Arvioitu toimitusaika - muttei matkaa

Yksi motoistani on: "Sitä saa mitä tilaa". 

Ja yleensä olen saanutkin. Ennemmin tai myöhemmin. Usein ihan ajallaan, joskus jopa etuajassa. 
Mutta viime aikoina, kun kyse on ollut POSTIpaketista, niin arvioitu toimitusaika venyy vähintään yhdellä, yleensä kahdella päivällä. 

No sen siitä saa, kun asuu täällä keskellä ei mitään. Meillä on täällä ainoastaan
- koulu
- päiväkoti
- kyläkauppa, jossa - arvatkaa mikä? POSTI! 
- pizzeria/kahvila/baari
- kirkko
- kappeli
- kesäisin avoinna oleva viinitila, jossa myös elävää musiikkia, viime kesältä mainittakoon
  Tero Vaara, Eino Grön, Samae Koskinen - näin itselle tunnetumpia
- kanava, jolla aikanaan kuvattu yksi Suomi-Filmi Oy:n elokuvista

30 km:n päässä kirjasto - tarkemmin kolme kirjastoa kolmessa eri suunnassa ja nekin kaikki on lisäksi omatoimikirjastoja, ei haittaa vaikkei ois aukikaan. Tarvittaessa voi tilata kirjan maakunnan toiselta laidalta mihin tahansa noista kirjastoista. 

Uimahalliinkin pääsee. Keilahalliin. Teatteriin. Erilaisia museoita. TERVEYSKESKUS johon saa yleensä ajan SAMALLE PÄIVÄLLE, riippuu oikeastaan sinusta itsestäsi. Pankki. Apteekkeja. Urheilutarvikeliikkeitä. Rautakauppoja. Huonekaluliikkeitä. Kodinkoneliikkeitä. Huoltoasemiakin. Käsityötarvikkeita. Paikallisia käsitöitä. Leirintäalueita ja vuokramökkejä. 

MITÄ MUUTA TÄÄLLÄ VIELÄ PITÄISI OLLA?

Täältä puuttuu ainoastaan kaupungin harmaus, meteli, pöly ja ahtaus. 

Mutta täällä keskellä ei mitään me siis asumme ja siksi Postipakettien kulku tänne on äärimmäisen hankalaa, joskus jopa mahdotonta. Niiden perään on lähettäjät joskus jopa joutuneet kyselemään.
Seurantakoodin mukaan tälle päivälle oli luvattu tilaamani uusi kotelo ja panssarikalvo puhelimeen. Ei ole näkynyt ei kuulunut. No ei mikään ihme, kun se kiertää taas koko eteläisen Suomen. Seurantakoodin mukaan se on lähtenyt liikkeelle KUOPIOSTA. (Sieltä pääsee aika suoraankin meille päin..) Sieltä se oli mennyt LIETOON. Mun maantietämyksen mukaan se on aikalailla tuolla läntisessä Suomessa. Liedosta se on lähetetty lajiteltavaksi VANTAALLE. Okei. Lämpenee. Tänään kun sen piti olla mulla näpeissä, se oli lajiteltavana LAHDESSA. 
Sitten kun se joskus tulee perille, se on matkannut yhteensä 646 km - välimatkalaskurin mukaan, joka varmaan laskee kilometrit aikalailla linnuntietä. Suora reitti Kuopiosta Lahden lajittelukeskuksen kautta meille olis ollut 273 km. 

Mutta ei se mitään. Päivä alkoi hyvin: heräsin puhelinsoittoon kun Poika ❤️ soitti Japaniasta.
En ole vieläkään oikein tottunut siihen, että siellä on jo iltapäivä, kun minä vasta auon silmiäni ja keittelen kahvia.. Ja nyt kello on siellä 3:38, kun minä lopettelen tätä ja mietin, että mitä sitä vielä tälle päivälle tekis. 

Kyllä me reissussa syötiinkin

Ettehän te vaan pelänneet, että me Äitin ja Siskon unohdettiin meidän perinteiset? Ehei, ei nyt sentään. Tällä kertaa lähdettiin ihan vaan.. Noh, Äiti ja tyttäret. Eli Lankomies jätettiin lasten kanssa kotiin. Nämä perinteiset, terveelliset vohvelit käytiin syömässä Siskon ystävän kanssa.

Näitä perinteisiä vohveli-jäätelö-hedelmä-marja -herkkuja ei unohdeta koskaan. Joskus on mukana lapset ja joskus Lankomieskin ja nyt tosiaan Siskon ihana, hyvin joukkoon sopiva "höpöttävä" ystävä. Hän olisi tarjonnut meille kahvit vielä kotonaan, mutta lupasimme mennä seuraavalla kerralla. 
Ja oi - hän menee naimisiin ensi viikolla! 

Lasten kanssa käytiin pizzeriassa pizzalla, niistäkin herkuista on tietenkin kuvat, mutta taisivat jäädä Siskon puhelimeen. Minulla ja Äidillä oli vähän hankaluuksia ruokalistan lukemisessa, mutta Sisko auttoi, samoin juomien valitsemisessa. Kun saimme alkuruuat ja juomat pöytään, maistoin juomaani. Hmm.. tämä ei ole nyt ihan sitä mitä tilasin. Sanoin siitä Siskolle suomeksi ja varmistettiin vielä Äidiltäkin, että oliko hän ottanut samaa. No, kyse oli vain siitä, että joku osa juomasta puuttui, en enää muista mikä. Asia kunnossa, hyväksyimme ne mitkä meille oli tuotu.
Tarjoilijana oli ystävällinen nuori mies, joka tietenkin pahoitteli tapahtunutta - ja päätteeksi kysyi, olemme me Suomesta 😊 Vastasimme hieman hämmentyneinä, että ky-yllä, Äiti ja minä olemme. Hän sanoi tunnistaneensa kielen, oli niin saman kuuloinen kuin hänen oma äidinkielensä; hän oli Unkarista 😄

Pizzat olivat valtavat ja jotta jaksoimme syödä myös jälkiruuat (eihän ravintolassa voi syödä, jos ei syö jälkiruokaa, eihän?), pyysimme loput pizzoista mukaan. Siis me aikuiset. Lapset olivat reippaita ja söivät lautasensa tyhjiksi - niin kuin äidit ovat opettaneet. Hetkinen....toivottavasti ravintolassa eivät hoksanneet, että Äiti oli siellä tyttäriensä kanssa 🙈 - ei ollut mennyt meille oppi perille, vaikka kovasti oli meitä kasvattanut. Niin ne lapset, kun kotoa pois lähtevät...
Sama nuori miestarjoilija tuli keräämään lautaset pois pöydästä ja hänen työtään helpottaaksemme ojensimme lautasia pöydän toisesta päästä toiseen päähän. Myös Ötökkätutkija ojensi hänelle lautasensa, johon tarjoilija totesi: "Meillä on aina paikka auki hyvälle työntekijälle, kun tarvitset työpaikkaa" 😍

Että ajoissa kun aloittaa työpaikan hakemisen, niin ehkä sitä kolme-neljäkymppisenä sitten on työpaikka. 

Kannan Roosa -nauhaa ystäväni tähden

Tänään ostin tämän vuoden Roosa -nauhan. Omistan sen ystävälleni Laiskiaiselle 💗

Tämän vuoden Roosa -nauhan saatesanoissa sanotaan, että 

"Elämä koostuu erilaisista hetkistä. Kukaan meistä ei taaksepäin pääse, eikä tulevaisuutta voi tietää. 
Roosa nauha koostuu eri väreistä, erilaisista hetkistä, jotka muodostavat mosaiikkimaisen kuvion. Jokainen nauha on kantajansa tavoin uniikki."

Minun nauhani on ennemminkin yhtä uniikki kuin ystäväni 💗 ketä ajatellen sen ostin. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon, että ajatukseni tavoittavat hänet. 

Pöllön jumppatunti loppui lyhyeen

En ole oikein koskaan ollut ryhmäjumppatuntien ystävä, niin kuin en kuntosalinkaan. Pyöräily, uinti, kävely ja melonta, ne oli ne mun jutut ja kaikki on jääneet - syynä Riesa. Jonkun mielestä tekosyy, mutta syy kuitenkin.

Henkilökohtainen avustaja kaupungissa asuessa mahdollisti sen, että kävelylenkit läheisissä lenkkimaastoissa onnistui ja niitä kaipaankin. Uusi yritys avustajan saamiseksi, kunhan tapaan neurologi-Anskun, toivottavasti pian, että saan lääkärintodistuksen hakemusta varten. 

 Luulen, että viimeisimmät ryhmäliikuntatunnit oli rivitanssia ja se oli kyllä kivaa. Siitäkin on jo yli kymmenen vuotta aikaa, silloin kun pyöriminen ei pyörittänyt koko maailmaa 😂

Mutta tänään. Ajattelin, että kun kerran omalla kylällä on kehonhallinta ja venyttely -ryhmä ja siellä pari jo ennestään tuttua, niin uskaltautuisin mukaan. Saisin vielä ystävän mukaan sekä henkiseksi että fyysiseksi tueksi kävelemään meiltä seurojentalolle, jossa jumppa pidetään. Mukana oli ihanat Albert ja Robert, pienet valkoiset koirat, jotka tultiin hakemaan kotiin ennen tunnin alkua. 

Ennen tunnin alkua kerroin vetäjälle ja ryhmälle Riesasta ja että puhelinkotelossa on Mursun puhelinnumero. Jos kohtaus iskee, niin Mursulle voi soittaa, että tulehan hakemaan Pöllö kotiin, siitä ei nyt ole siipiä heiluttelemaan. 
Muutaman venyttelyn ehdin tekemään ja sitten "heräsinkin" siihen, kun istun tuolilla, ystävä kyykyssä vieressä ja hän sanoo, että Mursu on tulossa ihan just. Olin taas ihan pihalla - missä ihmeessä oikein olen..

Ja sitten näin Mursun tulevan ovesta sisään ja siinä vaiheessa olin minäkin jo vähän tolkuissani, kysyttiin, että tuliko hänkin meidän kanssa jumpalle, mutta ei se sitten kuitenkaan jäänyt, otti vain minut mukaansa ja toi kotiin. 

Että se siitä sitten. 

Mutta ihania ystäviä; pitivät huolen Pöllöstä 💕 Kotiin päästyä otin taas nokoset, niin kuin aina kohtauksen jälkeen, ja laitoin ystäville kiitosviestit huolenpidosta. Molemmat oli sitä mieltä, että viikon päästä uudestaan. 

Tässä äsken mietin ääneen Mursulle, mikä siinä on, että aina kohtauksen jälkeen nolottaa, hävettää, on paha mieli, kaikkea mahdollista, kun on ollut muille vaivaksi? Kotonakin. Vaikka kukaan ei ole koskaan sanonut mitään eikä millään tavalla antanut ymmärtää mitään sellaista. 
Ja sitten jonkun ajan jälkeen, nokosten jälkeen, asia on ihan ok, kohtaus tuli, oli ja meni ja apua tarvitsin ja sain ja se on ok. Ei ole paha mieli. 

Mursu pohti, voisiko se olla samalla tavalla yksi kohtauksen oireista, kuin ne muutkin: en kuule, en näe, en puhu. 
Hän kertoi, että silloin 10 vuotta sitten kun sain sen ensimmäisen kohtauksen ja olin sairaalassa kaiken kaikkiaan kolme viikkoa, pahimpaan aikaan puhuin kirjakieltä - siitä tiesi, että mulla on kohtaus päällä.

Ensi viikolla yritys numero kaksi. 

Ei mitään vikaa vikaa vikaa vikaa

Tai ehkä vähän. Muttei korvissa eikä korvien välissäkään 👍 Ja lääkäri sanoi, että "korvissa pitääkin aina olla vähän vaikkua, nenässä räkää ja suussa sylkeä". Niiden tehtävä on suojella. 
Taas on opittu pieniä mutta tärkeitä asioita.
Ja nähty kummallisia laitteita ja tultu tutkituksi. 

Pöllön nokassa ei ole vikaa - sillä haistaa ja nokkii hyvin, vaikka se välillä tuhiseekin. 
Kurkku ja äänihuuletkin on kunnossa - siitä huolimatta, että Pöllö sanoo krooh, ei huhuu vaikka pitäisi. Ei se laulakaan, kun ei osaa. Ehkä pitäisi koettaa, kun kerran äänihuulet on kunnossa 😏 
(oi jos lentää voisin, kuin lokki Joonatan, niin aina vain korkeammalle, kohti taivasta kiitäisin 🎶🎶)
Korvat on ja niillä kuulee sen verran mitä tällaisen keskiäkäisen Pöllön tarvii kuulla. Tinnitus kuulemma ei ole vaarallista (pahuksen ärsyttävää kylläkin, mutta kyllä sen kanssa vielä pärjää) ja sitten kun kuulo huononee, tohtori järjestää kuulolaitteen. Kiitos. 
Eikä niiden korvien tasapainovermeissäkään ollut vikaa. 

Että johan on kumma kun ei Pöllö pysy tasaisesti tolpillaan. Ei tänäänkään. 

Mutta kun Pöllön silmissä viiraa. Luopui viimeksi laseja vaihtaessaan kaksitehoistaan, turhat kapineet, kun ei käytä lukiessaan eikä käsitöitä tehdessään laseja ollenkaan - tai tarvittaessa kädet on vielä riittävän pitkät. Ainakin luulee niin. 
Mutta välillä siis viiraa silmissä. Tänäänkin. Tohtori sanoi jotta jaahas. Niinhän täällä lukee, että vähän on toisessa silmässä vikaa. Ja Pöllö sanoi, että silmissä näkyy välillä matoja. Semmoisia läpinäkyviä. Nii-in, onhan se vähän hullun kuuloista, mutta optikko kyllä sanoi, että se on ihan ok ja melkein kaikilla on matoja. Silmissä. Ei tarvi matokuuria. 
Mutta lääkäri halusi tutkia Pöllön silmiä. Käski ottaa silmälasit pois ja laittoi silmille semmoisen ihmeellisen vekottimen, missä oli valot. Sitten katseltiin suoraan eteen ja vasemmalle ja oikealle ja ylös ja alas. Onkos sun silmiä koskaan tutkittu tämmöisellä laitteella? No ei kyllä ole - ihan uusi laite 😮 Katsotaas vielä uudestaan. Ja taas katseltiin ylös ja alas ja oikealle ja vasemmalle ja eteen. Ja tohtori pohtii. Kyllä. On tää kyllä pahempi kuin mitä täällä lukee. 
Silmissä on nystagmus. Molemmissa. Ihan joka suuntaan (en minä tiedä voiko niin olla, mutta on joka tapauksessa 😛) Silmävärve. Silmät harhailee koko ajan sinne tänne. Siksi ei Pöllö näe kunnolla. 

Sitten tutkittiin vielä sellaisella laserlaitteella tarkemmin, kaikenlaisia vempeleitä sitä kulkaa nykyään onkin. Silloin kun Pöllö oli poikanen ja koulussa tuossa melkein naapurikylässä, niin kouluterveydenhoitaja tarkisti meidän näön tämmöisen taulun avulla: 

Mutta nyt on vikaa. On vikaa silmissä ja sitten on Riesa. Ja ne yhdessä ilmeisesti keksivät tasaisen epätasaisesti viheliäisiä kepposia Pöllölle. Sellaisia, että tekisi mieli hakata päätä seinään, vaan se tekee pahuksen kipeää, siitäkin kun on jostain vuosien varrelta kokemusta. Tai ainakin jostain vastaavasta. Ainakin esim. kiveen törmäämisestä... Siitä jäi jälki ja siitä on muutamia kymmeniä vuosia aikaa...

Mutta mitä näistä. Kunhan nyt kerroin teille tästä keskiviikosta. Tohtori sanoi laittavansa viestiä sille mun omalle Tohtorille, joka saa sitten miettiä, mitä tehdään. Ruvettaisko komentelemaan näitä Riesaa ja Värvettä olemaan kunnolla. Näille olis periaatteessa olemassa yhteinenkin lääke, mutta sopiiko se mulle ja muiden lääkkeiden kanssa on sitten eri juttu - onko liian iso juttu ruveta ropaamaan mahdollisesti koko lääkitystä uusiks. Pahimmassa tapauksessa monen vuoden prosessi. 

Ja kuka opettikaan ketä?

Mummolla oli kaikille tuliaisiksi hienot muistiinpanokirjat. Pöllöllekin. Aikuiset ja Tyttökulta toki hoksasivat mitä kaikkea kirjanen pitikään kynän lisäksi sisällään; erilaisia tarralappuja ja ihan sellaisen muistivihkosen. Ötökkätutkijalla ei vielä niin hirveästi niitä muistiinpanoja ollut ylös kirjattavaksi, joten muistivihkoon piirrettiin ja tarralappuja käytettiin piirustusten lisäkoristeluun. Siitä olikin jo kuva tuolla ensimmäisessä "jaksossa", miten muistikirjaa käytetään. 

Niitä rakkaudenosoituksia saatiin Mummon kanssa monta päivässä, molemmilta muksuilta.
Yhtenä päivänä sain Tyttökullalta tällaisen viestin 💖, jonka talletin puhelinkotelooni.

Myöhemmin illalla Ötökkätutkija otti käsilaukkuni ja halusi tietää mitä siellä on ja niin me kävimme sen läpi - englanniksi ja suomeksi. Sen jälkeen kävimme vielä läpi puhelinkoteloni, mitä kaikkea se oikein pitää sisällään. Kun pääsimme tuohon yllä olevaan viestiin asti, oli homma selvä. Hetken aikaa pieni mies oli hiljaa lattialla omissa oloissaan, pyysi sitten siskoaan apuun, kuului supinaa ja - yhtä ylpeinä molemmat tulivat luokseni, Ötökkätutkija ojentaen mulle tämän 💖:

Hän oli itse kirjoittanut kaiken muun, mutta tarvitsi apua nimeni kirjoittamisessa ja sisko auttoi, tottakai. 

Mummo keitti meille lapsille puuroa joka aamu ja vanha kunnon puuronsyöntikilpailu muistui mieleen ensimmäisestä aamusta alkaen - kunnes eräänä aamuna oli kilpailu käynyt niin hurjaksi, että oli tullut kolari. Minä hävisin joka aamu... 
Yhtenä aamuna kuulin kun muksut taas supattivat jotain keskenään, terästin kuuloani ja kuulin kysymyksen "How can I say thank you in Mummo's language?" Ja Tyttökulta opetti Ötökkätutkijalle "Kiitos Mummo". 

Kuinka moni teistä harrastaa sudokujen tekemistä? Meillä niitä tekee molemmat, sekä minä että Mursu. Olin etsinyt kaupoista sellaista sudokukirjaa, jossa on kierreselkämys, ja kovat kannet olisi vielä extraa. Löysinkin ja oikein paksun, yli 600 sudokua. 
Niitä helpoimpia siinä sitten nojatuolissa pohdin, kun Tyttökulta kysyi mitä tein. Yritin kankealla englannilla selittää kunnes muistin, että onhan siinä kirjassa ohjeetkin. Näitä ohjeita ja hän sanoi ymmärtäneensä. 
Kokeillaanko, kysyin 9 vee tytöltä. JOO! Tehtiin yksi yhdessä, toiseen hän jo muutaman numeron osasi päätellä paikalleen, seuraavan teki ihan itse ja sitten kävikin niin, että... kun sen piti olla minä joka opetan Tyttökultaa tekemään sudokuja, niin hän opetti minua 😂
Olin niin jumittunut siihen omaan ajatustapaani niiden tekemisessä, etten osannut ajatellakaan sillä tavalla kuin hän - ja se ajattelutapa oli loogisempaa kuin minun. Ehkä tytöstä tosiaan tulee insinööri tai rakennusmestari tai jotain muuta, missä tarvitaan vielä enemmän numeroita ja laskemista. 

Yhtenä iltana - tai no puoli yö se jo oli, olin lukemassa ja Äiti tuli alakerrasta huoneeseemme. Nousin laittamaan ikkunaa vähän pienemmälle (siellä oli ihan järjettömän kuuma koko viikon) ja nenääni tule savun hajua. Taas! Oliko just edellisellä viikolla vai viikonloppuna kun vähän matkan päässä oli ollut maastopalo. Yritin katsella ikkunasta näkyykö missään liekkejä tai paloautojen valoja, mutta ei näkynyt. Selasin myös puhelimella netistä paikallislehteä ja olin löytävinäni uutisen, että jossain ei-niin-kovin-kaukana oli ollut maastopalo. Könysin raput alas kysymään Siskolta, että luinko oikein ja tulkitsinko karttaa oikein - kyllä vain. Ei se nyt ihan kauhean kaukana ollut ollut, mutta ei nyt onneksi ihan nurkan takanakaan. 
Jännitystä elämään. Muutakin kuin ne aamuyön varikset ja naapurin koirat ikkunan takana. Ennen naapurin auton kaasuttelua, kun lähti töihin. 

Kestäkää taas tätä. Kyllä tää kohta loppuu. 

Tarina matkapuhelimesta

 Kiitos Äijän, Äijäblogi IV, kirjoittelen tässä kielikylpymatkan välissä tarinan ensimmäisestä kohtaamisestani matkapuhelimen kanssa. Ette ihan kyllästy tuohon matkakertomukseen. 

Elettiin muistorikasta 1990-lukua ja olin ollut jonkun aikaa töissä erään nimeltä mainitsemattoman teleoperaattorin laskutuksen puhelinasiakaspalvelussa. Työ oli mukavaa, vaikka välillä melkoista santaa korville tulikin, kiitosta kuitenkin useammin.

"Työsuhde etuihin" meillä kuului yhteiskäyttömatkapuhelin. Käyttäjiä kun oli paljon, piti laittaa nimi listaan ja odottaa kiltisti vuoroaan, että saisi puhelimen käyttöönsä. 

Lopulta tuli SE perjantai kun oli mun vuoro saada puhelin viikonlopuksi käyttöön. En ollut ikinä pitänyt sellaista kapinetta kädessäni, siis soittaakseni sillä johonkin, otin vain laatikon mukaani töistä lähtiessäni ja kiipesin autoon, kun Mursu oli tullut hakemaan töistä.

- Hei, kato, nyt meillä on puhelin viikonlopuksi, voidaan soitella ilmaiseksi!
- Miten se toimii?
- En mä tiedä. Kokeillaan.
Näpy, näpy, näpy - näpyttelin Äitirakkaan koti- siis lankapuhelin numeron.

Kuulin etäisesti, kun puhelin hälyytti ja kuulin myös kun Äiti vastasi. Keskustelu meni suurinpiirtein näin - kukaan meistä ei sitä enää tarkalleen varmaan muista:
- Haloo? Onko siellä ketään?
- Mihin tässä pitää puhua?
- En minä tiedä, kai siinä joku mikrofoni on.
- Haloo, missä sä olet, koeta nyt puhua siihen puhelimeen. (Äiti kyllä kuuli mun äänen)
- En mä nää tässä mitään mikrofonia. Täältä kyllä kuuluu jotain ääntä, ihan hiljaa.
- No onhan siinä jossain mikrofoni oltava. Onko siellä laatikossa käyttöohje?
- On täällä. Täytyy äkkiä katsoa.
- Haloo, oletko sä siellä? Puhukaa nyt jotain, tänne kuuluu kyllä ihan hyvin, mutta oliko
teillä asiaa?
- En mä tästä mitään selvää saa. Tosta tää varmaan katkeaa, mä katkaisen tän ja luetaan nää käyttöohjeet ja soitetaan sitten uudestaan.

NIIN NOLOA! Ihminen on teleoperaattorilla töissä, eikä tiedä miten päin matkapuhelinta pidetään kädessä 😛😛

Mutta toisaalta, mitä muuta voi odottaa Pöllöltä joka vastaa saapuvaan puheluun "Matkapuhelinlaskuttelu" - kun piti vastata "Matkapuhelinlaskutus"... 

Kuva käyty lainaamassa tekniikka&talous.fi -sivulta, poistakaatten jos ei saa käyttää

Delfiinejä ja pussihukkia

Lentokentät ovat kyllä mielenkiintoisia paikkoja, tai paremminkin ihmiset lentokentillä. Ja Heathrow'lla ihmisiä kyllä riittää. Pidän ihmisten katselemisesta. 
Siinä ihmisiä katsellessamme edessämme oli yhtäkkiä kolme rakasta ihmistä halattavana. Kolme vuotta ei ollut vieraannuttanut lapsia Mummosta ja Tädistä, vaan he halasivat tiukasti ja toivottivat meidät tervetulleiksi "Minä rakastan sinua" 💗 
Ensimmäiset tuliaiset löytyi laukuista jo siinä lentoaseman terminaalissa ja lasten silmät loistivat kuin tähdet 🌟

Jonkinlaista jäätä Ötökkätutkijan kanssa oli kuitenkin havaittavissa, olihan hän ollut vasta vajaa kolmevuotias kun oltiin viimeksi nähty, nyt kohta kuusivuotias. Jään särki kuitenkin tunneli, jonne bussi, jolla menimme pysäköintialueelle, ajoi. Pöllö inhoaa tunneleita, mutta Ötökkätutkijasta se oli upea, jännittävä! Ja Täti ehkä vähän lälly, kun pelkää semmosia tunneleita...

Kun jättimäiseltä parkkipaikalta löytyi oikea auto, meidät lapset laitettiin takapenkille, takaovet lapsilukkoon ja ei kun menoksi. Täti pääsi heti kokeilemaan onnetonta englanninkielen taitoaan tehdessään selkoa monenmoisista asioista - ja yrittäessään pitää jonkinlaisen sovun takapenkillä. Onnistuinkin kai ja sain vielä syvemmän yhteyden Ötökkätutkijaan: hän lahjoitti vasta saamansa leikkiauton minulle. Tosin hieman myrtyneenä, jostain loukkaantuneena - ja otti sen takaisin kun huomasi "jääneensä sen alle". (Vanhatkin Pöllöt oppivat yllättävän nopeasti leikkimään, kun tarvitaan..)
Jossain vaiheessa matkaa kaivoimme esille ne lentokentän turvatarkastusta kiinnostaneet eläinkortit ja tutkailimme niitä. Ongelmia tuottivat dinosauruskortit, sillä puhelimen kääntäjä ei tunnistanut sukupuuttoon kuolleiden dinosaurusten nimiä. Lopulta löytyi eläin, josta saimme Siskontytön kanssa iloa koko viikoksi: Waste of money eli Pussihukka 😂 Ei kuulostanut kovin uskottavalta, joten turvaudumme Mursun tietopankkiin ja vastaushan on Tasmanian Tiger.

Matka kotiin, kotiin jossa Äitirakkaan eli Mummon kanssa viettäisimme tulevan viikon, meni loppujen lopuksi aika nopeasti, vaikka ajallisesti matkaa lentokentältä oli kutakuinkin saman verran kuin lento oli kestänyt. Tottuneina, krhm, matkaajina totuimme nopeasti siihen, että olemme väärällä puolella tietä ja kaikki liikenneympyrät kierretään väärin päin. Enää ei tarvinut pelätä jokaista "väärältä" puolelta tulevaa autoa 😁

Kotiin päästyämme oli tietenkin ensin avattava matkalaukut ja tutkittava onko niissä mitään tuliaisia - turhaa painolastia ei kannattanut kantaa yläkertaan josta Siskontyttö oli luovuttanut huoneensa meille. Lapsia tietenkin ilahdutti lelut ja niiden lisäksi Ötökkätutkijaa luuppi! ja Siskontyttöä oma pieni kiikari lintujen katselemista varten. Yhtä innostuneen ja ilahtuneen vastaanoton sai RUISLEIPÄ! Toki myös Fazerin suklaa ja salmiakki, mutta ruisleipä oli parasta ja siitä piti saada voileivät heti ekana. 
Paitsi lankomies 😁 - hän ei vielä ole oppinut ruisleivän ystäväksi; työ on meillä vielä kesken. 

Viikko meni nopeasti. Mummon kanssa saatiin oikein kunnon kielikylpy ja samalla opetettiin muksuille suomenkieltä. 
Kiitokseksi siitä, että Mummo keitti joka aamu meille lapsille puuroa, Ötökkätutkija opetti Mummolle englantia oikein tosissaan: opetti kaikki värit, numeroita, huonekaluja, yms. Ja isosisko auttoi, kun osaa jonkun verran suomea. 

Ja monta kertaa päivässä saimme kuulla molemmilta "Minä rakastan sinua", "I love you" ja rutistuksen päälle 💖💖

Yhtenä päivänä olimme ihan vain "aikuisten naisten" kesken kaupungilla shoppailemassa ja vähän herkuttelmassakin. Kävimme kauppakeskuksessa nimeltä Dolphin ja Äiti ja Sisko halusivat käydä vielä yhdessä kaupassa. Sanoin jääväni istumaan ison käytävän penkille ja odottamaan heitä. Kävi kuitenkin niin, että jäin kuuntelemaan tätä pianistia, joka soitollaan keräsi rahaa Poolen asunnottomien hyväksi. 

Lupa kuvaamiseen kysytty soittajalta.

https://youtu.be/ccFPuq7-4No

Kun kävin musiikin loputtua kiittämässä häntä, hän hymyili minulle varovasti ja sanoi, että paras kiitos hänelle oli, kun hän sai minut hymyilemään 💖💖

Vinkeä (en oikein parempaakaan sanaa tähän keksinyt..) ilmiö oli huomata se, että tuo paikka oli tosiaan keskellä ostokeskuksen pitkää keskikäytävää, jossa oli useita erilaisia myyntikojuja, joissa ihmiset pysähtyivät katselemaan tavaroita ja tekemään ostoksia, samoin kävivät käytävän varrella olevissa liikkeissä. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt kuuntelemaan soittajaa, joka soitti hyvin, niin hyvin kuin tuolla pianolla nyt pystyi soittamaan. Mutta kun olin jonkun aikaa seisoskellut ja kuunnellut hänen soittoaan, käynyt kysymässä saanko kuvata (hän tuntui aika ujolta), alkoi sinne tänne pysähtyä ihmisiä katselemaan ja kuuntelemaan ja kun kappale loppui, kuului myös taputuksia.
Tarvitaan siis vain joku, vaikka vain yksi, ihminen repäisemään muut pois sieltä sumusta, kuplasta jossa he kulkevat kuulematta mitään, huomaamaan toinen ihminen. 

Ehdin myös jutella yhden kynttilämyyjän kanssa - hänellä oli aivan käsittämättömän upeita kynttilöitä myynnissä kojussaan. Siinä jutellessa Äiti ja Siskokin sitten tulivat ja totesivat, että eihän mua voi jättää mihinkään, kun heti olen ties missä ja kenen kanssa rupattelemassa 😂
Minkäs siinä sitten muuta kuin levittelit käsiäs ja yritit näyttää viattomalta. 

Taidan jatkaa taas toisella kertaa, tulee muuten niin pitkä tarina - hypätkää yli jos alkaa kyllästyttää 😴😂

Pöllö kävi kielikylvyssä

Pöllönkulmalla on taas kaikki tasaista ja rauhallista, kun Pöllö on tullut kotiin maailman tuulista ja seikkailuista. Kyllähän te sen jo tiedättekin, ettei reissua, jossa ei sattuisi jotain, jolle voisi jälkikäteen nauraa. Nyt olin reissussa kokonaisen viikon - pitkästä aikaa ja siihen kyllä sattumuksia mahtui. 

Aloitetaanko vaikka siitä, että reissu alkoi Pöllönkulmalta maanantaiaamuna sillä, kun päädyimme Mursun kanssa siihen, että on pakko kirkonkylällä käydessä poiketa myös rautakaupassa: toilettiin tarvitaan uusi istuinrengas. Kuinka monta rautakauppaa - tai ylipäätään kauppaa mistä sellaisen saa, on n. 120 000 asukkaan kirkonkylässä? Nii-in. Mutta JUST SELLAINEN kuin Pöllönkulmalle haluttiin, oli vain yhdessä ainoassa. Tietenkin. 

Reissun varsinen määränpäähän oli Siskorakas perheineen ja tärkeimpiä tuliaisia oli tietenkin ruisleipä, salmiakki ja suklaa. Seuraavaksi siis leipäkauppaan. Lankomiehelle on vaikea ostaa tuliaisia; hän ei pidä ruisleivästä eikä salmiakista. Ja totta mooses se hänen suosikkisuklaansa valmistus on lopetettu. Voi itku ja hammastenkiristys, hiki ja tuska ja ahistus. Tuosta ja tuosta ja tuosta. Äkkiä ulos täältä, ennen kuin Riesa ehtii kassalle ennen mua. Kaikille löytyi jonkinlaisia tuliaisia.

Mursu oli kiltti ja vei mut Äitirakkaalle yöksi, illalla vielä pakattiin ruisleivät ja loput tuliaiset molempien matkalaukkuihin, lähtöselvitykset olin tehnyt jo edellisenä yönä kotona. Aamulla puurot ja kahvit ja sitten kohti Ison Kirkonkylän lentoasemaa. 
Sen verran kauan oli edellisestä reissusta, että tarvittiin apua automaatin käytössä, että saatiin tarrat matkalaukkuihin, mutta eihän se ollut ongelma, kun ystävällistä henkilökunta oli siellä ja täällä. Sitten kohti turvatarkastusta. Uusitun systeemin mukaan ei tarvinnut mitään sen kummempia temppuja tehdä, kunhan vain laitoit tavarat laatikkoon ja portista läpi. 
Perinteisiin kuuluu, että täällä Suomen päässä portti hälyttää Äidin kohdalla, niin nytkin: tsot tsot, peruutus. Onko vyötä, onko sitä, onko tätä. Ei ole. Kädet ylös ja uudestaan. Syynä ilmeisesti rannekello. Äiti pääsi turvallisesti turvatarkastuksen läpi. Eikös turvatarkastus sitä tarkoita? Turvallisesti tarkastuksesta läpi?

Vaan mitäs Pöllö... Missä viipyy Pöllön tavarat? Lentolaukku, käsilaukku ja huppari. Tuolla. Odotas hetki, mitäs täällä lentolaukussa on... Ruutua katseltiin ja katseltiin, melkoisen pitkään. Ja sitten: Saanko avata tämän laukun? No totta kai, tietenkin. 
Laukussa oli nippu hyönteis-/ötökkä sekä dinosauruskortteja Ötökkätutkijalle, sellaisia mitä oli kerätty Pojalle 25 vuotta sitten. Ja hirveä kasa mun lääkkeitä. (paitsi se kohtauslääke, minkä olin vihdoinkin tälle reissulle lääkäriltä saanut ronguttua - se oli jäänyt kotiin. Torvi!) Ei ne lääkkeet niitä kiinnostaneet vaan ne eläinkortit 😅 Niistä otettiin oikein pyyhkäisynäyte = negatiivinen. 
Jälleen kerran erittäin ystävällistä ja kohteliasta palvelua. 
Kuka muu kuin Pöllö :D 

Lento oli vähän töyssyinen, ei vissiin olleet ehtineet paikata kaikkia routavaurioita. Mutta jännä juttu on se, että heti kun lentokoneessa sammuu turvavyö-/istuinvyövalo, alkaa kuulua hirvittävä "klik klik klik" ja käytävällä on jono vessaan. Lento kestää n. 3 h. 

Lentotietojen seuraaminen näytöltä oli ihan mielenkiintoista; korkeimmillaan olimme jossain reilussa 11 kilometrissä - Mursu epäili, että ilmatilassa on ollut ruuhkaa kun jouduimme nousemaan niin korkealle. Kylmääkin siellä oli, muistan nähneeni lukeman -73 Fahrenheitia. 
Ennen laskeutumista katselimme Gordon Ramsayta Norjassa :) Jonkun aikaa kaartelimme Lontoon yläpuolella - me jotka emme nähneet maisemia ikkunasta näimme niitä näytöltä samoin kuin lopulta kiitoradan ja laskeutumisen. Laskeutuminen oli aikaa hurjaa katsottavaa; ihan kuin olisit katsellut suoraan tuulilasista ulos. Eikä se laskeutuminen ihan hirvittävän pehmeästi käynyt... Johonkin kuoppaan kai osuttiin. 

Lontoossa oli kuuma - ihan yhtä kuuma kuin oli täällä kotona lähtiessä, vaikka olin toivonut, että siellä olisi helteet jo vähän helpottaneet. Kolmen tunnin paikallaan istumisen jälkeen jalat oli vähän jäykät enkä Pöllöydestäni huolimatta voinut lentääkään.. Mutta hitaasti hyvä tulee ja rauhallisesti kävellen... 
Hetkinen! Britanniahan ei kuulu enää EU:hun ja tuossa on UK+rivi lippuja ja tuossa Other countries. Mutta missä on Suomen lippu? Voi vihne, kummasta nyt pitääkään mennä... Ja samassa tekisi mieli lyödä päätä seinään: UK+ ensimmäisenä EU:n lippu!!! 
Voi covid ja brexit minkä teitte maalaisille 😂😂 Kolme vuotta ja pisin matka 100 km kotoa, ei voi tietää mistä portista lentokentällä pitää kulkea, että saa matkalaukkunsa..

Ei, ei olla vieläkään ulkona terminaalista, vieläkään ei olla nähty Siskoa ja lapsia, eihän tämä nyt NIIN yksinkertaista ole. 
Matkalaukut löytyi helposti ja nopeasti. Pöllölaukku oli ensimmäistä kertaa ulkomailla, oli selvinnyt ehjänä ja kolhuitta, muutamalla mustalla naarmulla kaikista viskelemisistä. Melkein jo huokaistiin helpotuksesta: nyt kohti terminaalin aulaa ja etsimään vastaanottajia.
"Äiti, oota vähän.." huikkaa Pöllö hädissään - ettei hukkaa Äitirakasta.
Tullihenkilö heilauttaa kättään ja kehottaa Pöllöä hidastamaan vauhtiaan ja valko-ruskeankirjava pieni koira tulee nuuskaisemaan Pöllön matkalaukkua! Toteaa, ettei ruisleivistä ole mihinkään, turhaa tavaraa, noita kukaan syö, yäk. Mene Pöllö menojas ja vie ruisleivät mennessäs. 

Ei voitu lopulta enää muuta kuin nauraa meidän tuurillemme: ruisleipää, suklaata ja salmiakkia. Muumisukkia ja leluautoja. 

Kuvassa Ötökkätutkija tekemässä muistiinpanojaan Mummon tuliaisiksi antamilla muistiinpanovälineillä

Nyt ollaan päästy maahan ja saatu miljoona miljoona halausta - lisää muistiinpanoja seuraa, ette jaksa kaikkea lukea kerralla kuitenkaan 😉

Onko tänään tänään vai onko jo huominen?

 

Pöllö tarvitsee seuraava puoli vuotta kaksi kelloa, että tietää mihin aikaan viestitellä ja mihin aikaan soitella. Ettei herätä. Eikä häiritse opiskelua. 
Höpsön Pöllön piti pari kertaa nielaista, ennen kuin vastasi kesän viimeisenä päivänä puhelimeen, kun Poika soitti lentokentältä, turvatarkastuksen jälkeen. Kohta määränpäässä olisi jo syyskuu, edessä olisi reilu 14 tunnin lento. Poika toteutti unelmansa, tyttö jäi heiluttamaan huiviaan ja odottamaan.
Ja Mursu ja Pöllö jatkoi neuvojen antamista vielä kymmenenkin vuoden jälkeen - kasvaako lapset koskaan niin aikuisiksi ja asuuko ne koskaan niin kauan pois kotoa, ettei niitä neuvoisi 😄 
"Muistitko hoitaa sen ja muistitko ottaa sen ja sen mukaan ja onkos nyt varmasti se mukana. Ja muistitkos villasukat 😄"

Uusi koti on Yokohamassa seuraavat puoli vuotta - just tajusin, että ikääkin sillä on vuosi enemmän, kun tulee kotiin. Ehtii viettää syntymäpäiviään, ennen kuin paluulento lähtee. Jos edes muistaa tulla takaisin 😉 sekin vaihtoehto on olemassa. Sitä varten otti puvun mukaan. 

Mikään muu ei pelota eikä jännitä, mutta kun se on siellä mannerlaattojen yhtymäkohdassa ja siellä on niitä kaikkia tulivuoria ja maanjäristyksiä. Ja nyt on se taifuuni Hinnamnor. Se onneksi pyyhkäisee ihan eri puolilta Japaniaa kuin missä Poika on, joten Mummo voi olla ihan rauhassa 💕