Minä tahtoisin vettä

Sitä vettä joka tulee taivaalta. Sadetta siis. Lupaan olla laulamatta Nalle Puhin sadelaulua, koska en osaa laulaa, mutta voin kyllä mennä pihalle sateeseen seisomaan. 

Kielotkin tahtoisivat vettä. Aamulla kun kävin kastelemassa A-nopin kukkapenkin, ripottelin kieloillekin vähän vettä ja ne olivat kovin kiitollisia siitä vähästäkin. Huokaisivat oikein "Aah, ihanaa, vettä, mistä sitä tulee" Oli ikävä tuottaa niille pettymys, kun vettä ei ollut tarpeeksi kaikille. 

Tälle päivälle on luvattu vettä, mutta asumme alueen pohjoisosassa, joten luultavasti jäämme TAAS ilman. 

Lämpömittari näyttää +29 💦 Onneksi meille aurinko oli puolen päivän maissa jonkin aikaa pilviverhon takana, eikä ollut niin tuskastuttavan kuumaa. Saimme tehtyä parin tunnin ajan klapeja - ennen kuin kummankin selkä ilmoitti, että nyt loppuu kumartelu ja päässäkin pyöri molemmilla. 

Alkuviikon olin Äitirakkaan ja Tunturiruipelon riesana 😉😍 Ihan yhtä kuumaa oli heilläkin. 

Riesasta tuli mieleen Riesa. Hoitaja soitti sovitun mukaisesti maanantaina ja kyseli kuulumisia. No mitäs tässä, sellaista tavallista, mitä tää nyt on. Sanoin kyllä, että jos kesä on tällainen kuin se nyt antaa merkkejä, niin ei hyvä heilu. Onneksi on Ruby (ilmalämpöpumppu) ja autossa ilmastointi. 
Mutta hoitaja patisti optikolle. Tottelin. Tai tottelen. Varasin ajan meidän vakioptikolle ja menen sinne ensi keskiviikkona. Hei hei vaan taas sataset... Toivottavasti löydän jotkut kivat, edulliset kehykset. Ja. Kai mun on palattava niihin kakstehoihin. Kun ei nää lähelle niin ei nää. Saati sitten kauas. 

Mursu vei mut maanantaina sinne Äitille. Matkalla poikettiin maatilamyymälään, joka ei oikeasti ollutkaan vielä auki. Mursu meni edeltä ja kokeili avata ovea, ei auennut. "Ei ole auki" Sisältä tuli nuorehko naishenkilö ja avasi oven.
Kertoi, ettei paikka ole vielä auki, mutta olisimmeko olleet tulossa ostoksille... No joo, ihan vain yhden tietyn asian. Pääsimme sisään, toki hän sen myy, kahvio vain ei ole auki ja muutenkin he avaavat vasta kuukauden päästä.
Mursu nauroi, että hän jo ihmetteli, onko häneltä voimat kadonneet, kun ei ovi aukea millään ja "sinä tulet sieltä sisältä ja noin vain työnnät oven auki". Mutta se olikin lukossa.
Jälleen kerran siis hyvää asiakaspalvelua: varsinaisesti ei avoinna, mutta kun hän piti silmänsä avoinna ja oli tarkkana, pääsimme sisälle ja saatoimme tehdä ostoksemme; kun se kuitenkin oli siis mahdollista.  

Oli pakko ottaa kuva pihan hiekkakasasta, se toi mieleen oman lapsuuden ja Pojan ja Siskorakkaan lapsuuden ja leikit Mummolassa/Isomummolassa 🧡

Mutta kerroinko jo teille, että innostuin jälleen virkkaamisesta? Käytiin pitkästä aikaa kaupungissa käydessämme Prismassa ja siinä Mursua odotellessa katselin käsityölehtivalikoimaa (mikä sana, onkohan tuollaista olemassakaan?). Ruutuvirkkausta kotiin -lehden kannessa oleva kuva osui silmiin ja suoraan "virkkaushermoon". Lehti mukaan ja etsimään oikeata lankaa. Lankaa ei löytynyt kaupasta, mutta netti pelasti - tosin ei just oikealla värillä, mutta... no problem. Lankaa odotellessa päätin treenata jollain muulla lehdessä olevalla ohjeella. Vähän pykii - eilen illalla huomasin TAAS virheen, mutta nyt en ruvennut purkamaan, vaan käytin kikka kolmosta, jotta saan seuraavan kerroksen taas oikein. 

Etsiessäni sopivaa virkkuukoukkua varastostani - kiitos Mummun - käsiini osui myös ostamani silikonikahvaiset (-vartiset?) virkkuukoukut. Ostettaessa kivat ja kivannäköiset, joka koko erivärinen ja mukavat käteen, kun ei olleet sellaisia ohuita niin kuin ennen aikaan. Ja nyt: ne kaikki olivat tahmeita! Kuin sivelty liimalla. Eikä auttanut pesu, ei mikään. Onneksi Mummulta jäi paljon virkkuukoukkuja, joten kokoja löytyy - ne silikoniset tahmakoukut lensi roskikseen ärräpäiden kera. 
Ja kiitos ei enää mitään silikonista tavaraa meille: tajusin sitten myöhemmin ystäviltä kyseltyäni, että silikonilla tosiaan on tuollainen "tahmaantuva taipumus". Yäk. 
Siskorakas ehkä tuo mulle uusia virkkuukoukkuja, tuokohan?