että minä olen kauhean ujo ja hiljainen? 🫣 Minä vaan niin ihmettelen.
Olin Mursun seurana eilen, kun hän kävi sairaalassa lääkärin vastaanotolla. Istuin siis kahviossa odottamassa.
Infopisteessä oli ilmaisena jakelussa kirjoja
Puoli vuosisataa sosiaali- ja terveydenhuollon edelläkävijyyttä Päijät- Hämeessä.
Nappasin tietysti mukaani yhden ja ajattelin ajankulukseni selailla sitä kahvikupin ääressä, vaikka mukanani oli toki luettavaa omastakin takaa.
Kassajonossa oli kaksi vanhaa rouvaa, joista toinen kysyi, otanko muuta kuin kahvia.
Vastasin, että en, mutta ei minulla kiire ole, ihan rauhassa vaan. Joudan kyllä tässä odottamaan vuoroani - vaikka totta puhuakseni olin ehtinyt ajatella, josko kysyisin saanko etuilla sen verran, että otan sen kahvin.
Rouvat vain olivat jotenkin niin herttaisia ja kun selvästi olivat tarjoamassa vuoroa edellään, niin mielessäni kävi saman tien, että mikäs kiire minulla - Mursu viipyy ainakin tunnin, minä mihinkään sieltä pääse 😄 Eikä siinä sitten loppujen lopuksi kauaa mennytkään.
Menin kahvini kanssa pöytään ja selasin tuota kirjaa sieltä täältä. Viereisessä pöydässä istui yksinäinen rouva, ehkä vähän minua vanhempi. Käännyin hänen puoleensa ja...
- Anteeksi, tuli tässä tätä kirjaa selaillessa mieleen. Muistatteko te sitä aikaa, kun täällä kaupungissa sanottiin, että jos joutuu ambulanssiin, niin sen verran tolkuissaan pitää olla, että saa sanottua, että viekää Keskussairaalaan eikä Kaupunginsairaalaan.
- Kyllä muistan! naurahti hän.
Ja siitä se juttu sitten lähti. MUTTA. Mutkien kautta pääsimme seuravanlaiseen keskusteluun (nimet muutettu), keskustelu alkaa siitä mitä rouva sanoi:
- Minä asun tuossa Mäntymetsässä.
- Siellä mekin asuttiin 30 vuotta!
- Missä päin siellä?
- KM-tiellä, ihan siellä päässä.
- No minä asuin siinä vieressä, S-kadulla. Nyt asun sitten K-kadulla.
- No johan, siellä me asuttiin ensin 12 vuotta!
Ja sitten vielä tuli selväksi, että hän asuu samassa talossa meidän Joulupojan kanssa!
Vielä jatkettiin juttua, asiasta toiseen ja kolmanteen. Koulutus ja ammatti oli meillä sama ja hän kertoi missä hän oli ollut töissä. Johon minä "Minun isäkin oli siellä töissä!"
Siinä me juteltiin siihen asti kun Mursu ilmestyi pöydän ääreen ja totesin, että nyt täytyy vissiin lähteä.
Mutta kyllä minä silti ihmettelen.. 😜😜 Kysyin illalla Äitiltäkin, että enkö olekin aina ollut ujo ja hiljainen, ja Äiti oli samaa mieltä.
Jopas kirjoitit vähän niinkuin omasta "suustani". =) Murkkuna olin ihan järkyttävän ujo. No, tutussa seurassa tietenkään en, ja kovaääninenkin vielä. Yhä olen. Mutta aikuisiässä avautunut hieman. Silti tosiaan olen huomannut juttelevani liikkeellä ollessani melkein joka kerta jonkun vieraan ihmisen kanssa.
VastaaPoistaMutta jos on tilanne, että olisi PAKKO hoitaa jonkun vieraan kanssa joku juttu, niin siinäkohti olenkin taas ihan lukossa, enkä saa sanaa suustani. Ehkä tässä on juuri se pakottomuus ja sellainen "tahaton" tapahtuma, mikä on SE juttu, mikä tekee siitä helpomman? Ainakin itselleni.
Lapsena taisin olla melkoinen höpöttelijä, mutta kouluun mennessä ja murkkuna, vielä silloinkin kun tapasin Mursun, olin kuten sinäkin, järkyttävän ujo. Ilman murkkuaikaista ystävääni, en varmaan olisi ikinä uskaltanut puhua pojille, en edes tytöille.
PoistaMuutettiin maalta kaupunkiin niin, että siirryin yläasteelle kaupunkiin - kun muut kyläkoulusta tulivat tämän nykyisen asuinkunnan kouluun. Olin siis yksin, onneksi sain nopeasti ystävän.
Työ/työt ovat auttaneet siinä, että asioiden hoitaminen sujuu kyllä, tosin ensimmäiset vuodet Riesaan sairastumisen jälkeen tarvitsin Mursun avukseni: muistikirjakseni, tuekseni ja tietysti kuskiksi. Nykyään joudun monesti kiertämään joitain sanoja, kun en vaan muista mikä se sana on, minkä haluan sanoa - sanat vain katoavat. Aluksi se oli äärettömän kiusallista, mutta nyt olen jo tottunut siihenkin.
Kun jutustelee vieraiden kanssa niin saa olla tuntosarvet pystyssä. Kuka haluaa ja jaksaa ja ehtii sanailla. Joskus voi vain huikata pari sanaa ja sekin on ihan riittävä.Mutta sitten kun löytyy oikea "sielunkumppani" kuten nyt sinulla niin aika kuluu siivillä ja olipa hauska yhteensattuma ja todiste siitä miten pieni maailma lopulta onkaan.
VastaaPoistaOlen joskus todennutkin ettei ihmisiä kannata pelätä :-). Jos joku haluaa olla itsekseen niin sekin on ok ja sen kyllä huomaa yleensä jo kaukaa.Aina voi julkisella paikalla näpelöidä tärkeän näköisenä puhelinta :-))).
Mielenkiintoisen näköinen kirja !
Vuosien varrella sitä on oppinut käyttämään tuntosarviaan tuossa, että huomaan aika helposti, jos toinen ei halua jutella. Toivotan sitten vain mukavaa/aurinkoista päivää tai jotain ja jätän rauhaan.
PoistaMutta tuo eilinen rouva; hän tuntui tosiaan sielunkumppanilta, niin paljon yhteistä meillä oli ja hän kertoi itsestään paljon ihan henkilökohtaisiakin asioita.
Tuo kirja on mielenkiintoinen, Päijät-Hämeen Keskussairaala on ollut "aina" 😊 Siinä kerrotaan yhteyksistä teidän alueen sairaalaan - kaiken kaikkiaan täältä katsottuna joka ilman suuntaan.
Hihhii. Sinussakin taitaa olla Karjalaista verta. Minä olen vilkas mummojen magneetti. Ei tarvitse mennä kuin terkkaan tai kirpparille niin porukkaa ilmestyy rupattelemaan. Kai minulla on jokin nappula naamassa, joka ktsuuuu luokseen. Ei sen puoleen käyn metallimusiikkia kuuntelemassa keikoilla ja magneetti tehoaa nuorisoonkin. Mikähän siinä, vaikka olen itse hiljainen 🤣🤣🤣🤣
VastaaPoistaHih.. Olisiko se Karjalainen veri hypännyt Mursusta Pojan kautta minuun? A-noppi oli kova puhumaan - työnsä ansiosta, Mursu ja Poika on hiljaisempia, niistä välillä saa nyhtää puhetta, välillä taas ei saa suunvuoroa 😄 Mursuhan on siis syntyisin Pohjois-Karjalasta.
PoistaTiedätkös enkuli, minä luulen, että se nappula naamassa on...
HYMY 😊😊 - hymy, jota ei säästellä ja jonka saajaa ei valita. Olisiko näin?
Hihhii, sekö se olisi 😁😁😁😁
PoistaTuo on kyllä jännä juttu tuo miten itse kokee itsensä ja miten muut...näin blogimaailmassa on vaikeaa muodostaa muuta kuvaa toisesta kuin se mikä välittyy kirjoittajasta tekstien/kommenttien kautta...
VastaaPoistaMuistanpa kun joskus muinoin eräs kylän rouvista katsoi asiakseen ihmetellä miten hiljainen olen...ja siihen minun Rakas Mummuni sanoi jotain tähän tyyliin että ihan varmasti sinikka hoitaa ne asiat mitkä pitää hoitaa. Tuo Mummun kannustus on kantanut ja kantaa minua edelleen...
Ihana Mummu sinulla ❤️
PoistaMinulla varmaan tuo "ujo ja hiljainen ja arka" on muisto koulusta; alakoulusta ja kun muutettiin maalta kaupunkiin enkä tuntenut ketään. Perheen perustaminen ja sitä kautta omien asioiden hoitamisen opettelu ja työ asiakaspalvelu ja harrastukset ovat hälventäneet nuo piirteet - suurimmaksi osaksi. Kyllä ne vieläkin minusta löytyy, paikasta ja seurasta riippuen.
Ujo ja hiljainen ei vastaa minun mielikuvaani 😄 Olen huomannut, että mitä värikkäämmin pukeutuu, niin sen helpommin ihmiset tulee juttelemaan.
VastaaPoistaEikö 😄🫣 Etkö saanut suunvuoroa lainkaan, kun tavattiin 😂😂
PoistaTuo huomiosi saattaa hyvinkin pitää paikkansa, kun sitä tässä pohdiskelin. En juurikaan pukeudu ihan pelkkään mustaan - miksi pukeutuisinkaan, kun lempivärini on punainen 😊
S'oot kasvanut ulos ujosta ja hiljaisesta, ehkäpä hieman bloginpidon seurauksena? Niin tai näin, nuo random-tapaamiset on ihan parhautta!
VastaaPoistaTyö asiakaspalvelussa, niin puhelinasiakaspalvelussa kuin face-to-face varmaankin auttoivat karistamaan suuren osan ujoudesta ja harrastusten myötä myös hiljaisuus karisi: mulla on mikrofonikammo, josta en ole päässyt - en hirveästi yrittänytkään.. - eroon. Olen joutunut tilanteisiin, että joku asia on pitänyt tiedottaa isolle ryhmälle ihmisiä, jotka ovat laajalla alueella ja käteeni on työnnetty mikrofoni tai vaihtoehtoisesti megafoni.
PoistaEn suostunut puhumaan kumpaankaan - sanoin, että voin kyllä kiivetä vaikka auton katolle ja huutaa, ääntä musta lähtee jos tarvitsee.
Ja ehkä tämä:
"Soititte Telen matkapuhelinlaskutuksen asiakaspalveluun. Palvelemme teitä mahdollisimman pian" (Tai jotain sinne päin)
Och samma på svenska. And same in english.
Se oli aikaan kun käytettiin NMT:tä ja ARP:tä ja Kaukohakua 😜😜
Siis jouduin (sain?) lukea nuo nauhoitteet. Tsiisus, että oma ääni kuulosti kauhealta 😄
PoistaMinäkin olen ollut ujo ja hiljainen nuorempana, mutta nyt iäkkäämpänä juttelen ja haastelen mielelläni. Ja nyt selvisi "syykin": en käytä mustaa, vaan värejä. Siitä se juttu usein alkaa!
VastaaPoistaMaailma tarvitsee siis enemmän värejä ja juttelua ja keskustelua.
PoistaSilloin olisi vähemmän yksinäisiä ihmisiä!