Oscar Wilden sanoin

 "Kaikkihan me olemme katuojassa, mutta jotkut katsovat tähtiin"
(käännös vähän vaihtelee kääntäjästä, mutta ajatus tullee selväksi: "We're all standing in the gutter but some of us are looking at the stars")

Tuon Oscar Wilden lausahduksen lainasin Ainutlaatuinen Uusi-Seelanti TV-sarjasta, jossa brittikoomikko Griffith Rhys Jones katseli tähtiä jossain päin Uutta-Seelantia - kaukana valosaasteesta. 

Ajelimme eilen Mursun kanssa kaupunkiin ja sieltä Äidin ja Tunturiruipelon kautta kotiin - meille tyypilliseen tapaan maaseutureittejä pitkin. 
Aurinko paistoi ja syyspäivä oli mitä kaunein, niin kuin tänäänkin. Koivut ja haavat kirkkaan keltaisia, vaahterat punaisia. Kirkkaanpunaisia marja-aronia pensaita siellä täällä. 
Pihlajat täynnä oransseja pihlajanmarjoja. 
Voiko syksy enää kauniimpi olla?
Pihoilla omenapuita täynnä omenoita: punaisia, valkeita - makean ja mehukkaan näköisiä. 

Kurjet ovat jo lähteneet, mutta joutsenia pelloilla vielä näkyy. Pellot ovat täynnä erivärisiä pyöröpaaleja.

Siitä huolimatta, että täysikuu valvotti lähes viikon verran, oli täysikuu upea! Usvaisena iltana kuu näytti hiukan aavemaisena, kirkkaana iltana naapurimökin valaistu huvimaja oli suorastaan houkutteleva, kun kuu oli suoraan huvimajan yläpuolella eikä vielä kovin korkeallakaan.

Syyspäiväntasauskin oli sunnuntaina enkä huomannut ollenkaan. Mitäpä tuosta, kohtahan se sitten on jo talvipäivänseisaus.

Eilen oli jälleen yksi vuosipäivä; Pojalla ja Miniällä oli vuosipäivä, kahdeksan vuotta Pojan mukaan ovat yhtä pitäneet.

Ja 30. syyskuuta on Kansainvälinen kääntäjien päivä.

Annetaan toivon elää - kaikissa väreissä

Naapurikunnasta ei lauantai-iltana löytynyt uutta jäätelöä, maultaan Lemon Pie, mutta löytyi jotain muuta tärkeää:

Roosa nauha 💖

Joka syksyinen Roosa -nauha kampanja on jälleen alkanut ja tänä vuonna Roosa nauhan on suunnitellut minun ja monen muunkin suosikki: Vesterinen yhtyeineen. 

Tero Vesterinen kertoo nauhasta näin:
”Se kukoistaa rinnassamme, elämää hehkuen.
Kukkiessaan se kannattelee meitä, tai elää muistoissamme.
Yhdessä muiden kanssa se voi kasvaa vieläkin vahvemmaksi.
Kanna Roosa nauhaa muistutuksena siitä, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää.”

Tämän vuoden teemana on keuhkosyövät - minun Roosa nauhani on erityisesti kaikille läheisille ja ystäville, jotka taistelevat tai ovat taistelleet tuota julmaa sairautta, syöpää, vastaan. 💖

Palataan värihaasteen väreissä askel taaksepäin; oranssiin. 

Lupasin Terhille uuden kuvan edellisessä päivityksessä olleesta häkkyrästä, jota vyyhdinpuiksi väitin. 

Olin taas ottanut aika epäselvän kuvan, ajattelematta lainkaan, ettei siitä kukaan mitään tolkkua saa. 
Nytkin vähän näin huitaisten sen "nostin pystyyn" - tätä ei siis tarvitse sen kummemmin kasata, kiinnittää vain johonkin pöydän tms. reunaan (tuo valkoinen osa) ja tuolla keskellä näkyvällä mustalla hmm.. mikähän tuo olisi nimeltään 🤔🤔 Semmoinen puristin, sillä tuota voi säätää sopivan kokoiseksi; isommaksi tai pienemmäksi. 
Pienen jämälankakerän pyörittelin siihen ihan vain sitä varten, että jos se avaisi hässäkkää paremmin 😄
Näyttää heppoiselta, eikä se tietenkään yhtä tukeva olekaan kuin vanhat kunnon puusta tehdyt, mutta kyllä tuo asiansa ajaa. 

Ja vielä hypätään väreissä askel taaksepäin - eikös musta ollut ennen oranssia? Ja lupasin näyttää teille Kumman. 

Tämä on yksi Pojan käsitöistä ja tämä on alunperin ollut musta. Kummalla - tämän nimi on siis Kumma - on jo ikää, ehkä liki 30 vuotta, aikamies siis. 

En oikein tiedä, pitääkö Kummaa puhutella se vai hän, en ole muistanut tarkistaa. Olkoon nyt se tällä kertaa. 

Se pakattiin aikanaan ensimmäisten joukossa muuttolaatikkoon, kun Poika muutti pois kotoa. Se on ollut mukana, kun Poika on ollut pidemmillä reissuilla ulkomailla ja ehdottomasti se oli mukana silloin, kun Poika puoli vuotta vaihdossa Kanagawan yliopistossa. 

Silmät oli jo vähän repsottaneet, aika tekee tehtävänsä, mutta Miniä oli juuri hoitanut Kumman kuntoon, kun käytiin heillä ja sain kuvan ja luvan esitellä sen teille. 

 Sillä reissulla kun käytiin Pojan ja Miniän luona ja kuvasin Kummaa, ajeltiin kotiin taas mutkien kautta - eihän me koskaan tulla suorinta tietä. Pysähdyttiin kyläkaupalle ostamaan vähän evästä sekä matkalle että kotiinkin.

Oli pakko ottaa kuva tästä Töllistä, joka iloisilla väreillään sai hymyn jo ennestään hyväntuulisille kasvoille.

Ja kun vastikään oli SusuPetalin vetämässä Krapussa ollut aiheena graffiti 😄 (Krapulasta löytyy minun tarinani - oletko muuten käynyt tutustumassa Krapuihin eli 100 sanan tarinoihin? Käypä katsomassa vaikka tuolta Susun sivuilta ja tule mukaan kirjoittamaan 📜)

Pieniä karitsoita äitilampaiden kanssa nähtiin myöskin - pitkä matka ajettiin hiekkatietä jossa ei ollut sivuteitä eikä taloja, metsää vain ja välillä vettä vilahti puiden takaa.

Sitten tultiin selvästi lähemmäs asutusta ja nähtiin nämä ihanat karitsat. Toiset olivat varjossa ja toiset ottivat selvästikin aurinkoa 🌞🌞
 

Tämä kuva on oikeastaan Stanstaa varten, jos ei hän ole vielä "törmännyt" Liiterissä näihin pizzapohjiin 🥰

Meillä kun ei Liiteriä ole lähellä, niin sen kerran kun sinne eksytään - ei sielläkään aina kaikkea ole. Nyt kun nämä näin, muistin Stansta sinut ja keskustelun näistä. 
Enpä tietenkään tutkinut näitä sen tarkemmin, mutta olen joskus ystävän kanssa tällaisen ostanut - varmaankin juuri Liiteristä. Pellillinen siitä saatiin tuon soosin kanssa ja ihan ok. Meni vielä aamupalastakin 😂😂😂

Repolaisen värihaaste - vielä riittää värejä

Repolaisen VÄRIHAASTEen väri on tällä kertaa ORANSSI - hän itse on valona ja värinä ties missä; minulta ainakin on mennyt täysin ohi, mihin matka on tällä kertaa suuntautunut, liekö hän edes kertonut 🤔

Vai olisiko pitänyt pistäytyä apteekissa jo aikaisemmin? Siellä poikkeamisesta nimittäin alkaa tämän kertainen kuvakertomukseni. Eikä ole maksettu mainos, kunhan kerron - jos jollekulle teistäkin oli apua tästä. 

Varoilta putsasin silmät rähmästä ennen koneen ääreen istumista. Rähmäkäpäläisyyden lisäksi minua vaivaa nykyään rähmäsilmäisyys, muutenkin kuin aamuisin. Siispä marssin apteekkiin apua kysymään. Silmätippojen - ihan vain kostutukseen tarkoitettujen - lisäksi ystävällinen farmaseutti esittely tällaisia kosteuspyyhkeitä, joilla olen pyyhkinyt silmäni, siis silmäluomet ja -nurkat päivittäin. 
Ehkä auttaa, ehkä kuvittelen. Ei niistä haittaakaan ole ollut. 

Kun sain silmät puhdistettua, rupesin katselemaan, onkos meillä mitä(än) oranssia, kun sen hupparinkin heitin pois jo vissiin viime vai toissa kesänä. Löytyi sitä jotain.

Tämmöiset kynät löytyi. En kyllä kokeillut, mahtaako nämä vielä toimia, mutta kyllä kai. Ei ole hetkeen käytetty, kun ei ole kirjoitettu, ei väritetty eikä askarreltu. 
Repolainen kyllä lähteissään oli laittanut kirjekuoren postilaatikkoon ja siellä oli kirjan lisäksi skräppäyshaasteen tarvikkeet. 
Kaikkeen sitä yllytyshullu lupautuukin 😳😲🤦‍♀️

Samoilla sijoilla pyörin ja mitäpä muuta siellä makuuhuoneen "käsityönurkassani" olisikaan kuin... Ei, oranssia lankaa ei löytynyt neulelangoista, sitä ystäväni jo kerran kyseli, kun olisi halunnut parsia sukkansa. Mutta siellä on kirpparilta löytyneet vyyhdinpuut. Näyttävät heppoisilta, mutta ovat aivan riittävän tukevat minulle - jos tukevampia tarvitsen, niin käytän silloin Mursua. Siinä on tukevat vyyhdinpuut 😉💗

Tällaiset siis. Mahtuvat mukavasti tuolla alla olevaan
koteloon, pieneet tilaan menevät. 

Ja hupsista vain, nyt viimeistään jäin kiinni, jos en aiemmin ole jäänyt. 

Tunnustan:
Meillä ei ole päiväpeittoa/-peittoja.
Mutta ei kai se haittaa, kun ei vieraat käy meidän sängyissä 🤔

Kaapista löytyi pari juttua joista mietin, kumpi oikein olisi enempi Repolaiselle.... 

Nämä ei ole minun tekemät, vaan ystäväni on tehnyt nämä; hänen ensimmäinen huovutustyönsä, tossut jotka hän oli heittää roskikseen. Tossut jotka pelastin ja joille on jo koti varattuna. 

Nopeasti vain työnsin niiden sisään ensimmäiset käteen osuneet lankakerät, että sain niistä vähän paremmat kuvat.

Kuvien asettelu ja tekstit ei taas suostu asettumaan niin kuin minä haluaisin, mutta eihän sille minkään voi. Koettakaa taas kestää tätä räpellystä ja onhan siinä jonkinlainen jännitysmomentti, kun yrittää yhdistää kuvat ja tekstit..... 

Nämä on Pojan ensimmäiseltä Japanin reissulta; täyttävät joulukuussa 10 vuotta! (Hyvänen aika, synttäreitä on siis ihan yhtenään 😜) 
Ovat paketissa siksi, että en VIELÄKÄÄN oppinut syömään puikoilla, ihan hirveästi en ole kyllä harjoitellutkaan, mutta olen kuitenkin. 

Olen sanonut ottavani ne käyttöön sitten, kun osaan syödä kunnolla puikoilla, siihen asti syön "harjoituspuikoilla". 

Ja kyllä, niissä ON pöllöjä 😂😂

Kävin seuraavaksi tarkistamassa miten pakastin voi. Sehän ei voi varsinaisesti hyvin, kun sen ovi oli jäänyt taannoin raolleen ja se oli päässyt vähän sulamaan. 
Tarkistin onko se suorassa. Minusta se on vähän etukenossa, mutta kun en nyt ole ihan varma osasinko lukea vatupassia ihan oikein eikä Mursu suostunut tarkistamaan asiaa, niin päätin että se on ihan suorassa. Niin kuin minäkin 😜

Tämä on siis MINUN vatupassi. Mursulla on omansa, sellainen metrin mittainen tai jotain. 

Oranssia löytyi myös kompressorin letkusta. 
Meillä mietitään ja harkitaan tarkkaan tehtävät asiat, ennen kuin mitään tehdään.. Muistatte varmaan kun kerroin kaataneeni kahvit jalkarahille - sille joka on keväästä asti odottanut päällystämistä? Se on ostettu kirpparilta ja tuli nyt tiensä päähän. Kangas oli hiutunut ja alkoi repeilemään eli NYT oli aika ottaa kompressori kauniiseen käteen. Monta muutakin työkalua, mutta tätä tarvittiin nitojaan - tai mikä se nyt sitten onkaan. Tämmöinen härpäke kuitenkin, siis se kompressori. 

Ja tämä!
Ehdottomasti pitää maalaismiehellä olla tämä:
HANKKIJAN LIPPIS!

Onneksi naapurikunnasta löytyy Hankkijan myymälä ja sieltä löytyi näitä lippiksiä, ei tarvinnut tilata netistä.
Tiesittekö muuten, että tämä on oletettavasti ainoa vaatekappale Suomessa jossa on ostorajoitus sen suosittuuden (outo sana) vuoksi?
Näitä myydään kerralla vain 4 kpl/asiakas. 👍👍

Ilman pöllöäkö luulitte oranssin päivityksen päättyvän - niistä pienistä kun ei selvää saa? Ehei, kyllä vielä löytyi ihan uusikin pöllö, oranssina 😄 
Tällaisen projektipussukan on joku ihan blogini lukija lähettänyt minulle - pyydän anteeksi, mutta olen unohtanut, kuka se teistä oli? Ilmoittauduthan? 

Tällaista oranssia löytyi Pöllönkulmalta 😊

Ja Heli Rantalan runo Oranssista löytyy taas Susannan värirunoista Pikku Kakkosen sivuilta.

"Hei, olen oranssi
väri iloinen kuin perhosten tanssi!
Olen porkkana, juures rapsakka
ja suolla kasvava, mehevä lakka.
Kultakalana vedessä polskin,
koripallona kentällä pompin.
Olen värinä monessa kukassa
ja Peppi Pitkätossun tukassa!
Olen metsän kettu ovela, viisas
ja viidakon tiikeri hurja, kiivas.
Mur!
Syksyisin maisemaa somistan:
puut lehdin, pihlajanmarjoin koristan.
Hei, olen oranssi
väri iloinen kuin perhosten tanssi!"

Palveluyritys nimeltä Posti

 Otsikossa mainittu palveluyritys alkaa olla jo melkoinen vitsi. Stanstakin siitä viime viikolla kirjoitti, ja siihen viitaten, sain chatbotilta tällaisen vastauksen, kun kysyin, voinko keskustella asiakaspalvelijan kanssa:

Mikäli haluat jutella ihmiskollegalleni tavoitat asiakaspalvelumme helpoiten Omaposti chatin kautta (ma-pe 8-18). OmaPosti on paras sovelluksena puhelimessa, mutta voit käyttää sitä myös netissä ilman asennuksia. Voit myös soittaa meille p. 0100 5577 (ma-pe 8-18, la 9-16, pvm/mpm, jonotus on maksullista).

Eli ilman OmaPostia ei ole mahdollista chat -keskusteluun ihmisasiakaspalvelijan kanssa. 🤷‍♂️
Jonotus palvelunumeroon kestää ja kestää ja maksaa. 
Ei siitä sen enempää, vaan jatkan palveluyrityksestä. Ja pyydän anteeksi, jos joku teistä on siellä töissä, vika ei varmastikaan ole sinun.

Ensin koomisempi tapaus:
Tein tilauksen yli viikko sitten, mutta OMA moka, en tiennyt, että tuote tulee Saksasta asti. Jälleen kerran se tuli sieltä Suomeen parissa päivässä, mutta nyt se on tehnyt Suomessa matkaa meille jo viikon. Ehkä se tänään tulee, onhan se sentään jo tuolla kaupungissa. Koomista tilanteessa on se, että seuranta on englanniksi, siitä tiedän, että se on aamupäivällä ollut kaupungissa (ja sormet ristissä siis toivon, että pieni kirjeen muotoinen paketti mahtui Postin autoon). Käänsin kuitenkin sivun suomeksi ja hups: kaupungin kohdalla lukeekin POIS 😂
Vai ollaankohan sitä poistamassa kartalta? 
(Laiskiainen, aikaista niitä lentolippuja kaiken varalta 😉😉😉)

Mutta sitten se varsinainen palvelu 😡

Mursu teki tilauksen perjantaina, ei mikään kallis tavara. Toimitus tuohon meidän lähikauppaan, 400 m:n päähän. Lähes saman tien tuli kuittaus, että tavara on laitettu tulemaan, nopeaa toimintaa. 
Eiliseen tekstiviestiin asti kaikki sujui ripeästi ja nopeasti, mutta sitten: paketti oli vietti SADAN KILOMETRIN PÄÄHÄN toiseen kuntaan. 
Edulliseen tuotteen ostaminen olisi tullut turhan kalliiksi, jos sen noutamiseksi olisi pitänyt ajaa yhteensä 200 km! 

Onneksi tavarantoimittaja otti asian hoitaakseen, ihmetteli kovasti miten tuote on voitu toimittaa niin kauas, kun osoite on oikein ja kyseessä on asiamiesposti, ei mikään lokeroautomaatti. Tilan puutteesta ei varmastikaan ole ollut kyse.

Ja kyllä, virheitä sattuu, niitä sattui minullekin kun olin töissä, mutta mutta.... Olisiko tämän kyseisen palveluyrityksen jo aika lakata automatisoimasta toimintoja ja vähentämästä väkeä. Että jos ihan oikeat ihmiset tekisivät työt.

Ugh olen avautunut. Ja nauran jo, kyllä kai ne tavarat joskus tulevat. Kuvia ette niistä valitettavasti tällä kertaa saa 👙😉😂

Edit: 
Chat oli jäänyt auki siksi aikaa kun kirjoitin tätä. Botti oli sitkeä. Kysyi "oletko vielä täällä" ja antoi vielä 27 sek aikaa. MInuun meni pikku... ja vastasin, että miksi olisin, kun en saa keskustella ihmisen kanssa. Sain jälleen vastaukseksi tuon yllä olevan OmaPosti -blaa blaa blaa....

Että sellaista asiakaspalvelua.
Jos joku tietää tai löytää JONKUN muun chatin Postin sivuilta, niin kerrothan? 

Jouluna on kolmevuotissynttärit - ei ole vieläkään kukaan soittanut siitä paketista jonka perään kyselin ja jonka selvittelystä luvattiin soittaa 😄😄

Mikä sattuma!

 Juuri kun pari päivää sitten kirjoitin riippusilloista ja hiidenkirnuista - ja Caran kommenttiin kerroin nähneeni tv:ssä dokumentin jostain suurkaupungista jossa oli läpinäkyvä kävelysilta vilkkaan kadun yli. 

No kaupunki on Lontoo, silta on Tower Bridgella. En ehtinyt lukea tietoja tarkkaan, mutta näin ne kuvat TAAS! Sillan yhden osan hajoamisen oli aiheuttanut niinkin ihmeellinen asia kuin OLUTPULLO ja sen jälkeen PIIKKIKORKO. 
(Ei siis pidä juoda olutta korkokengät jalassa 😉😉😎😂)
Tarkemminkin asiaa selitettiin, mutta kun se tosiaan meni minulta ohi - yksinkertaisesti siitä syystä, etten voinut katsoa niitä kuvia, mitä siitä ja muista maailman (suurin osa kai Kiinassa) lasisilloista. 

Kammottavan korkealla, ja niiden kestävyyttä kokeiltiin, mutta jokunen kai myös hajosi, siis niitä siltojen osia.

Ohjelma tuli sunnuntaina National Geographic -kanavalta klo 15 aikaan, olisiko ollut joku Rakennuskatastrofit tms. nimeltään.

Mutta olipa vain sattuma, kun juuri asia oli mielessä 😀

Brio - oppisen iloa, tuskaa ja hikeä

Piti esittelemäni teille ihan vain tekemiäni käsitöitä - niitäkin tulee - mutta on ihan PAKKO, kertoa teille eilisiltaisista harjoituksista.
Ja ei Terhi, en käynyt etsimässä sitä nokkahuilua vieläkään (ulkona satoi vettä ja oli kylmää ja märkää ja ja ja...) 

Pöllömäiseen tapaan voisin aloittaa tarinan vaikka Eevasta ja Aatamista, mutta aloitan sen nyt ihan vain siitä, kun meitä vuosia sitten ihan odottamalla odotettiin erääseen tilaisuuteen. Serkkuni ei ollut itse osannut solmia solmiota, muut olivat tarjoutuneet auttamaan, mutta apu ei kelvannut. "Mursu osaa tehdä, pyydän häneltä apua kun tulevat". Tuskin olemme autosta ulos päässeet, kun serkku seisoi anovan näköisenä Mursun edessä ja pyysi solmimaan hänen solmionsa. 
Siitä se sitten lähti. Olin tässä taannoin youtubesta nähnyt videon solmion solmun tekemisestä ja seuraavat sanat tietenkin olivat 
- MINÄ KYLLÄ OSAAN..
- Ai jaa (hymähdys)
- No haepa yksi solmio, niin näytän.
Arvaatte varmaan, että eihän siitä mitään tullut. Meni varmaan puolitoista tuntia, kun treenattiin (myönnän, Mursu oli ottanut muutaman paukun, joten ajatus ei ollut hänelläkään ihan kirkkaimmillaan 🤭) 

Mutta lopulta se onnistui! Saatte nähdä kuvan - vaikka päälläni onkin solmion väriin sopimaton t-paita, mutta koska Mursu oli ylpeä tästä ja halusi ottaa kuvan, niin näytän sen teillekin. Olkaa hyvät.

Ja mikä parasta: osasin tehdä solmun vielä aamullakin, kertaheitolla meni oikein, en kuristunut vaan sain sen auki niin kuin pitikin eikä siihen jäänyt solmua niin kuin ensimmäisillä kerroilla. 

Ju-huu! Olenko ylpeä itsestäni? No olen!  

Mutta sitä ennen. On jotain muuta mitä en vaan saanut onnistumaan, en sitten millään. En käsitä miksi. Olen tehnyt sen kerran aikaisemmin ja siitä tuli ihan nätti, juuri sellainen kuin pitikin. Nytkin oli ohje nenän edessä ja siis sehän ei ole vaikea.

Kyse on sukan kantapäästä. Niinkin vaikeasta kantapäästä kuin RISTIINVAHVISTETTU KANTAPÄÄ. Pitää osata tehdä kaksi vaikeaa asiaa: oikea silmukka ja nurja silmukka. Ei kun vielä kolmaskin asia: nostaa silmukka neulomatta. 
En pysynyt laskuissa mukana, kuinka monta kertaa aloitin ja purin, aloitin ja purin. Voi pyhä yksinkertaisuus. Mutta periksi EN anna. Olen tehnyt (omasta mielestäni) vaikeampiakin asioita ja jos kerran opin eilen illalla tuon solmion solmun, niin kyllähän minä noihin sukkiin tuon ristiinvahvistetun kantapään teen, menköön siihen sitten vaikka koko loppu syyskuu 😄

Mutta jotain olen kesän aikana saanut käsitöiden saralla tehtyäkin, niiden valkoisten kämmekkäiden lisäksi. Syvää huokailua ainakin, viimeksi siis eilen, tuon kantapään kanssa ja... 
Viivytän vähän vielä esittelyä.
Aika monella teistä on joko ihan työhuone - teette niin monia erilaisia käsityöjuttuja - tai ainakin hyvä käsityönurkkaus. Minäkin olen yrittänyt saada käsityökirjoja ja semmoisia lähelle lankoja, ristipistotöille on oma kaappinsa ja sitten tässä tuolini ympärillä on kaikkea pikkusälää, joita aika ajoin siivoan. Mummulta perin semmoisen gobeliinilehtitelineen (se se kai on), missä mummu säilytti lankojaan, minä säilytän siellä mm. Niina Laitisen kalentereita yms joita olen saanut lahjaksi ja jotka olen laittanut omiin kansioihinsa, joitakin Novitan lehtiä, jotka olen säästänyt. Ja kas kummaa... Eilen kun etsin taas asiaa jonka olen hyvin tallettanut, niin mitäpä löysinkään - mitä en kaupoista löytänyt mieleisiäni... VIRKKAUSLEHTIÄ! Sanon taas: Voi pyhä yksinkertaisuus! 
Muistatte varmaan sen "sateenkaarilangan", josta ajattelin tehdä päivänvarjon futariprinsessalle? No, he tulevat vasta lokakuun lopussa, joten unohdin ajatuksen ja mietin, loppukesästä, että jotain voisin vielä virkata, mutta ostamassani lehdessä ei ollut mitään inspiroivaa - se lähti paperinkeräykseen. Eikä mistään löytynyt mieleisiäni uusia lehtiä eikä ohjeita. Vaan olisipa löytynyt ihan omasta kodista, makuuhuoneen oven takaa. 😎😄 Sielläpä odottavat ensi kesää. 
Kuka muistaisi muistuttaa keväällä, kun kerron pistäneeni puikot kesälomalle? 

Mutta nyt. Ihan oikealla KAMERALLA otin pitkästä kuvan ja sain kuin sainkin siirrettyä kuvat koneelle, kolmannella yrityksellä (minäkö kädetön digiasioissa) ja sainpa vielä siirrettyä sen tänne blogiinkin. Siitä parjaamastani lehdestä löysin tämän. Jotain olen kuitenkin tehnyt väärin; jossain kohtaa on liikaa tai jossain liian vähän silmukoita, kun en saanut tätä silitettyä ja venytettyä tasaiseksi. Vähän harmittaa, mutta ei nyt kuitenkaan niin paljon, ettenkö kehtaisi tätä teille näyttää. Käsin tehty on aina käsin tehty ja käden jälki näkyy ja saa minusta näkyäkin. 

Voi se siitä oietakin, jos kastelen sen kunnolla ja venytän, nyt vain höyryraudalla höyrytin. Meidän pöydälle kelpaa kyllä. 

Ja niitä puikkoja olen siis rasvaillut valmiiksi talvikelejä varten. Lauantai muuten hävisi eilen ihan itte eestään, en tiedä mihin. Kai siihen kantapäähän.

Yhdet lapaset sain valmiiksi; pari-kolme viikkoa ne tässä taisi vanua tyyliin "kerros silloin, toinen tällöin". Mutta tässä ne nyt ovat. Olisi pitänyt tehdä vähän pienemmät, niin olisin saanut ne samasta langasta kokonaan - nyt piti käyttää lopetella toisella langalla. Haittaakse 😉

(Onpa epäselvä kuva..)

Tällaista jorinaa sunnuntain ratoksi. Jatkan kantapäätaistoa. 

Meinasin pyytää anteeksi

Tai no ihan vähän; sen verran, olen pahoillani jos ja kun toistan itseäni ja minulle saa sanoa, että hei hei, luepas välillä omiakin juttujas, olet kertonut tämän jo monta kertaa. Riesa on kuitenkin sellainen ystävä, että se vei muistista aikanaan useammankin vuoden ja siksi te, jotka olette olleet mukana matkassani sieltä alkuajoista alkaen, olette näitä juttuja kuulleet.

Moni lukija on jäänyt matkasta pois, mutta ilokseni olen saanut paljon uusi ystäviä ja lukijoita, joten ehkä näitä vanhoja juttuja voi kirjoitella uudestaankin.

Syyttäkää toinen toisianne 🥰 - tällä viikolla on kirjoiteltu niin paljon päivityksiä jotka ovat tuoneet monenlaisia muistoja mieleen.

Nyt on Repolaisen vuoro 🤩 - hän kirjoitti ja kuvasi muutama päivä sitten riippusiltoja ja hiidenkirnuja päivityksessä Karttaselaimeen hurahtaneet.

Kaksi asiaa jotka saavat minulla ihon kananlihalle ja.. häntäluun kipeäksi jo pelkästä ajatuksesta. 

On muutamia asioita joita en tee: en koskaan astu kaupungilla kävellessä kaivon kannen päälle. Kovin syvälle en putoaisi jos kansi pettäisi, mutta silti. Toinen on tunnelit ja putket ja luolat. Ihan varmasti jäisin niihin jumiin, olkoon kuinka suuri tahansa. 

RIIPPUSILLAT.  Pelkään niitä kuollakseni. Olen käynyt Repovedellä kaksi kertaa, ensimmäisen kerran ihan vain aikuisten seurassa ja tietenkin jonkun piti kiusallaan vähän heiluttaa sitä riippusiltaa kun olin keskellä. 
Toisen kerran kävin kahden työkaverin ja heistä toisen pienen (6-7 v) tyttären kanssa. Piti siis olla reipas: Ei pelota, se on hieno kokemus, ei tarvitse pelätä, menkää te Pöllö yhdessä kun sä olet käynyt täällä ennenkin. Sain siis vielä lapsen mukaani eli oli tosiaan oltava reipas enkä voinut näyttää pelkoani, kannustettava - REIPASTA tyttöä joka oikeasti kannusti loppujen lopuksi minua 😄 

HIIDENKIRNUT. Ne ei varsinaisesti pelota, mutta kerran olen säikähtänyt ja kunnolla - siitä huolimatta, että häntäluuta särki niin ettei tosikaan. 

Olin satuttanut (ehkä jopa murtanut) häntäluuni jo 14-vuotiaana, kun minusta piti tulla mäkihyppääjä ja laskin pienen hyppyrimäen jäistä alastulorinnettä istuallani alas. Lupaava ura jäi siihen 😂 
Vajaa kolmekymmentä vuotta sen jälkeen lähdettiin ystävien kanssa katsomaan hiidenkirnuja Askolaan. Keli oli hieno, meillä oli eväät mukana ja koska oli lupa tehdä tuletkin, oli tarkoitus paistaa makkaraa. Täydellinen retkipäivä siis. Ystävät eivät olleet koskaan käyneet siellä. Askolassa on kaiken kaikkiaan 20 luonnonmuovaamaa lieriönmuotoista kuoppaa eli hiidenkirnua. Siellä on helppo liikkua, sillä alueelle on rakennettu portaat ja kaiteet, hiidenkirnut on nimetty ja numeroitu. Suurin hiidenkirnuista on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty, syvyydeltään 10,3 m!

Koska yöllä oli satanut, portaat olivat liukkaat ja piti kulkea varovasti. VA-RO-VAS-TI! Mutta kuinkas kävikään? Juuri Jättiläisen kuhnepytyn kohdalla lähti molemmat jalat yhtä aikaa alta ja MÄISKIS! Häntäluu edellä portaaseen! 
No KUKA MUU MUKA? Minäpä tietenkin... 🤦‍♀️🤦‍♀️🤦‍♀️  Kun pahimmasta kaatumisen säikähdyksestä selvisin ja pääsin ylös, iski tajuntaan, että olisin kaiteista huolimatta voinut pudota sinne hiidenkirnuun! 
On sieltä toki tikkaat ylös, mutta miten olisi pääparan käynyt?

Retki tehtiin loppuun vaikka kävelin kipeän hännän kanssa olikin melkoista tuskaa. 

Ystävien autolla oltiin liikkeellä ja ainakin kerran piti kotimatkalla pysähtyä ja vaihtaa takapenkillä paikkoja: nahkaistuimet ja kun en voinut istua suorassa niin.... Silloin päätin, että meille ei ikinä tule autoa jossa on nahkaiset penkit... 

Tämmöisiä muistoja tuli mieleen Repolaisen reissaamisesta. 

Postia en ole käynyt tällä viikolla vielä katsomassa - mahtaako siellä olla jotain räpeltämistä mulle? 🤭🤔😄

Voi teidän kanssanne :)

 Vai minun? Olenko jo niin maalaistunut ja mökkiytynyt, ettei ole omaa elämää ollenkaan? Luen teidän ystävien (kyllä, luen teidät ystävikseni, uskokaas nyt 💗) blogeja, samaistun niin teidän elämäänne, että kaivelen omista muistilokeroista sattumuksia vuosien takaa ja kommentit blogeissanne pitenee ja pitenee - oikein nolottaa. 

Toisaalta on ehkä hyvä, että muistilokerot avautuvat, sillä ne ovat olleet lukittuina luvattoman pitkään. 
Tämä oli ehkä surkein aasinsilta aikoihin 😂

Luin Repolaisen päivityksen, aiheena ruoka ja siellähän oli, mitäpä muuta kuin aurajuusto. Yksi suosikkijuustoistani.  
Siitä tuli tietenkin mieleeni viime lauantai, kun otimme äkkilähdön kaupunkiin ostamaan jäteastiaa ja takaisin tullessa Mursu kysyi kelpaako pizza. Aina kelpaa. Paikallisen baarin terassi oli tupaten täynnä joten jäimme sisälle odottamaan pizzojamme.
Yhtäkkiä tiskin takaa kuului huudahdus "voi eeiii.." - ja sitten tiskin yli kysymys "Haittaako jos Kymi -pizzassa on aurajuustoa,  vaikkei se siihen kuulukaan?" 
En miettinyt varmaan sekuntiakaan kun vastasin "Ei tosiaankaan haittaa, saa olla vaikka tuplatenkin, ja seuraavallakin kerralla" 😄😎

Tiskin takaa kuului helpotuksen huokaus ja pizzojen paisto jatkui, tovin päästä saatiin höyryävän kuumat ja herkullisilta tuoksuvat pizzalaatikot eteemme. Ja kyllä, pizza aurajuustolla maistui oikein hyvältä - ensi kerralla saatan ottaa sitä ihan tarkoituksella 😄

Tänään on selvästi jo syksyinen ilma. Lämmintä on kymmenen astetta vähemmän kuin maanantaina jolloin kävimme Pojan luona, viemässä kassillisen Pojan tavaroita hänelle. Veranta tyhjeni yhden ison kassin verran - jes! 
Matkalla nähtiin kaksi niin kirkkaan keltaista puuta, että melkein häikäisi. Emme tunnistaneet sitä, mutta Poika oli sitä mieltä, että se olisi korpipaatsama 🤔

Mursun suunnitelma tälle päivälle olisi ollut nurmikon trimmeröintiä, mutta sain ylipuhuttua vajan järjestelyyn. Ei huono vaihtoehto, sillä astuessamme ovesta ulos, siellä tihutti vettä eli trimmeröinnin olisi joka tapauksessa voinut unohtaa. Nyt on vajaa järjestelty sen verran, että kesärenkaat mahtuu sinne kun sen aika on. Ehkä ensi kesänä vähän tarkemmin...

ÄÄÄÄH.... Ensin kiukuttelee tämä läppäri - halusi uudelleen käynnistyä kesken kaiken ja nyt kiukuttelee kuulokkeet - haluavat lisää virtaa. 
Menen jatkamaan vaatteiden järjestelyä lipastossa. 
Heippa 👋👋

Sukkaplokit

 Terhi kertoi käyneensä pitkästä aikaa Wetterhoffin käsityökaupassa - näytti olevan ihana paikka, johon minua ei auta päästää.. 
Terhi esitteli ostoksistaan upeat sukkaplokit, enkä voinut olla kertomatta omistani, vuosia sitten ostamistani. Olen ne joskus esitellytkin, ehkä vanhassa Vuodatuksessa, en muista. 
Lupasin kuitenkin niistä kuvat Stanstalle; sopinee jos esittelen ne täällä? 

Omani ovat kierrätysmateriaalista tehdyt, ja ensimmäisenä taisin saada Paavon, Paavo Puiccomitan. Ja Paavohan on tietenkin, mikäs muukaan kuin pöllö 😄 - punainen. 
Olin jo tilannut yhdet sukkaplokit; niissä oli varressa koristeena kämmen. Paavosta tuli kuitenkin mieleen, että hmm... jostainhan ne pöllöt täytyy leikata.. Ja minäpä kysyin.. Muutaman päivän päästä tipahti postiluukusta paketti, jossa oli toiset sukkaplokit joissa oli koristeena - aivan, PÖLLÖPÄ hyvinkin. Loistavaa asiakaspalvelua, sanoisin. 

Yritys on Paimiolainen pienyritys Succaplokki, jolla on verkkokauppa ja pieni, sopimuksen mukaan auki oleva tehtaanmyymäläkin näkyy olevan. 
Kaikenlaisia kivoja neulojan apuvälineitä näkyy olevan; silmukkamerkkejä ja kaksi Paavoa näiden sukkaplokien lisäksi minulta löytyy.

Stansta kertoi säädettävistä plokeista. Enpä ollut sellaisista kuullutkaan joten googletin, ja löysinkin. Kaikenlaista, toki ne plokitkin. Mutta vaikka kuinka niitä katselin, en tajunnut miten ne toimii 🤦‍♀️🤦‍♀️ Kysyin Mursulta. Mursu vilkaisi ja kertoi. 
- Niin niin mutta...
- Mutta mitä?
- Ei mitään.
Saman tien tajusin miten ne toimii. Jos ostan kokoa 36-45 niin sitten teen sen avulla sukkia 36-45. Jos haluan tehdä numeron 33 sukkia, tarvitsen pienemmän plokin (koko 33-36). Yksinkertaista kun sen tajuaa, mutta kun pöllö, niin ei heti tajunnut. NOLOA! 

Toisaalta. Jos istuu portailla puhumassa puhelimessa Siskorakkaan kanssa ja yhtäkkiä kiljaisee toisen korvaan, niin että tärykalvon puhkeaminen lähellä "HÄMÄHÄKKI!!!!"

Ja samantien tajuaa, että kyse onkin vain tästä. 

Aurinko paistoi ja oli lämmintä 🕷🕷🕷

Kuulen tästä ehkä kerran jos toisenkin. 

Olen houkutellut puikkoja kesälomilta pikkuhiljaa takaisin töihin. 
Toissa kevään vauvanpeitosta, villatakista + pöksyistä oli jäänyt Dropsin Baby Merinoa semmoinen sopiva jämäkerä ja siitä neuloin tämmöisen lyhytvartiset kämmekkäät itselleni. 

Nämä ovat juuri sopivat siihen, että voin käyttää niitä tällä koneella kirjoittaessa tai neuloessa tai lukiessa tässä omalla paikallani. 
Ilmalämpöpumppu on vielä viilennyksellä ja puhaltaa välillä aika kylmääkin ilmaa ja kädet palelee. 

Tällaista tällä kertaa. 

Kivaa alkavaa viikkoa! 

Löydät värini lakusta ja salmiakista..

Repolaisen VÄRIHAASTEen väri on tällä kertaa MUSTA ja lainasin jälleen Pikku Kakkosen sivuilta Heli Rantalan kirjoittaman runon:

 "Hei, olen musta
löydät värini salmiakista ja lakusta.
Olen pupilli, pienen pieni
ja maukas mustatorvisieni.
Olen korpin sulka ja seepran raita,
olen nuohoojan nokinen paita.
Kasvan variksenmarjana metsässä,
olen korttipelin kuningas: pataässä.
Olen kupillinen kahvia, maultani karvas,
olen mustan pantterin isovarvas!
Päivän värit itseeni syön,
luon tumman, salaperäisen yön.
Hei, olen musta
löydät värini salmiakista ja lakusta."

Lakua tai salmiakkia ei tänään Pöllön kuvista löydy, ei isoja eikä pieniä varpaita eikä nokikolareitakaan. (Nokikolari sanoi, ettei tarvi tänä vuonna tulla, nähdään sitten ensi kesänä). Mutta aloitetaanpa.

Ihan ensin ajattelin vähän jumpata, jotta jaksan tehdä koko tämän pitkän matkan; tuletteko mukaan? Tässä tarvitaan voimaa ja tasapainoa.
Tasapainotyynyn hankin kun tasapaino oli hukassa ja ajattelin siitä olevan hyötyä sen etsinnässä. Mursu oli kiltti ja osti leuanvetotangon - ei leukojen vetoa varten, vaan tueksi ja turvaksi, kun tein fysioterapeutin antamia jumppaohjeita. 
Tunnustan. Huonosti on tullut käytettyä, mutta tanko oli hyväksi avuksi tässä taannoin, kun jalat oli levottomat ja niitä pakotti: tuki oli tarpeen kun venyttelin niitä oikein kunnolla. Jalat, tärkeät kapineet! 

Ilman tätä mustaa latuskaa vempelettä ei tästäkään hommasta tulisi yhtään mitään. Ei kyllä aina tule tälläkään, mutta yritys on kova. Kannen alla on paljon nappuloita ja niitä kun painelee oikeassa järjestyksessä, voi saada aikaan jotain ehkä-luettavaa tekstiä. 

Tämä on kapine mitä ilman ei edellisellä vempaimella pysty kirjoittamaan. Inhoan nimittäin touchpadia, johtuen siitä, että vaikka kuinka yritän väistellä, peukalot tökkää sitä aina ja tsädäm - hiiren osoitin on jossain ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi. Siksi tarvitsen IHAN OIKEAN HIIREN. Tai siis en ihan oikeaa, en sellaista vikisevää, jolla on häntä ja joka syö juustoa ja vaikka mitä. Niitä on meidän saunalla ja työhuoneella. Niitä ei näe, mutta niiden käyntien jäljet näkee. Jaiks.

Näitä käytän usein kun korvissa suhisee ja kohisee eikä telkkarista tulee mitään sellaista mihin minä keskittyisin. Annan Mursun katsella telkkaria ja kuuntelen musiikkia tai katselen koneelta jotain muuta ohjelmaa. 
Langattomatkin olisi olleet mustat, ne joita käytän käsitöitä tehdessä, mutta unohdin kuvata ne, kun olivat taas piiloutuneet, pahalaiset. 

No niin. Nyt on jumpattu ja laitettu työvälineet kuntoon, voidaan aloittaa itse haasteen kuvaaminen. Ai niin, mutta onkohan valaistus kunnossa 🤔 Tarkistetaan.... 

Lamppu ainakin paikallaan, eiköhän se myös toimi. Aamulla oli sen verran valoisaa, ettei valo palanut, mutta kyllä se illalla toimi.
Tämä on Mursun tekemä valaisin. Se on tehty sisustusliikkeestä ostetusta kynttilälyhdystä, jota vähän tuunattiin, lisättiin johto ja lamppu ja laitettiin paikalleen. Jostain mystisestä syystä ikkunan edessä juuri tuossa kohdassa on paikka valaisimelle 🤷‍♂️ ja aikaisemmin siinä oli vain pieni kynttelikkö. Mursulla on ideoita ja näppärät sormet kun jotain pitää väkertää. 

Nyt ruvetaan pääsemään asiaan. Näitä ulkoilutetaan noin kerran vuodessa ja yleensä aina samassa paikassa. Harvakseltaan kun reissaavat, niin kestävät hyvin. Isompi on päässyt ensimmäiselle reissulleen 17 vuotta! sitten Roomaan. Sen jälkeen se lepäili muutaman vuoden ja sitten se kävi ensin Barcelonassa ja sen jälkeen se rupesi reissaamaan melkein vuosittain Siskorakkaan luona Britanniassa. 
Pienempi ilmestyi kaveriksi jossain välissä, piipahti Puolassa, se kaupunki mikä on kauhean vaikea kirjoittaa ja sanoa. 
Ja Iso kävi pitkän reissun Japanissa ja tuli kotiin täynnä kirjoja! Ei meille kotiin vaan lainaajan kotiin. 
Tää oli vähän tylsä juttu, mutta tyhjät matkalaukut on tylsiä, mieluummin olisin kuvannut ne pakattuina....

Olisin mielelläni pakannut noihin matkalaukkuihin vaikka nämä.

Sähköhammasharja jossa on mukana matkakotelo. Vihdoinkin sain hankittua sellaisen, siis matkakotelollisen. 
Ja sitten on.. noh oikeastihan tuo on suoristusrauta, ladattava, ja mitäpä lyhyitä suoria hiuksia nyt suoristamaan. Mutta siinäpä se, kun näitä lyhyitä hiuksia voi tuolla kapineella taivuttaa. Kätevä kapistus. 
Hiuslakkapullo taitaa olla liian iso jopa matkalaukkuun laitettavaksi, mutta jostain kyllä löytyy pienempikin. 

Voisihan sinne matkalaukkuun paljon muutakin pakata, mutta tämä kulkisi varmaan parhaiten päässä, ei litistyisi.
Tämän hatun olen ostanut ensimmäiseltä lapinreissultani, Inarista. Vuotta en muista, aikaa on kulunut. Lierissä on Herra Hakkarainen, tuo ihan pieni neliö on saamelaismuseo Siidan pinssi, oranssi peikko on vanhan ravintola/huoltoasema Körrin pinssi. (Neljännestä en nyt saa selvää ja alamittaisena en saa hattua alas hyllyn päältä.) Körriin liittyy yksi kouluiän muisto; sen takana olevassa metsässä meni talvisin latu jota hiihdettiin iltaisinkin. Ei ollut valaistu eikä ollut missään sanottu kummin päin lenkkiä pitäisi kiertää. Mäen päällä tai alla vain huikattiin "tuleeko joku" tai "lähden laskemaan" tai jotain vastaavaa. En muista että ketään olisi koskaan sattunut ja minäkin sitä alakouluikäisenä kävin hiihtämässä.

Tämä vilahti jo alussa siellä kuntoiluvälineiden alla, mutta tämä ei ollutkaan se, jonka oikeasti olisin halunnut teille esitellä. Sitä ei enää ole olemassa. Eikä siitä ole kuvaakaan. 
Mursu osti muutamia vuosia sitten kiväärin ja kävimme ampumaradalla ampumassa sillä.
Minäkin halusin kokeilla ja sain hyvän opastuksen sen käyttöön ja tähtäykseen ja kaikkeen. 
Kauanhan siihen meni, ennen kuin sain sen kympin "jyvälle" vai miten sitä sanotaan, mutta ekalla laukauksella ammuin melkein täyskympin! Siis se meni tuohon keskiympyrään, mutta ei nyt sentään ihan keskelle. Ja myönnän, vähän tuuria siinä oli mukana. Mutta ei ne muutkaan laukaukset ihan huonoja olleet. Olisi kiva päästä ampumaan joskus uudestaan. 

Käsmyn teille jo esittelinkin, mutta tässä 
lisää meidän eläintarhan eläimiä.
Tällä ei kyllä taida olla nimeä, en ainakaan muista sitä.
Pojan tekemä heppa tämäkin, ikää siis on jo sellaiset 30 vuotta tälläkin, luulen ma. 

Siksi siis viettää toistaiseksi eläkepäiviään meillä, voi olla, että jonain päivänä muuttaa "omaan kotiin" Pojan luo.

Jonain päivänä esittelen teillä vielä Kumman, jos Poika antaa luvan ja lähettää siitä kuvan. Kumma on kumma, ja rakas. Kumma oli Pojan kanssa siellä Japanin opiskelijavaihdossakin 🥰

Ja ei värihaastetta ilman pöllöä 😄😄😄

Tämä pitäisi löytyä kaikkien kotoa - löytyyhän myös sinulta?

Eli sammutuspeite. Meillä on itse asiassa näitä kaksi (niin kuin melkein kaikkea) - tämä on maalaistunut kaupunkilaispöllö. 

Toivottavasti viihdyit mustan parissa, vaikkei lakuja eikä salmiakkiakaan ollut.

Milo - syksyn maalari

Marle istui pellon pientareella ja itki lohduttomasti. Hän vilkaisi välillä ympärilleen, 

mutta silmät täyttyivät kyynelistä hänen nähdessään helisevien kissankellojen ja pienten 

kirkkaiden aurinkojen kadonneen.
Mihin ne olivat kadonneet? Koko kesän pelloilta kuulunut hento helinä ja kilinä oli poissa,

koivikossa oli ollut lentoharjoituksia linnunpoikasten opetellessa lentämään.

Nyt kaikki tuntui olevan ohi - mitä oli tapahtunut?

Valkoiset poutapilvetkin tuntuivat muuttuneen harmaiksi - siltä Marlesta ainakin näytti.
Kesä tuntui olevan loppu.

Ainoastaan Marlen kyyneleet eivät loppuneet - ne olivat kuin sade.

- Milo! Marle kiljaisi

-  Mitä sinä teet? Mistä nämä maalipurkit ovat tänne tulleet? 

Ja Milo, olet unohtanut vihreän - miksi täällä ei ole vihreätä lainkaan? 

Marle oli tuohtunut. Huone oli täynnä värejä, mutta hänen lempiväriänsä, vihreätä, ei näkynyt missään. 

- Eikä täällä ole valkoistakaan.. Oletko kysynyt Neelalta ja Noelilta, mitä mieltä he ovat 

näistä väreistä, mitä näistä nyt sitten aiot tehdäkään? tuhahti Marle ja istahti nurkassa olevalle tuolille odottamaan Milon vastausta. 

- Nyt on syksy, jos et ole vielä huomannut? Kesä on tältä vuodelta ohi - olet saanut tanssia valssia keijujen kanssa kissankellojen seassa koko kesän, mutta nyt on minun vuoroni. 

- “Minun vuoroni” matki Marle Miloa, mutta muisti sitten, että niinhän hänkin oli ajatellut, kun oli houkutellut Neelan katsomaan kesää. 

- No mitä aiot tehdä näillä väreillä - miksi olet hankkinut näin paljon maaleja?

- Tule katsomaan, olen aloittanut jo. Katso tuota koivua: maalasin sen keltaiseksi, sen on kuin sinun auringonkukkasi, eikö vain?

- Ehditkö maalata tuon haavankin samalla? Se on niin kirkas, että häikäisee. 

- Katso noita vaahteroita Marle - käytin niihin kaikkia värejä joita löysin. Ja… odotas.. kokeilepa tätä..

- Mitä..mikä se on.. Milo, mitä sinä teet?

- Laitoin sinulle nenän - katso peilistä, Milo nauroi.

- Sinä olet hassu! Minäkin laitan sinulle, odotahan vain…

Hetken päästä Marle pyörähti ympäri ja pysähtyi katsomaan vanhaa, suurta pihlajaa.

- Milo! Milloin sinä ehdit maalata kaikki nuo pienet lehdet tuolla kauniilla punaisella ja kiinnittää nuo pienet oranssit marjat tuonne? Sinä olet taikuri! 

- Se on minun tehtäväni - taikoa syksy kesän jälkeen, ruska puihin ja maahan, värejä harmaisiin ja sateisiin päiviin. 

Tämä on minun aikani, aika ennen kuin Noel palaa jälleen

Pudottaisin varmaan pöydänkin

Ellei se olisi jo valmiiksi lattialla ja niin painava. Pöytä siis. 

Lähes kaikki mihin olen viimeisen parin-kolmen päivän aikana koskenut: yrittänyt laittaa pöydälle, yrittänyt ottaa pöydältä tai se vaan on ollut pöydällä jonkun muun tavaran lähellä on taatusti pudonnut lattialle. 
Onpahan tullut venyteltyä selkää ja lantiota ja milloin mitäkin. Kerättyä pölytkin ja olen löytänyt jopa kadonneita tavaroita - joiden en enää ole muistanut olevan kadoksissa. 

Muutama pillerikin on löytynyt 🤭🙄. Ei vaan saatu selkoa kumman dosettiin ne kuuluisi, kun ne on valkoisia ja molemmilla on niin paljon valkoisia pillereitä. Pistin siis pussiin ja vien ne apteekkiin vanhojen lääkkeiden ja rasvojen mukana. 

Olen siis varsinainen RÄHMÄKÄPÄLÄ. 

Mutta kauhean reippaita me ollaan Mursun kanssa oltu. Veranta on saatu taas siivottua. Ehkä noin kymmenennen kerran meidän täällä asuessa. Pojan kommentti oli "no katos, nythän siellä mahtuu kävelemään." Vinoili, pahainen kakara 🥰
Mursu järjesteli omaa puoltaan makuuhuoneesta. Meillähän on siis makuuhuoneeseen kummallakin oma sisäänkäynti ja silloin kun makuuhuone kaksi huonetta yhdistämällä tehtiin, sovittiin, että kumpikin saa sisustaa oman puolensa niin kuin haluaa. 
Ei niissä paljon sisustamista ole, enemmänkin vain tavaroiden järjestelyä. 

Mursu löysi tavaroistaan kirjan, johon oltiin reilu 20 vuotta sitten kirjoitettu haaveita ja ajatuksia siitä, millainen kesämökki me haluttaisiin. Mitä siellä pitäisi olla ja mitä ei välttämättä tarvita ja missä sen pitäisi olla. Siihen on liimattu kuvia ja ote kartastakin, miltä alueelta sen pitäisi olla (n. 50 km silloisesta kodista). Se kesämökki tuli sittemmin ostettua, tarina sen kohdalla on surullinen, mutta tunnelin päässä on valoa.
Mutta koti, Pöllönkulma, on lähes sellainen mistä me silloin haaveiltiin: punainen tupa, vettä lähellä, kyläkauppa pyöräily-/kävelymatkan päässä 💗💖 Saunaremontti ja vierasmökki - eli lottovoitto tarvittaisiin 😄 Mutta haaveita pitää olla ja siitä lottovoitosta me haaveillaan..

Käsmykin löytyi siivotessa. Käsmy on Pojan tekemä vihreä käärme, jolle minä olen talvea varten neulonut pipon, kaulaliinan ja villasukan. Mursu antoi luvan esitellä Käsmyn myös teille: