Oon kotona taas, täällä villissä maas, missä karhut...

Niin se melkein kaksi viikkoa kului kuin siivillä. Viimeksi kun kirjoitin, oli päivätkin ihan sekaisin, onneksi ystävä palautti maanpinnalle.

Oltiin jo pitkällä perjantain puolella, kun oltiin Pojan kanssa täällä kotona ja vielä pidemmällä kun päästiin nukkumaan. Aamulla olisi varmaan nukuttanut pidempäänkin, mutta rutiini herätti yhdeksältä ja Pojan siinä samalla. Ensin tutkimaan taas mitä tämä mun koneeni on syönyt ja sitten miettimään kotiin lähtöä.
Yritti ensin saada kaikkia tavaroitaan mahtumaan omaan matkalaukkuunsa, mutta päätyi sitten kuitenkin ottamaan multa vähän isomman laukun - osa tavaroistaan kun oli jo muutenkin matkannut Englannista Suomeen siellä. Miten se äiti taas osasikaan varautua 😉 Vai johtuiko se siitä valtavasta määrästä tuliaisia, mitä me vietiin mennessämme - ruisleipä vie aika paljon tilaa. Ja ne Siskorakkaan ystävän tilaamat reilu 20 suklaalevyä 😂

Lähdin reissuun siis jo 21. päivä, ystävä tuosta naapurista oli kiltti ja vei autolla minut matkalaukkuineni ja tuliaisleipineni - ruisleipää - Äitirakkaan luo, johon Poika tuli junalla. Niinkin pieneen kylään pääsi junalla suoraan ja kun naapurin "karvalapsi" oli hoidossa, niin sillä järjestelyllä asia hoitui näppärästi.

Aamulla oli herätys jo ennen neljää ja matkaan lähdettiin vähän yli neljä, että ehdittiin ajoissa kentälle. Onneksi matkalla ei ollut mitään mutkia, vaan päästiin perille ilman ongelmia. Ainoa ongelma lähtiessä oli se, että yksi boarding pass ja matkalaukun tunnistusnauha (mikä sen oikea nimike on?) jäi automaatista tulematta - mutta sekin ongelma ratkesi tiskillä.

Koneen lähtöä odottaessa söimme aamupalan, jonka olimme tarkoituksella jättäneet syömättä, jotta olisi kentällä jotain tekemistä lähtöportin aukeamista odottamista.

Koneessa meidän paikat oli ihan viimeisellä rivillä (virhe!) ja aluksi koneeseen pääsi vain etuovesta. Ilmeisesti siinä vaiheessa kun matkatavarat oli saatu koneeseen, myös takaovi avattiin ja me pääsimme sisään nopeasti sitä kautta.
Virhe paikkojen valinnassa oli se, että heti kun oltiin lentokorkeudessa ja oli lupa avata istuinvyöt alkoi vaellus vessaan, joka oli siellä koneen takaosassa. Käsittämätöntä, että kolmen tunnin lennolla samat ihmiset kävivät niin monta kertaa vessassa. No, syitä voi tokia olla monia...

Kun lopulta pääsimme Lontooseen ja Gatwickin kentälle, pääsimme nopeasti koneesta ulos taas takakautta. Ja kukapa meitä siellä olikaan odottamassa:

"Jannehan" se siellä, tuli ihan kotoisa olo, vaikka aika kaukana kotoa oltiinkin 😊

Ja Siskorakkaankin lempikonekin bongattiin:

Musiikkia ei kuultu, kummaltakaan, mutta kyllä minäkin Freddie Mercurya olisin kuunnellut.

Me jouduimme nousemaan useammat portaat ylös, kuin jostain kellarista, enkä tiedä oliko sillä jotain tekemistä asian kanssa: kun pääsimme lopulta ylös ja kävimme puuteroimassa nenämme tuli huono olo ja ainoa ajatus päässäni oli "äkkiä ulos käytävään Pojan tai Äidin näkösälle, äkkiä ulos käytävään Pojan tai Äidin näkösälle", ja kun pääsin heidän lähelleen, ehdin sanoa, että on vähän huono olo, niin Riesa otti vallan. Koskaan aiemmin ei ole lennon yhteydessä sellaista käynyt, en ymmärrä mistä nyt moinen. No, onneksi se ei kestänyt kauaa ja päästiin jatkamaan matkaa.

Siskorakas oli tullut meitä vastaan ja bussilla parkkipaikalle auton luo ja sitten hip hop kohti kotia, että Lankomies ehti lapsenvahtihommista ajoissa töihin.

Viikko on pitkä aika, joten saatte tästäkin reissusta jatkokertomuksen ja siihen väliin sitten kaikkea muuta sälää väliin - koettakaa kestää 😂