaksi. Nyt keljutti ja harmitti ja ja ja.... Mursu tuli lopulta avuksi, kun mun käsien pituus alkoi jo loppua.
Kyllä me lopulta se uuni saatiin siihen kuntoon, että hella voidaan luovuttaa eteen tarvitsevalle, mutta... Niin, kuka muu kuin Pöllö 🙈 Mutta nyt se siis odottaa verannalla noutajaa. 

Olifantti kirjoitteli blogissaan uudenvuodenlupauksestaan koskien valokuvia; niiden järjestelyä, muokkausta ja kaikkea sen sellaista. Kerroin hänelle miten minun valokuvien kävi - tai paremminkin mitä olen niille tehnyt. 
Yllättäen siihen liittyy Riesa. Haluaisin kertoa teille muillekin mitä valokuvilleni on tapahtunut ja miksi; en tosin tiedä osaanko avata ajatuksiani. 
Mutta ensin: tässä yhtenä iltana tuli tv:stä Criminal Minds ja sen alussa oli lainaus Austin O'Malleylta: "Muisti on hullu nainen joka kerää lumppuja ja heittää pois ruokaa" (tarkka käännös on kai "värillisiä riepuja")

Tähän voit lopettaa lukemisen, jos tuntuu, että "TAAS se tosta Riesastaan..." 😄😄

Riesahan kesällä 2012 iski sellaisella voimalla, että muististani hävisi 3-4 vuotta; tarkkaa ajanjaksoa en osaa sanoa. Sairaalasta kotiuduttuani yritin saada muistia palautumaan mm. valokuvia selaamalla, mutta siitä ei ollut apua. Tunsin kyllä ihmisiä kuvista ja ns. tutut paikat tunnistin, mutta esim. reissuilta otetut kuvat oli ihan kuin olisin katsellut matkaesitteitä tai lukenut kuvalehtiä. Kävin kuvia läpi kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta ne eivät palauttaneet mieleen mitään, ei vaikka Mursu tai joku muu tilanteessa/tapahtumassa mukana ollut olisi kertonut, mitä siellä teimme, mitä tapahtui, miten hauskaa meillä oli jne. Uskoin toki kerrotut tarinat, mutta en saanut enkä saa vieläkään itseäni niihin tapahtumiin, kun joku kertoo jostain tapahtumasta. Siksi hävitin lähes kaikki kuvat, jotka olivat digitaalisessa muodossa. Paperikuvat ovat edelleen tallessa; ne ovat niin vanhoja, että niiden maailmaan pääsen.
1990-luvun loppupuolelta asti olemme enojen, tätien, serkkujen - siis suvun kesken viettäneet laskiaista yhdessä ja jossain vaiheessa tavanneet porukalla myös syksyisin siellä täällä. Niistä tapaamisista on koottu valokuva-albumeita. Kuvista näen, ketä on ollut paikalla ja että hauskaa meillä on ollut, mutta kaikkia tapahtumia ajalta ennen Riesaa en muista "itse", tapahtumia muistellaan vuosittain ja samalla kun niitä kerrotaan kasvaville nuorille/lapsille, kerrotaan myös minulle 😀😀
Ihan aluksi muistin menettäminen oli paha paikka, ja varsinkin niissä tilanteissa jos tapasin jonkun joka olisi pitänyt tuntea, mutta kun en vain saanut päähäni kuka hän on. Nyt olen jo tottunut siihen, että elämästäni ikään kuin puuttuu pätkä ja saatan kysyä Mursulta "en taida muistaa vai muistanko?" 😏😅 Ja välillä on vähän vääntöä, miten se juttu oikein menikään ja se päättyy yleensä lauseeseen "niin kummalla meissä on muistin kanssa ongelmia..." 

Tuosta Austin O'Malleysta. Ei varmastikaan mitään tekemistä millään, mutta aika koomista. Wikipedian mukaan hän on oftalmologi ja englanninkielisen kirjallisuuden professori Notre Damen yliopistossa ja aforismikirjan kirjoittaja. (1858-1932)
Jonkinlaista sattumaa kai, että minä, jonka silmissä viiraa ja muistikaan ei aina ihan pelaa, sattui juuri tuon aforismin lukemaan tv:stä ja se jäi vielä mieleenkin.
Oftalmologia on silmätautioppia, johon kuuluu mm. taittovirheiden hoitoa. Taittovirhe löytyy ja silmissä viiraa muutenkin, sehän nyt tuli syksyllä todettua 😂 

 

Kaksi vanhaa käpyä

Ja kaksi karvakuonoa karkuteillä. KOKO päivän. Vasta illalla saatiin viesti, että arvon karvakorvat ovat ilmiintyneet kotiin. Toinen iso ja toinen pieni. On ne varmaan olleet näky kun ovat pitkin meidän kylää jolkotelleet kuin majakka ja perävaunu. Iso esittää rohkeaa, mutta kun joku on sanonut sille vuf, se on mennyt pikkukoiran taakse piiloon; "suojele mua".

Repolaiselta tilasin syntymäpäiväkortin enolle ja jotta sain järjesteltyä asioita, pyysin apua Täti Tomeralta. Tuli toinenkin korttitilaus toimitettavaksi Repolaiselle 😉 Mutta ajatelkaapa mitä yksi kortti voi saada aikaan - sen toisen lisäksi. Aamukahvia juodessani soi puhelin. Vieras numero.. hmm.. 
Haloo?? Kun ensin olin tupeloinut puhelimen kanssa ja luullut katkaisseeni puhelun.. Vastaan nykyään tuntemattomiin numeroihin varovasti, kun niitä huijaus- ym. puheluita tulee niin paljon, eivätkä edes kerrasta usko. 
Mutta tällä kertaa yllätys olikin iloinen: soittaja oli serkkuni, jonka olen äsken selailemieni valokuvien perusteella tavannut viimeksi 15 vuotta sitten! Pikkulikkoina sentään tavattiin silloin tällöin vaikka välimatkaa oli toistasataa kilometriä ja kirjoiteltiinkin. 
Aamukahvin juomiseen - ei kun puheluun meni kahdelta vanhalta kävyltä tuosta noin vain pari tuntia ja aamukahvin join jälleen kerran kylmänä (tuloksetta...).
Hän oli se rakas serkkuni, joka lähes tukehdutti minut aikanaan nuorimman tätimme 50-vuotispäivillä.
Söimme lounasta ja istuimme samassa pöydässä ja, minä kun nyt satun olemaan vanhin seuraavasta sukupolvesta, niin serkkuni totesi tyynen rauhallisesti "Pöllö, oletkos se sinä joka täytät seuraavaksi 50?" Vetäisin karjalanpaistin väärään kurkkuun ja sain yskiä tovin jos toisenkin, ennen kuin tokenin ja älysin mitä kysymys tarkoitti. Ei, kysymys ei tarkoittanut, että täyttäisin 50 seuraavana tai sitäkään seuraavana vuonna, vaan SEURAAVAKSI ja siitä sitten tulisivat muut serkut perässä, hän siinä seuraavana minun jälkeeni 😄

Elämä vain on hienoa, jännittävää, mielenkiintoista, upeaa - kun sille antaa tilaisuuden, keskittyy asioihin joihin voi vaikuttaa. Itkupotkuraivaritkin on paikallaan, mutta on turha tuhlata energiaa niihin asioissa joille et voi mitään. 

Hella tuli kuin tulikin tänään. Heti siinä sen aamukahvipuhelun jälkeen. Oli taas sanottava kuljetusliikkeelle, että älä aja pihaan, pysähdy siihen tien laitaan ja laske paketti siihen pihatien päähän, haetaan se siitä. Piha on jäässä kuin mikä eikä auto olisi päässyt meidän pihalta pois. Me saatiin hyvin pakattu hella näppärästi lumikolalla rappusten eteen ja Mursu vahvana Mursuna nosti sen verannalle. Nyt se odottaa keittiössä sähkömiestä asentamaan itsensä paikalleen. 
Uunissa oli 10 cm paksuinen nippu käyttöohjeita, ties millä kielellä, mutta ei yhtään, ei ensimmäistäkään suomen kielistä. Eikä edes englanninkielistä. Huraa. Onneksi on interneetin ihmeellinen maailma, josta löysimme tukun käyttöohjeita ja printterissäkin oli väriä vielä sen verran, että sain tulostettua tärkeimmät ohjeet. Kuten miten paistetaan pikkuleipiä. Ja kakku.

Mutta kävyistä vielä. On mulla uusikin käpy. Isosisko oli poiminut koulumatkaltaan mummulle ja minulle kävyt ja halusi tuoda ne tuliaisiksi. Se on n. 8-10 cm korkea ja parissa viikossa se on auennut melkein kokonaan. Olisiko tuo pinja 🤔

Piip piip piip piip piip.....

                                      

-Täytys vissiin tehä ruokaa, sanoi Mursu päivällä. 
-No onhan meillä ne bataattiranskalaiset ja sipulirenkaat. Ja kalapuikkoja, laitetaan niitä.
-Mutta se jauhelihakin täytys tehä, mikähän siinä on päiväys... Mikä päivä tänään on?
-Tammikuun toinen.
-No joo, täss on päiväys neljäs päivä. Otetaan torkut.

Pöllönkulman olohuoneesta kuuluu pian tuhinaa molemmilta sohvilta, kunnes tunnin päästä Pöllö herää ja ihmettelee onttoa kohtaa vatsassaan. 

-Nyt kyllä vois tehdä sitä ruokaa, tuumaa Pöllö ja suuntaa keittiöön. Ottaa pellit pois uunista, laittaa uunin lämpenemään, leivinpaperin toiselle pellille ja kaataa ranskalaiset pellille. 
Yrittää kysellä mielipidettä lisukkeista tai niiden määrästä Mursulta, mutta saa vastaukseksi, että tee nyt sitä ruokaa, kysynkö mä sulta haluatko syödä sitä tai tätä kun teen ruokaa. No Pöllö jatkaa. (Se on Mursu kun Pöllönkulmalla tekee ruuan, Pöllö vain syö kiltisti, kyselemättä)

Uuni on tarpeeksi lämmin. Jokin kumma käry sieltä kyllä tulee, mutta Pöllö tietää varmaksi, että siellä EI ole mitään mikä palaisi, siellä on vain ritilä. Avaa luukun, jotta voi laittaa pellin uuniin. 
Puffff... Uunista pöllähtää jotain käryä ja vähän savua. Ja sitten se alkaa: piip piip piip piip piip piip.... Ja tietenkään Mursu ei JUST silloin oo ihan siinä käden ulottuvilla. Niin kuin ei tämäkään. Ole Pöllön ulottuvilla, että voisi ottaa pariston pois. Voi itku ja hammasten kiristys ja ... no, ei se Mursu mitään sanonut, mutta lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen voin sanoa, että olihan se kai vähän kiukkuinen. 

                                                    

Ja ei, ei ollut meidän uusi hella ja uuni. Se oli se vanha. Uunissa ei muuten ole edes valoa, raukkaparka. Ai se kärykö? Nooh. Sehän taas. Uskokaa pois.

Siis tätähän voi kysyä vaikka Ötökkätutkijalta ja Isosiskolta: Pöllö ON mestarileipoja! Maku on tärkein, ulkonäkö on toissijainen seikka. Mursukin sanoi, että se oli hyvää. 
Ja mitenkäkö tämä nyt liittyy taas mihinkään. No liittyy hyvinkin. Ennen joulua päätin leipoa KAKUN. Kyllä. Kakun. Kakun leipominenhan on helppoa. Aloitanko ihan alusta? 

Päätin siis vuosien jälkeen leipoa kakun. Valitsin tiikerikakun. Tarkistin, että on ainekset ja sitten niitä oli jo tuplatenkin, eli voin varmaan uudella uunilla leipoa uuden kakun... Löysin taikinakulhon "kateissa" olleen kannenkin, sen sellaisen missä on reikä keskellä, että on helppo vatkata ilman sotkua. Kyllä te tiedätte. (Se on minulle tarpeen, sillä silloin kun olen hankkinut sähkövatkaimen, olen onnistunut saamaan toisen käden sormet niiden lankavatkainten väliin ja vatkaimen käyntiin. Se teki vähän kipeää. Ihan vain näin välikevennyksenä..)
Taikinan valmistus sujui oikein hyvin, en pudottanut mitään; en jauhopurkkia, en kananmunia, kananmunat oli tuoreita jne. Kaakaota oli vähän pöydällä ja paidalla, mutta ainahan nyt jollain tavalla pitää näkyä, että on leiponut. 
Kun taikina oli valmis ja olin nostamassa vatkainta pois taikinakulhosta - kansi oli jo aikaa sitten poistettu: virhe - olin taas unohtanut, että ENNEN KUIN NOSTAT VATKAIMEN KULHOSTA, IRROTA PISTOKE PISTORASIASTA! Vatkain napsahti käyntiin ja ennen kuin sain sen pois päältä, lankavatkaimissa ollutta taikinaa oli seinillä, tiskipöydällä, lattialla, paidalla.... No, olipa vähemmän nuoltavaa. 
Seuraava huomio: korppujauhot puuttuu. Eikä ole mannaryynejäkään. No. Laitetaan reilusti rasvaa - spray -sellaista, eihän ongelma ole kummoinen. Irtopohjavuoka. Taikina vuokaan, niin ja se kaakao osaan taikinasta, että saadaan ne tiikerin raidat. Vuoka kuumaan uuniin, uunista nousee herkullinen tuoksu, kakku paistuu valmiiksi ja kaikki muu sujuu oikein hyvin, paitsi että se irtopohja eli päällinen ei lähtenyt irti. Siihen löytyi neuvot Käsistään käteviltä - tosin kuorrutus jäi lopulta tekemättä, Ötökkätutkija ja Isosisko ei olleet kovin tarkkoja ulkonäöstä. 
Mursu kehui kakkua, koska se ei ollut liian makea ja lasten mielestä se oli TOSI hyvä. Ötökkätutkijaa kiinnosti eritoten, miten se oli tehty. "Do you really made this by yourself?" 

Ja mitenkäkö tämä koko pitkä tarina, sieltä parinkymmenen vuoden takaa asti 😂 liittyi ruuanlaittoon ja palohälyttimeen? 
Olisi ollut viisasta jättää toinen uunipelleistä uuniin ritilän alle, sillä irtopohjakakkuvuoka ja sinne reilusti suihkutettu rasva ei olleet hyvä yhdistelmä 🙈🙈 Rasvaa oli valunut uunin pohjalle ja kun uuni tänään kuumennettiin, se kärysi siellä uunin pohjalla oikein urakalla! 

Uusi hella luvattiin toimittaa huomenna. Toivottavasti huono ajokeli ei viivästytä sitä, toivottavasti siinä ei ole vikaa ja toivottavasti saadaan sähkömies vaihtamaan se tuon vanhan tilalle. Pesen kyllä sitten mielelläni vanhan uunin ennen kuin luovutan vanhan hellan eteenpäin. 

Että Pöllönkulmallako rauhallista talvieloa? Kyllä vain. Ei meillä tämän kummempaa. 

Montako päivää?

Päiviä on jäljellä vielä 364. Aika monta. Ihan uudesta kalenterista on käytetty vasta yksi päivä. 

Ensimmäiseen arkipyhään on vain neljä arkipäivää.

Viime vuoden pikkujouluihin on 6 päivää. Tämän vuoden pikkujouluihin on varmaan jotain 370 päivää. 

Viides koronarokotus pistetään 3 päivän päästä.

Pojan lento on Isolla Kirkolla aamulla varhain 47 päivän päästä. Niin ne kuukaudet meni, aika nopeasti sitten kuitenkin, vaikka lähtiessä se aika tuntui pitkältä.

Mutta ken tietää, milloin tulee meidän uusi hella? Kaikenmoisiin muihin päiviin voidaan laskea päiviä joko ihan almanakasta 1,2,3... tai netin laskuria käyttämällä, mutta vaikka tilauksen toimittaja ilmoittaa, että tilaus toimitetaan päivänä xx, niin eipä muuten tulekaan. 

No joo, se siitä. Ajattelin siis vain, että uusi kalenteri on avattu - joka kuudes viikko siinä on merkittynä "R". Mmmm-m. Se tarkoittaa, että roska-auto tulee 😂

Sitten on se toinen kalenteri, joka saatiin joululahjaksi, Luonnonystävän vuosikirja. Siinäkin on paljon päiviä. 

Niin se joulu. Joulun olin Äitirakkaan ja Tunturiruipelon - siis mummun ja papan - luona. Siellä oli myös Siskorakas, Ötökkätutkija ja Isosisko. Ja huh, voi sitä touhua ja tohinaa. Ei haitannut pieni kielimuuri lasten ja Papan välillä, hyvin toimi kommunikaatio. Suomen kielikin rupesi taipumaan pikkuhiljaa. Ja mummun puuro maistui aamuisin! 

Molemmat vävyt viettivät joulunpyhät kotona, kumpikin tahollaan. Toinen osin töissä, toinen ihan vain kotona "leväten ilman vaimoa" 😉 Mursu ainakin sanoi viihtyneensä kotona ihan yksinkin.

Lapset viihtyivät mummulassa, kun oli lunta ja saivat olla pihalla Papan kanssa; tehdä lumitöitä, laskea mäkeä, rakentaa Papan kanssa lumilinnaa. Ja kuunnella lintujen sirkutusta: niitä on mummulan pihalla niin paljon, ettei normaali puheääni tahdo sirkutuksen yli kuuluakaan. Keittiön ikkunasta on mukava katsella lintuja ja niiden siemenien nokkimista, oravakin kävi välillä ikkunaan imukupeilla kiinni olevalla akryyli lintulaudalla. Hassu orava, kun ei oikein osannut sieltä pois, vaikka sille koputeltiin ja yritettiin kertoa, että sen ruokapaikka on maassa olevan lintulaudan juurella.

Uusi vuosi vastaanotettiin Mursun kanssa kahden kotona - Pojan kanssa viestiteltiin aattona viiden maissa Suomen aikaa kun Yokohamassa vuoden vaihtuminen läheni. Siellä viettivät rauhallisesti vuoden vaihdetta asuntolassa yhdessä ruokaa tehden ja tv:stä laulukilpailua ja Dvorakin uuden maailman sinfoniaa (sinfonia nro 9) kuunnellen. 

Juuri ja juuri jaksoin pysyä hereillä tämän vuoden puolelle, tiukkaa kyllä teki. 

Pidin itseäni hereillä lukemalla, päätin että edes yksi kolmesta kesken olevista kirjoista on saatava luettua. Jostain kumman syystä pitkällään lukeminen ei nykyään oikein onnistu... Usein herään siihen kun Mursu joko ottaa kirjan pois tai kysyy ovelta "oot sä vielä hereillä?"  "joo, oon!"..... 

No, joka tapauksessa, vuoden viimeinen luettu kirja oli 

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Ja kuten Olifantti taisi sanoa, loppu oli yllättävä. 

Tänään käytiin juhlimassa Tunturiruipelo-Papan 85-vuotispäiviä - nuori poika siis on hän vielä. 

Ja nyt lähden tästä lukemaan Cristal Snow/Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus.

Monesta blogista olen jo löytänyt pitkät listat lukemattomia - siis luettuja - kirjoja, eli tälle vuodelle on taas paljon iltasatuja; luettavaa ja kuunneltavaa. 

Ystävältä tuli aamulla surullinen viesti. Kaikesta surusta ja ikävästä huolimatta niin hänelle ja perheelleen kuin poisnukkuneelle rakkaalleenkin helpotus. Ajatuksemme ovat olleet heidän luonaan.