tiistai 9. tammikuuta 2018

Mistä tunnet sä ystävän?

Taas tämä ikuisuusasia. Olette joutuneet lukemaan tästä kyllästymiseen asti, mutta jos tuntuu tylsältä, saapi jäädä odottamaan seuraavaa päivitystä. Se on taas vähän reippaampi. Nyt olen taas vähän ihmeissäni, vaikka olisihan tähän jo luullut tottuneen. Ja pitänytkin tottua.

Sain vaan tänään taas niin sanotusti kynsilleni. Se sama vanha "paras ystävä". Tapasin hänet vähän niin kuin yllättäen, menin tervehtimään. Odotin jonkinlaista vastavuoroisuutta, vuoropuhelua - tiedättehän, sellaista niin kuin ihmisten kesken yleensä on:
- Hei!
- No hei!
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, ihan hyvää jne (lyhyt kuulumisten kertominen). Entä itsellesi?
- No kiitos, tässähän tämä. Ei sen ihmeempiä (kuulumiset lyhyesti).
- Oli kiva nähdä, mennäänkö joku päivä vaikka lenkille/kahville?
- Joo, olisi kiva jutella pitkästä aikaa oikein kunnolla.
- Viestitellään vaikka, mun täytyy valitettavasti nyt mennä.
- Oli kiva nähdä, mutta viestitellään. Moikka!
- Moikka, oli kiva nähdä!

Eikö tuollainen keskustelu kuulosta sellaiselta aika tavalliselta, lyhyeltä keskustelulta, kun ei ole aikaa pidempään jutusteluun?
No. Me siis tapasimme tänään. Meidän keskustelumme ei ollut tuonne päinkään.
- Moi.
- Ai moi.
Hän jatkoi sitä mitä oli tekemässä, annoin ymmärtää etten häiritse kauaa, jatkan matkaa parin minuutin päästä. Hän ei oikeastaan edes katsonut minua. Hän puhui kyllä, mutta vain siitä mitä oli tekemässä.
Lopulta sitten kyllä ymmärsin. Tapaaminen ei ollut toivottu. En ollut haluttu henkilö siinä tilanteessa.
- No, mun täytyy varmaan lähtee, noi varmaan aloittelee jo. Nähdään taas, moikka.
- Moikka.

Jatkoin matkaani tilaisuuteen johon olin menossa (kerron siitä toisessa päivityksessä), ja huomasin, että sinne tunsin olevani tervetullut, vaikka en edes tiedä kaikkien osallistujien nimiä 😊😊 Meillä oli hauskaa ja oli tunne, että olen ystävien seurassa.

Tilaisuuden päätyttyä tulin kaupan kautta kotiin - arvatkaa muuten olinko unohtanut ostoslistan kotiin?
Kirjauduin naamakirjaan ja huomasin, että ystävä, joka oli kaksi viikkoa hoitanut Pojan kissaa sillä aikaa, kun Poika oli reissussa. Kiitin Pojan puolesta - hän toki kiittää varmasti itse, kunhan toipuu aikaerosta jne - koska olin ystävän siihen hommaan pyytänyt. "Sitä vartenhan ystävät ovat" ❤
Näen ystävän perjantaina ja saan vielä halata häntä kunnolla.

Sitä varten ystävät ovat. Ovat ystäviä. Eivät käännä selkäänsä, vaan auttavat kun apua tarvitaan.



31 kommenttia:

  1. Suomalaiset ovat kahteen suuntaan omituisia:

    1. Ei voida sanoa suoraan jos toisen seura ei kiinnosta tai ei ehditä/viitsitä puhua koska pelätään että toinen loukkaantuu ja sitten keksitään erilaisia hätävaleita joiden määrä lisääntyy mitä enemmän aikaa kuluu kunnes ollaan tilanteessa jossa kaikki kaatuu päälle.

    2. Jos toinen sitten sanoo suoraan että häntä ei nyt kertakaikkiaan kiinnosta seura tai että hänellä ei ole aikaa eikä kiinostusta horista joutavia, niin sitten ihmiset ottavat nokkinsa ja ajattelevat että mikäs tuohon on tullut kun hänestä on tullut niin ylpeä tai suorastaan kusipää eli ihmiset ovat turhan herkkänahkaisia.

    Itse syyllistyn kumpaankin ja siksipä niin minun kuin muidenkin jotka sortuvat em. asioihin, on otettava itseämme niskasta kiinni ja opeteltava avoimempaan ja rehellisempään keskuteluun. Muuten sitä tekee sekä omansa että muiden elämästä kurjaa ihan turhaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja jokainen meistä syyllistyy kumpaankiin. Tässä tapauksessa minua jaksaa aina vaan ihmetyttää se, että olimme aikanaan, ainakin luulin niin, parhaita ystäviä. Ainoa virheeni jonka ymmärrän, luulen ja tiedän tehneeni on se, että en enää ole työssä hänen rinnallaan.
      En ole enää tarpeellinen, mutta... Pitäisi vaan uskoa.
      Olen löytänyt teitä uusia ystäviä, niin kuin olen sanonut, mutta kun te olette siellä ruudun takana :)

      Poista
  2. Minä olen aika hyvä päättelemään, ettei seuraani kaivata :) Sillä tavalla pääsee pian kaikista ihmisistä eroon ihan kevyesti. Puhuminen kyllä olisi hyvä, koska väärinkäsityksiä syntyy helposti. Mutta minusta ei ole antamaan neuvoja, kun näköjään erakoidun koko ajan. Ehkä joskus pitäisi pitää ystävistä väkisinkin kiinni, tiedä häntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas olen se, joka jaksaa uskoa ihmisiin ja hyvää ihmisistä. Siksi saankin kynsilleni.
      Huomaan kyllä, ettei seuraani kaivata, mutta en usko sitä, varsinkaan, jos aikaisemmin on annettu ymmärtää, että olisin tärkeä. Minun taas pitäisi osata päästää irti ihmisistä, jotka eivät selvästikään kaipaa seuraani :)

      Poista
  3. Voi Pöllö mä niin tunnen tuon. Ja se sattuu!

    Toinen "ystävä"tyyppi se, joka antaa niitä mahtavia neuvoja: jos sä söisit kasviksia? Mikset sä kulje pyörällä (kun auto on huollossa keskellä talvea)? Jalkaisin (10kg painavien kauppakassien kanssa...) Jne.

    Mutta oikea ystävä on empaattinen. Mä luin just ihanan blogikirjoituksen siitä, että jos koskaan ei näytä haavoittuvuuttaan ja heikkouttaan, ei toisella ole myöskään mahdollisuutta empatiaan. Aika totta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempia "ystäviä" on. Nyt on kai vaan uskottava, että tämä ensimmäinen laji on kertakaikkiaan unohdettava. Hänestä on tehtävä yhtä yhdentekevä kun kenestä tahansa muusta tutusta. Ei mellä ole enää mitään sen kummempaa yhteistä.

      Jälkimmäinen taas...Ohjeet menköön toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - annanhan itsekin ohjeita kovin kärkkäästi ;) En ehkä samaan tapaan kuitenkaan..

      Onneksi onneksi olen löytänyt uusia, oikeita, empaattisia ystäviä, olkoonkin, että olette siellä ruudun takana <3

      Poista
  4. No onneksi ei ole ystäviä :) ei ainakaan sellaisia, joihin törmäilisi suunnittelemattomasti. Mun lähtökohta sosiaalisissa tilanteissa on se, etten ole tervetullut, joten pettymyksiä harvemmin tulee. Silloin kyllä, jos tuttu katselee pitkin seiniä ettei tarvitsisi edes ohimennen tervehtiä. Tätä on tapahtunut mun työkyvyttömyyseläkkeelle lähdön jälkeen by ex-työkaverit. Olen saastaa ja 15 vuoden tuttavuus jotain, mitä ei haluta muistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ihmiset ei ole sun arvoisia.

      On jännä miten erilaisia ihmisiä eri paikkoihin kokoontuu: muistan kun ensimmäistä kertaa rohkaistuin menemään tuohon kirjaston käsityöpiiriin, sitten myöhemmin lukupiiriin. Ihmiset tuntui heti tutuilta ja tunsin oloni "turvalliseksi", vaikka/kun kerroin heti epilepsiastani ekalla kerralla.

      Kun ensimmäistä kertaa menin kalligrafia -kurssille, tunsin olevani ihan vieraassa paikassa ja vaikka kuinka yritin tutustua ihmisiin, jutella heidän kanssaan ja muuta - en saanut heihin yhteyttä. Meistä ei tullutta sellaista tiivistä ryhmää kuin olisi voinut olettaa.

      Poista
    2. Niin, vaikka luulis että jotain yhteistä on saman harrastuksen piirissä olevilla. Joogan ja pajunpunonnan piirissä on ollu myös ne omat kusipäänsä.
      Oman turvallisuuden takia kai on hyvä kertoakin epilepsiasta - muistan kuinka itse säikähdin kun työkaveri sai kohtauksen, eikä tiedetty yhtään että sillä on epilepsia! En ollu ikinä nähny kohtausta enkä ymmärtänyt mitään. Se oli vielä pudottamassa heiniä navetan vintistä, olis voinu itsekin pudota luukusta.

      Ex-työpaikassa oli kyllä koko kirjo niitä kusipäitä... eikä ollu se navetta :)

      Poista
    3. Meillä oli mun mielestä töissä ihan hyvä työilmapiiri, mutta nyt kun käyn siellä muutaman kerran vuodessa, edessä päin ollaan niin "lirkun lirkun" - kukaan ei kuitenkaan pidä yhteyttä. Nyt tietysti joku ajattelee, että voisinhan minäkin pitää yhteyttä. Kyllä vain - mutta kun itsellä on vain aikaa - toisilla se vapaa-aika on vähän rajoitetumpaa, toivoisin heidän ottavan yhteyttä silloin kun heillä sitä sitä aikaa on. Seuraavaksi tietysti tulee ajatus, että no heillä ei sitten ole varmaan ole aikaa - niin, ei mulle :D
      Kas, naamakirja kun kertoo paljon asioita; mm. sen että käyvät ystävien kanssa syömässä, siiderillä yms.
      Niin, tästä olen kirjoittanut ennenkin: olen katkera, jollain tavalla.

      Ehkä mä jonain päivänä unohdan sen ihmisen. Olenhan mä unohtanut niin monta muutakin ihmistä; siis unohtanut niin, että ovat mulle yhdentekeviä.

      Poista
    4. Ajattelen ihan samoin; se jolla on vähemmän aikaa, sumplii sen tapaamisajan. Pari työkaveria aina sillon tällön pyysi mua kahville ensalkuun, mutta viimemmäksi se jäi siihen, että toinen niistä pyysi mua sopimaan sen toisen työkaverin kans. Siitä on nyt varmaan kaks vuotta tai jotain. Mullehan kuitekin sopis millon vaan. Plah. Mutta se oli alun alkaenkin jotenkin niin teennäistä.

      Poista
  5. Kirjoituksesi avasi ajatukseni, oi rakas Hiton Pöllö. Sellainen sanonta kuin ihminen on ihmiselle susi, ei olekaan loukkasu sutta kohtaan niin kuin olen sen vihapäisssäni tulkinnut. Vaan että kuinka ihminen kohtelee sutta niin sellainen ihminen on pahin ihmisen ystävä.

    Ulvahdus lohtua Pöllölle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihminen on ihmiselle susi - ihmisen pahin ystävä, jos niin haluaa.
      On ihmisiä jotka haluavat ottaa vastaan aidon ystävyyden ja antaa sitä myös takaisin.

      Hu-huuuuu....

      Poista
    2. Tässä tapauksessa Susi on Pöllön paras kaveri<3

      Poista
    3. Kiitos Sus' <3 Luotan siihen, ettei Sus' kiusaa Pöllöä :)

      Poista
  6. Minulla on muutama ystävä, jotka eivät enää halua olla ystäviäni syystä/ syistä, josta/ joista minulla ei ole aavistustakaan. Joskus olen ajatellut ottaa härkää sarvista kiinni ja kysyä, mutta en uskalla. Kai se vastaus kuitenkin pelottaa, vaikka myös kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kerran yrittänyt ottaa asian puheeksi, mutta en saanut vastausta ja silloinkin koko aihe ohitettiin, vähän siihen tyyliin kuin olisin sanonut "kohta varmaan alkaa sataa, ei kun tuollahan paistaakin aurinko".
      Siksi minäkään en enää toiste halua enkä uskalla yrittää - ehkä minuakin pelottaa sitten pelottaa se vastaus.

      Toisen vanhan ystävän kanssa kun otin itseäni vaivanneen ja välimme rikkoneen asian puheeksi monen vuoden jälkeen, saimme asian korjattua. Hän kuunteli, kertoi oman näkemyksensä ja asiat puhuttiin selviksi.

      Poista
  7. Olitte siis ennen läheisesti tekemisissä tuon happaman tyypin kanssa? Ehkä hän on mustasukkainen siitä, ette enää ole töissä. Outoa on silti moinen käytös.

    Joidenkin ihmisten kanssa on tosi vaikea saada mitään juttua aikaiseksi ja toisten kanssa voisi puhua tuntitolkulla. Harmillista on, kun ensinmainittu tyyppi on sisar tai veli :P

    Uusia ystäviä löytyy kyllä erilaisista paikoista ja usein juuri harrastusryhmät on kivoja, niihin kun tuppaa kokoontumaan samanmielisiä ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä; olimme työpari monta vuotta; kuta kuinkin 15 vuotta. Olimme vapaa-ajallakin paljon tekemisissä, asumme vajaan puolen kilometrin päässä toisistamme.
      Hän kävi katsomassa mua sairaalassa vielä paria päivää ennen kuin pääsin kotiin ja sanoi, että sitten kun pääset pois, niin aletaan lenkkeilemään, että saadaan sut kuntoon. KAKSI kertaa ollaan käyty lenkillä... Muuten ollaan tavattu pari-kolme kertaa ja aloitteen tekijä olen ollut aina minä.

      Välillä mietin sitäkin, voiko syy olla niinkin tyhmä kuin se, että kun en enää ota alkoholia kuin ehkä lasin-kaksi viiniä tms. illassa, lääkkeiden takia? Ennen illanistujaiset oli erilaisia. Musta on siis tullut tylsä?
      Ei kai kukaan voi olla mustis/kade toisen sairaudelle? Hän kuitenkin näki siellä sairaalassa, millainen olin pahimmillani :(

      Itseänikin alkaa ärsyttää, kun olen niin monesti kirjoittanut tästä samasta asiasta - en siis moiti teitä muita jos te kyllästytte tähän aiheeseen :D - mutta kieltämättä on vaan vaikea saada pois mielestä ihmistä jonka kanssa jakoi lähes kaikki ajatukset ja asiat.

      Mutta on totta, onneksi uusia ystäviä löytyy erilaisista paikoista; harrastusryhmistä kun vaan uskaltaa lähteä niihin. Ja vaikka Poika löysi ensimmäisen tyttöystävänsä netistä, en silti olisi uskonut, että itsekin löytäisin näin paljon ystäviä netin syövereistä :D :D
      Siis ihan oikeita ihmisiä, joita voin sanoa ystäviksi <3

      Poista
    2. Tuo alkoholikin voi olla syy myös ja sitten tuli mieleeni, että ehkä hän pelkää sun saavan kohtauksen juuri kun olette kahdestaan?

      Poista
    3. Omien sanojensa mukaan kohtaukset ei ole ongelma, ja kerran on ollut ravintolassa paikalla kun olen saanut kohtauksen. Ja tosiaan näki mut silloin sairaalassa "pahimmillani" eli luulisi tietävän mistä oikein on kysymys.
      Tuo eilinen käytös oli ehkä kaiken "huippu"..

      Poista
  8. On tosiystäviä, ystävia ja kavereita. Tosi ystävät pysyvät matkassa elämän muutoksissa ja vaikka olisi pidempikin tauko tapaamisissa voi aina jatkaa siitä mihin edellisellä kerralla jääty.
    Kavereita itselläni on paljon ja tosi ystäviä vain muutama.

    Muutama, joita olen ystäväkseni luullut, on kadonnut matkan varrella. On myös ollut ystäviä jotka ovat kuuluneet tiiviisti johonkin tiettyyn elämän vaiheeseen ja olleet siinä hetkessä paljon läsnä mutta yhteydenpito on vain jäänyt. Moni opiskelukaveri kuuluu tähän ryhmään, mutta toisaalta kun asuimme 3-4vuotta yhdessä, niin heidän kanssaan jutustelu sujuu.

    Hylätyksi tuleminen tahallisesti tai tahattomasti tuntuu pahalta.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on harrastuksen myötä sellaisia "apinan tuntee kaikki, mutta apina ei tunne ketään" -kavereita :D Suurimman osan kanssa ei edes nähdä kuin kerran vuodessa, joidenkin kanssa tietyissä tilaisuuksissa harrastukseen liittyen. Ja sieltä on sitten löytynyt ne nykyiset harvat tosiystävät, mutta nekin ympäri maata.

      Myönnän, yhden ystävän olen minäkin hylännyt: tosiystävä olisi varmasti pysynyt rinnallaan ja yrittänyt auttaa parhaansa mukaan. Mutta toisaalta, hän oli siinä vaiheessa valinnut toisenlaiset ihmiset, toisenlaisen elämäntyylin, elämäntyylin johon en halunut sekaantua enkä tulla sotketuksi, sillä se olisi tiennyt vaikeuksia minullekin. En olisi tässä tänään :(

      Poista
  9. Sohvalta lähetetään monta lämmintä, sinistä ajatusta luoksesi. Näin illalla kauniita unia! Aamulla kaunista, virkeää käsityöpäivää! Iltapäivällä hyviä harrastuksia. Reippaasti vaan elämään mukaan, aina voi löytyä hyviä asioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinne Sohvalle - te olette ihania <3
      Elämästä tosiaan löytyy hyviä asioita, olet oikeassa :) Te siellä olette yksi niistä, Poika tyttöystävineen ja Tyttöineen (kissa) on yksi ja perjantainakin pääsen taas niiden oikeiden ystävien kanssa kokoustamaan.

      Irtipäästäminen on vaan niin vaikeaa, vaikka kuinka yrittää ja jo itsekin tahtoisi.

      Onneksi kevät ja kesä on tulossa ja paljon ihania asioita on tiedossa :D :D Ja ihania asioita tapahtuu koko ajan muutenkin, tuo eilinen oli vain yksi episodi elämässä, niitä sattuu ja tapahtuu ja jonain päivänä sekin unohtuu :)

      Poista
  10. Jostain syystä Possun kommentti ei päivity tänne, en tiedä miksi. Possu on kirjoittanut viisaasti:

    "Tuttavat tulevat ja menevät, ystävät ovat ja pysyvät."

    Ilmeisesti minun on siirrettävä tämä ystävä oikeassakin elämässä ryhmään "tuttavat" - ei vain facebookissa...

    VastaaPoista
  11. Teille kaikille - maailmassa on seitsemän miljardia ihmist', siis potentiaalista ystävää hiekkalaatikolla joten jos joku istuu naama norsunvitulla niin onhan siinä vieressä naapurin Tiina jolla on kaunis hymy. Ja josta tulee isona uutistenlukija,
    Mä halusin aina rekkamieheksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä halusin meteorologiksi. Olisin ennustanut aina sopivan aurinkoista. Ei liian kuumaa, mutta lämmintä. Ja välillä sateisia päiviä, että voi kääriytyä viltin alle sohvan nurkkaan.
      Tai tuomariksi, oikeudenmukaiseksi.

      Poista
  12. Tätä ystävyys-asiaa olen viime vuosina miettinyt paljon. Maajussin "isomman pikkusiskon" kanssa oltiin parhaita ystäviä koko lapsuusaika ja vielä opiskeluaikana kun sanassa talossa opiskeleminen. Sitten välit hiipuivat erilaisten elämän polkujen takia. Vuonna 2003 hän otti yhteyttä ja oikeastaan jatkettiin siitä mihin oli jääty. Ystävyys palasi- ja sitten minä menin ja rakastuin hänen vanhapoika-veljeensä. Muuttunut tilanne on vaikeuttanut välejämme. Ystävästäni on paljastunut ei niin kivoja puolia ja jollain tavoin hän onnistuu osumaan kommenteillaan aina suoraan hermoihini. Olen miettinyt mitä on tapahtunut? Ehkä me molemmat olemme ajan saatossa muuttuneet, en tiedä.Silti joskus tuntuu surulliselta ettemme enää ole niin läheisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa surulliselta :( Jospa hän on mustasukkainen veljestään? Se oli ensimmäinen ajatus mikä minulla tuli kertomuksestasi mieleen.
      Surullista näissä ystävyysasioissa on myös se, että usein se, mikä on "mennyt rikki", jää myös rikki, lasten sanoin sitä ei voi enää ehjätä.. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta todellisuudessa niin ei ole :(

      Poista
  13. On hän myöntänyt, että vaikka parisuhde on iso-Veelle tehnyt silmin nähden hyvää, niin on ollut vaikeaa tottua siihen ettei veli enää olekaan automaattisesti käytettävissä. Ollaan me tästä T:n kanssa puhuttu ja ihan hyvissä väleissä ollaan. Ehkä on myös niin, että nyt olemme eri rooleissa ja näemme toisistamme puolia joita emme ennen ole nähneet. Ja ehkä ihmisen perusluonne korostuu iän myötä, eli luonteidemne erilaisuus korostuu ja se mikä penskana oli vain piristävää onkin nyt ärsyttävää. Ja jos on "kritiikkitilanne" niin ei liene vaikea arvata kumman sisaruksen puolia pidän =D

    VastaaPoista