Uuden opettelu on jännää!

Tässä parisen viikkoa sitten postilaatikkoon oli tipahtanut kirje, jossa oli postikortti ja muutama kaunis silmukkamerkki:

Kortti on kaunis ja kortin teksti on just mulle - kaiken viime tippaan jättävä - sopiva:

"Tee vaikeat asiat kun ne vielä ovat helppoja
ja suuret asiat kun ne vielä ovat pieniä"

Korttiin oli kirjoitettu sydämelliset terveiset ja haaste opetella jotain uutta. Jotain sellaista, josta en ollut koskaan kuullutkaan!

Ja kuten tapani olette jo oppineet tuntemaan, olen innokas tarttumaan haasteeseen kuin haasteeseen, vaan moni jää harmillisesti kesken... Niin tartuin tähänkin haasteeseen.

Ei muuta kuin nettiä tutkimaan; mistä nyt oikein on kysymys, mitä ihmettä pitää minun tekemän...

Ja tässä on tulos: pussukka, johon voin laittaa talteen nuo kauniit silmukkamerkit, muiden silmukkamerkkien kanssa (toisaalta voisin pyytää AM:ä laittamaan vaikkapa verhovaijerin tuohon seinälle ja silmukkamerkit siihen esille..hmm... pussukkaa voisin käyttää johonkin muuhun niin, että voisin sitä enemmän esitellä 😉😄)

Kuvat eivät nyt suostu taas asettumaan niin kuin haluaisin. Mutta kyse on siis kirjovirkkauksesta.

Tätä oli hauska tehdä - vaikka välillä pitikin purkaa ja langat meni sikin sokin ristiin rastiin.

Myös AM ihastui tähän niin, että tilasi itselleen hatun kesäksi! Lupasin tehdä, kunhan nyt suunnittelee kuvion ja käydään ostamassa langat.

Kiitos - haasteen lähettäjä saa paljastaa itsensä kommenteissa sitten kun haluaa 😉😍


Mutta kuulkaa... se mitä unohdin viime lauantain lounaalta kertoa. En tiedä unohdinko siksi kun nolotti niin kovasti vai siksi oli niin "kiire" saada teksti ulos. Mutta siis kun tosiaan on niitä joille sattuu ja niitä joille tapahtuu ja sitten olen minä, jolle sattuu ja tapahtuu.
Kerroinhan, että meidän Marttojen joukossa oli myös yksi Martti. Oikein mukava. Hänen ja minun välissä istui yksi Martta. Ja minähän en taas ajatellut loppuun asti - tai en ainakaan niin pitkälle, että olisin kysynyt asiaa siitä toiselta puolelta, siltä minun "tukihenkilöltä", jolle AM minut luovutti ja luotti. Vaan menin ja kysyin siitä toiselta puolelta:
- Onko hän sun poikasi?
- Ei, kun mun mies.
A-PU-A!
Voitte vain kuvitella sitä nolostuksen määrää ja kuinka monta kertaa ihminen voikaan pyytää anteeksi mokaansa. Onnekseni pöydän päässä istuvilla Martoilla on hulvaton huumorintaju ja kun pahimmasta nolostumisesta pääsin yli, ei naurusta tahtonut tulla loppua. "Ja Martille ette sitten sano tästä mitään!" oli ainoa ohje minkä saimme 😂😂 Mutta miksi aina minä? Tai no, kuka muu muka...

Voi sentään - nyt olisi kaikenlaisia juttuja kirjoitettavana, kaikenlaista on oikeasti taas tapahtunut, mutta nyt jätän höpöttelyn tähän, että on seuraavaksikin kerraksi jotain kirjoitettavaa.
Vaikka sitten huomiseksi.

Aurinkoista lauantaita!