Hetki elämästä joulukuussa 2021

Joulukuisena päivänä aurinko paistaa matalalta jo puolen päivän aikaan. Taivas on kirkkaan sininen ja jos kaiteet järveä halkovan kannaksen läpi kulkevan tien molemmin puolin eivät olisi huurteessa, voisi kuvitella olevansa liikkeellä kevätaamuna.

Huurteisilla kaiteilla istuu viluisen näköisiä variksia - ne näyttävät pehmeiltä harmailta palloilta. 

Vesi kannaksen toisella puolella on vielä sulana, paikoin se höyryää auringonpaisteessa ja aaltoilee levottomana, ei malttaisi vielä millään rauhoittua.

Kannaksen toisella puolella on jo ohut jääkansi. Siinä lahdenpohjukassa vesi on jo antanut periksi, se on väsynyt kesän lempeästi keinuvista aalloista ja syksyn myrskyävistä vaahtopäistä. 

Järvi jatkuu kannaksen toisella puolella rauhallisena, rannat jo riitteessä. On kuin vesi alkaisi olla jo väsynyt ja odottaisi talvea ja jäätä. Lepoa, rauhaa. 

- Kunpa jo saisin nukahtaa, vetää peiton päälleni ja nukkua, kunnes taas keväällä herätä auringonlämpöön

Kannaksen toisella puolen taas, auringossa höyryävä taianomaisen kaunis vesi on kuin pieni lapsi, joka vielä jaksaa pistää vastaan 

- Ei, ei vielä. Vähän aikaa vielä tahdon leikkiä, saanhan? 

Rannat on riitteessä jo silläkin puolella, mutta vielä pistää vastaan, kunnes väsyy sekin ja antaa periksi.

 

Rannoilla peuraemot vasoineen katselevat luonnon valmistautumista talveen. 

- Tästä voimme oikaista tuonne niemen kärkeen, sieltä pääsemme sitten jatkamaan matkaa. 

 Odotetaan nyt tässä vähän aikaa.

- Eikö voitaisi jo mennä, nyt on jo jäätä..

- Ei, odotetaan vielä, jää ei kestä, nyt pitää malttaa

******

Ja kun kevät taas lopulta koittaa, vedet kannaksen kummallakin puolella ovat jälleen kuin pienet lapset: potkivat peittoa pois päältään, valmiita uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Tapaamaan sillan alla. 

Valmiina uuteen kesään.