Tarina matkapuhelimesta

 Kiitos Äijän, Äijäblogi IV, kirjoittelen tässä kielikylpymatkan välissä tarinan ensimmäisestä kohtaamisestani matkapuhelimen kanssa. Ette ihan kyllästy tuohon matkakertomukseen. 

Elettiin muistorikasta 1990-lukua ja olin ollut jonkun aikaa töissä erään nimeltä mainitsemattoman teleoperaattorin laskutuksen puhelinasiakaspalvelussa. Työ oli mukavaa, vaikka välillä melkoista santaa korville tulikin, kiitosta kuitenkin useammin.

"Työsuhde etuihin" meillä kuului yhteiskäyttömatkapuhelin. Käyttäjiä kun oli paljon, piti laittaa nimi listaan ja odottaa kiltisti vuoroaan, että saisi puhelimen käyttöönsä. 

Lopulta tuli SE perjantai kun oli mun vuoro saada puhelin viikonlopuksi käyttöön. En ollut ikinä pitänyt sellaista kapinetta kädessäni, siis soittaakseni sillä johonkin, otin vain laatikon mukaani töistä lähtiessäni ja kiipesin autoon, kun Mursu oli tullut hakemaan töistä.

- Hei, kato, nyt meillä on puhelin viikonlopuksi, voidaan soitella ilmaiseksi!
- Miten se toimii?
- En mä tiedä. Kokeillaan.
Näpy, näpy, näpy - näpyttelin Äitirakkaan koti- siis lankapuhelin numeron.

Kuulin etäisesti, kun puhelin hälyytti ja kuulin myös kun Äiti vastasi. Keskustelu meni suurinpiirtein näin - kukaan meistä ei sitä enää tarkalleen varmaan muista:
- Haloo? Onko siellä ketään?
- Mihin tässä pitää puhua?
- En minä tiedä, kai siinä joku mikrofoni on.
- Haloo, missä sä olet, koeta nyt puhua siihen puhelimeen. (Äiti kyllä kuuli mun äänen)
- En mä nää tässä mitään mikrofonia. Täältä kyllä kuuluu jotain ääntä, ihan hiljaa.
- No onhan siinä jossain mikrofoni oltava. Onko siellä laatikossa käyttöohje?
- On täällä. Täytyy äkkiä katsoa.
- Haloo, oletko sä siellä? Puhukaa nyt jotain, tänne kuuluu kyllä ihan hyvin, mutta oliko
teillä asiaa?
- En mä tästä mitään selvää saa. Tosta tää varmaan katkeaa, mä katkaisen tän ja luetaan nää käyttöohjeet ja soitetaan sitten uudestaan.

NIIN NOLOA! Ihminen on teleoperaattorilla töissä, eikä tiedä miten päin matkapuhelinta pidetään kädessä 😛😛

Mutta toisaalta, mitä muuta voi odottaa Pöllöltä joka vastaa saapuvaan puheluun "Matkapuhelinlaskuttelu" - kun piti vastata "Matkapuhelinlaskutus"... 

Kuva käyty lainaamassa tekniikka&talous.fi -sivulta, poistakaatten jos ei saa käyttää

Delfiinejä ja pussihukkia

Lentokentät ovat kyllä mielenkiintoisia paikkoja, tai paremminkin ihmiset lentokentillä. Ja Heathrow'lla ihmisiä kyllä riittää. Pidän ihmisten katselemisesta. 
Siinä ihmisiä katsellessamme edessämme oli yhtäkkiä kolme rakasta ihmistä halattavana. Kolme vuotta ei ollut vieraannuttanut lapsia Mummosta ja Tädistä, vaan he halasivat tiukasti ja toivottivat meidät tervetulleiksi "Minä rakastan sinua" 💗 
Ensimmäiset tuliaiset löytyi laukuista jo siinä lentoaseman terminaalissa ja lasten silmät loistivat kuin tähdet 🌟

Jonkinlaista jäätä Ötökkätutkijan kanssa oli kuitenkin havaittavissa, olihan hän ollut vasta vajaa kolmevuotias kun oltiin viimeksi nähty, nyt kohta kuusivuotias. Jään särki kuitenkin tunneli, jonne bussi, jolla menimme pysäköintialueelle, ajoi. Pöllö inhoaa tunneleita, mutta Ötökkätutkijasta se oli upea, jännittävä! Ja Täti ehkä vähän lälly, kun pelkää semmosia tunneleita...

Kun jättimäiseltä parkkipaikalta löytyi oikea auto, meidät lapset laitettiin takapenkille, takaovet lapsilukkoon ja ei kun menoksi. Täti pääsi heti kokeilemaan onnetonta englanninkielen taitoaan tehdessään selkoa monenmoisista asioista - ja yrittäessään pitää jonkinlaisen sovun takapenkillä. Onnistuinkin kai ja sain vielä syvemmän yhteyden Ötökkätutkijaan: hän lahjoitti vasta saamansa leikkiauton minulle. Tosin hieman myrtyneenä, jostain loukkaantuneena - ja otti sen takaisin kun huomasi "jääneensä sen alle". (Vanhatkin Pöllöt oppivat yllättävän nopeasti leikkimään, kun tarvitaan..)
Jossain vaiheessa matkaa kaivoimme esille ne lentokentän turvatarkastusta kiinnostaneet eläinkortit ja tutkailimme niitä. Ongelmia tuottivat dinosauruskortit, sillä puhelimen kääntäjä ei tunnistanut sukupuuttoon kuolleiden dinosaurusten nimiä. Lopulta löytyi eläin, josta saimme Siskontytön kanssa iloa koko viikoksi: Waste of money eli Pussihukka 😂 Ei kuulostanut kovin uskottavalta, joten turvaudumme Mursun tietopankkiin ja vastaushan on Tasmanian Tiger.

Matka kotiin, kotiin jossa Äitirakkaan eli Mummon kanssa viettäisimme tulevan viikon, meni loppujen lopuksi aika nopeasti, vaikka ajallisesti matkaa lentokentältä oli kutakuinkin saman verran kuin lento oli kestänyt. Tottuneina, krhm, matkaajina totuimme nopeasti siihen, että olemme väärällä puolella tietä ja kaikki liikenneympyrät kierretään väärin päin. Enää ei tarvinut pelätä jokaista "väärältä" puolelta tulevaa autoa 😁

Kotiin päästyämme oli tietenkin ensin avattava matkalaukut ja tutkittava onko niissä mitään tuliaisia - turhaa painolastia ei kannattanut kantaa yläkertaan josta Siskontyttö oli luovuttanut huoneensa meille. Lapsia tietenkin ilahdutti lelut ja niiden lisäksi Ötökkätutkijaa luuppi! ja Siskontyttöä oma pieni kiikari lintujen katselemista varten. Yhtä innostuneen ja ilahtuneen vastaanoton sai RUISLEIPÄ! Toki myös Fazerin suklaa ja salmiakki, mutta ruisleipä oli parasta ja siitä piti saada voileivät heti ekana. 
Paitsi lankomies 😁 - hän ei vielä ole oppinut ruisleivän ystäväksi; työ on meillä vielä kesken. 

Viikko meni nopeasti. Mummon kanssa saatiin oikein kunnon kielikylpy ja samalla opetettiin muksuille suomenkieltä. 
Kiitokseksi siitä, että Mummo keitti joka aamu meille lapsille puuroa, Ötökkätutkija opetti Mummolle englantia oikein tosissaan: opetti kaikki värit, numeroita, huonekaluja, yms. Ja isosisko auttoi, kun osaa jonkun verran suomea. 

Ja monta kertaa päivässä saimme kuulla molemmilta "Minä rakastan sinua", "I love you" ja rutistuksen päälle 💖💖

Yhtenä päivänä olimme ihan vain "aikuisten naisten" kesken kaupungilla shoppailemassa ja vähän herkuttelmassakin. Kävimme kauppakeskuksessa nimeltä Dolphin ja Äiti ja Sisko halusivat käydä vielä yhdessä kaupassa. Sanoin jääväni istumaan ison käytävän penkille ja odottamaan heitä. Kävi kuitenkin niin, että jäin kuuntelemaan tätä pianistia, joka soitollaan keräsi rahaa Poolen asunnottomien hyväksi. 

Lupa kuvaamiseen kysytty soittajalta.

https://youtu.be/ccFPuq7-4No

Kun kävin musiikin loputtua kiittämässä häntä, hän hymyili minulle varovasti ja sanoi, että paras kiitos hänelle oli, kun hän sai minut hymyilemään 💖💖

Vinkeä (en oikein parempaakaan sanaa tähän keksinyt..) ilmiö oli huomata se, että tuo paikka oli tosiaan keskellä ostokeskuksen pitkää keskikäytävää, jossa oli useita erilaisia myyntikojuja, joissa ihmiset pysähtyivät katselemaan tavaroita ja tekemään ostoksia, samoin kävivät käytävän varrella olevissa liikkeissä. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt kuuntelemaan soittajaa, joka soitti hyvin, niin hyvin kuin tuolla pianolla nyt pystyi soittamaan. Mutta kun olin jonkun aikaa seisoskellut ja kuunnellut hänen soittoaan, käynyt kysymässä saanko kuvata (hän tuntui aika ujolta), alkoi sinne tänne pysähtyä ihmisiä katselemaan ja kuuntelemaan ja kun kappale loppui, kuului myös taputuksia.
Tarvitaan siis vain joku, vaikka vain yksi, ihminen repäisemään muut pois sieltä sumusta, kuplasta jossa he kulkevat kuulematta mitään, huomaamaan toinen ihminen. 

Ehdin myös jutella yhden kynttilämyyjän kanssa - hänellä oli aivan käsittämättömän upeita kynttilöitä myynnissä kojussaan. Siinä jutellessa Äiti ja Siskokin sitten tulivat ja totesivat, että eihän mua voi jättää mihinkään, kun heti olen ties missä ja kenen kanssa rupattelemassa 😂
Minkäs siinä sitten muuta kuin levittelit käsiäs ja yritit näyttää viattomalta. 

Taidan jatkaa taas toisella kertaa, tulee muuten niin pitkä tarina - hypätkää yli jos alkaa kyllästyttää 😴😂

Pöllö kävi kielikylvyssä

Pöllönkulmalla on taas kaikki tasaista ja rauhallista, kun Pöllö on tullut kotiin maailman tuulista ja seikkailuista. Kyllähän te sen jo tiedättekin, ettei reissua, jossa ei sattuisi jotain, jolle voisi jälkikäteen nauraa. Nyt olin reissussa kokonaisen viikon - pitkästä aikaa ja siihen kyllä sattumuksia mahtui. 

Aloitetaanko vaikka siitä, että reissu alkoi Pöllönkulmalta maanantaiaamuna sillä, kun päädyimme Mursun kanssa siihen, että on pakko kirkonkylällä käydessä poiketa myös rautakaupassa: toilettiin tarvitaan uusi istuinrengas. Kuinka monta rautakauppaa - tai ylipäätään kauppaa mistä sellaisen saa, on n. 120 000 asukkaan kirkonkylässä? Nii-in. Mutta JUST SELLAINEN kuin Pöllönkulmalle haluttiin, oli vain yhdessä ainoassa. Tietenkin. 

Reissun varsinen määränpäähän oli Siskorakas perheineen ja tärkeimpiä tuliaisia oli tietenkin ruisleipä, salmiakki ja suklaa. Seuraavaksi siis leipäkauppaan. Lankomiehelle on vaikea ostaa tuliaisia; hän ei pidä ruisleivästä eikä salmiakista. Ja totta mooses se hänen suosikkisuklaansa valmistus on lopetettu. Voi itku ja hammastenkiristys, hiki ja tuska ja ahistus. Tuosta ja tuosta ja tuosta. Äkkiä ulos täältä, ennen kuin Riesa ehtii kassalle ennen mua. Kaikille löytyi jonkinlaisia tuliaisia.

Mursu oli kiltti ja vei mut Äitirakkaalle yöksi, illalla vielä pakattiin ruisleivät ja loput tuliaiset molempien matkalaukkuihin, lähtöselvitykset olin tehnyt jo edellisenä yönä kotona. Aamulla puurot ja kahvit ja sitten kohti Ison Kirkonkylän lentoasemaa. 
Sen verran kauan oli edellisestä reissusta, että tarvittiin apua automaatin käytössä, että saatiin tarrat matkalaukkuihin, mutta eihän se ollut ongelma, kun ystävällistä henkilökunta oli siellä ja täällä. Sitten kohti turvatarkastusta. Uusitun systeemin mukaan ei tarvinnut mitään sen kummempia temppuja tehdä, kunhan vain laitoit tavarat laatikkoon ja portista läpi. 
Perinteisiin kuuluu, että täällä Suomen päässä portti hälyttää Äidin kohdalla, niin nytkin: tsot tsot, peruutus. Onko vyötä, onko sitä, onko tätä. Ei ole. Kädet ylös ja uudestaan. Syynä ilmeisesti rannekello. Äiti pääsi turvallisesti turvatarkastuksen läpi. Eikös turvatarkastus sitä tarkoita? Turvallisesti tarkastuksesta läpi?

Vaan mitäs Pöllö... Missä viipyy Pöllön tavarat? Lentolaukku, käsilaukku ja huppari. Tuolla. Odotas hetki, mitäs täällä lentolaukussa on... Ruutua katseltiin ja katseltiin, melkoisen pitkään. Ja sitten: Saanko avata tämän laukun? No totta kai, tietenkin. 
Laukussa oli nippu hyönteis-/ötökkä sekä dinosauruskortteja Ötökkätutkijalle, sellaisia mitä oli kerätty Pojalle 25 vuotta sitten. Ja hirveä kasa mun lääkkeitä. (paitsi se kohtauslääke, minkä olin vihdoinkin tälle reissulle lääkäriltä saanut ronguttua - se oli jäänyt kotiin. Torvi!) Ei ne lääkkeet niitä kiinnostaneet vaan ne eläinkortit 😅 Niistä otettiin oikein pyyhkäisynäyte = negatiivinen. 
Jälleen kerran erittäin ystävällistä ja kohteliasta palvelua. 
Kuka muu kuin Pöllö :D 

Lento oli vähän töyssyinen, ei vissiin olleet ehtineet paikata kaikkia routavaurioita. Mutta jännä juttu on se, että heti kun lentokoneessa sammuu turvavyö-/istuinvyövalo, alkaa kuulua hirvittävä "klik klik klik" ja käytävällä on jono vessaan. Lento kestää n. 3 h. 

Lentotietojen seuraaminen näytöltä oli ihan mielenkiintoista; korkeimmillaan olimme jossain reilussa 11 kilometrissä - Mursu epäili, että ilmatilassa on ollut ruuhkaa kun jouduimme nousemaan niin korkealle. Kylmääkin siellä oli, muistan nähneeni lukeman -73 Fahrenheitia. 
Ennen laskeutumista katselimme Gordon Ramsayta Norjassa :) Jonkun aikaa kaartelimme Lontoon yläpuolella - me jotka emme nähneet maisemia ikkunasta näimme niitä näytöltä samoin kuin lopulta kiitoradan ja laskeutumisen. Laskeutuminen oli aikaa hurjaa katsottavaa; ihan kuin olisit katsellut suoraan tuulilasista ulos. Eikä se laskeutuminen ihan hirvittävän pehmeästi käynyt... Johonkin kuoppaan kai osuttiin. 

Lontoossa oli kuuma - ihan yhtä kuuma kuin oli täällä kotona lähtiessä, vaikka olin toivonut, että siellä olisi helteet jo vähän helpottaneet. Kolmen tunnin paikallaan istumisen jälkeen jalat oli vähän jäykät enkä Pöllöydestäni huolimatta voinut lentääkään.. Mutta hitaasti hyvä tulee ja rauhallisesti kävellen... 
Hetkinen! Britanniahan ei kuulu enää EU:hun ja tuossa on UK+rivi lippuja ja tuossa Other countries. Mutta missä on Suomen lippu? Voi vihne, kummasta nyt pitääkään mennä... Ja samassa tekisi mieli lyödä päätä seinään: UK+ ensimmäisenä EU:n lippu!!! 
Voi covid ja brexit minkä teitte maalaisille 😂😂 Kolme vuotta ja pisin matka 100 km kotoa, ei voi tietää mistä portista lentokentällä pitää kulkea, että saa matkalaukkunsa..

Ei, ei olla vieläkään ulkona terminaalista, vieläkään ei olla nähty Siskoa ja lapsia, eihän tämä nyt NIIN yksinkertaista ole. 
Matkalaukut löytyi helposti ja nopeasti. Pöllölaukku oli ensimmäistä kertaa ulkomailla, oli selvinnyt ehjänä ja kolhuitta, muutamalla mustalla naarmulla kaikista viskelemisistä. Melkein jo huokaistiin helpotuksesta: nyt kohti terminaalin aulaa ja etsimään vastaanottajia.
"Äiti, oota vähän.." huikkaa Pöllö hädissään - ettei hukkaa Äitirakasta.
Tullihenkilö heilauttaa kättään ja kehottaa Pöllöä hidastamaan vauhtiaan ja valko-ruskeankirjava pieni koira tulee nuuskaisemaan Pöllön matkalaukkua! Toteaa, ettei ruisleivistä ole mihinkään, turhaa tavaraa, noita kukaan syö, yäk. Mene Pöllö menojas ja vie ruisleivät mennessäs. 

Ei voitu lopulta enää muuta kuin nauraa meidän tuurillemme: ruisleipää, suklaata ja salmiakkia. Muumisukkia ja leluautoja. 

Kuvassa Ötökkätutkija tekemässä muistiinpanojaan Mummon tuliaisiksi antamilla muistiinpanovälineillä

Nyt ollaan päästy maahan ja saatu miljoona miljoona halausta - lisää muistiinpanoja seuraa, ette jaksa kaikkea lukea kerralla kuitenkaan 😉

Onko tänään tänään vai onko jo huominen?

 

Pöllö tarvitsee seuraava puoli vuotta kaksi kelloa, että tietää mihin aikaan viestitellä ja mihin aikaan soitella. Ettei herätä. Eikä häiritse opiskelua. 
Höpsön Pöllön piti pari kertaa nielaista, ennen kuin vastasi kesän viimeisenä päivänä puhelimeen, kun Poika soitti lentokentältä, turvatarkastuksen jälkeen. Kohta määränpäässä olisi jo syyskuu, edessä olisi reilu 14 tunnin lento. Poika toteutti unelmansa, tyttö jäi heiluttamaan huiviaan ja odottamaan.
Ja Mursu ja Pöllö jatkoi neuvojen antamista vielä kymmenenkin vuoden jälkeen - kasvaako lapset koskaan niin aikuisiksi ja asuuko ne koskaan niin kauan pois kotoa, ettei niitä neuvoisi 😄 
"Muistitko hoitaa sen ja muistitko ottaa sen ja sen mukaan ja onkos nyt varmasti se mukana. Ja muistitkos villasukat 😄"

Uusi koti on Yokohamassa seuraavat puoli vuotta - just tajusin, että ikääkin sillä on vuosi enemmän, kun tulee kotiin. Ehtii viettää syntymäpäiviään, ennen kuin paluulento lähtee. Jos edes muistaa tulla takaisin 😉 sekin vaihtoehto on olemassa. Sitä varten otti puvun mukaan. 

Mikään muu ei pelota eikä jännitä, mutta kun se on siellä mannerlaattojen yhtymäkohdassa ja siellä on niitä kaikkia tulivuoria ja maanjäristyksiä. Ja nyt on se taifuuni Hinnamnor. Se onneksi pyyhkäisee ihan eri puolilta Japaniaa kuin missä Poika on, joten Mummo voi olla ihan rauhassa 💕

Kop kop avaa hakas..

                                         

Viikko on vaihtunut, menneellä viikolla oveen koputettiin vain kahdesti. Meille ei ihan noin vain tullakaan, ei ole ovet auki eikä salaa pääse sisälle. Ja kun haluaa tulla, voi valita, soittaako ovikelloa, koputtaako vai käyttääkö kolkutinta. 

Ensimmäiselle vieraalle, Mursun tilaamalle lapsenvahdille ja mun tilaamalle puutarhurille, jätin oven lukitsematta ja koputtaessaan ihan vain huikkasin, että saa tulla. Tehokas naapuri kun hoitaa monta asiaa samalla tittelillä. 
Oikeasti loistava ystävä: kysyi joka päivä olenko kunnossa ja onko kaikki hyvin. Ensimmäisenä päivänä jouduin kusiaisten hyökkäyksen kohteeksi, kun kävin talon takana riipimässä irti jättipalsameita. Hyökkäyksestä kerrottuani ystävä oli huolissaan, etten vaan ole joutunut näiden jättimäisten petojen hyökkäyksen kohteeksi uudelleen ;) 

Uudelleen oveen kolkutettiin kun Mursu oli saapunut kotiin turvakseni. Ovelta kuului hiljainen kolkutus, Mursu meni ovelle ja siellä oli meille vieras nainen. "Kun hän tuolta tuli ja tästä teidän pihan poikki oli kulkemassa, kun ei tuota tietä pitkin enää päässytkään, se olikin ihan umpeen kasvanut, kauheata ryteikköä siellä, ajattelin että tuosta teidän metsikön läpi pääsee helpommin. Ja että kyllä hän oveen koputtaa, ettette ihmettele kuka tässä teidän pihalla pyörii."
No eihän siinä mitään, ei piha siitä kulunut, mukava toki kun pysähtyi kertomaan. Rusakot ja ketut ja ilvekset kun harvemmin ovelle kolkuttelee, vaikka tuossa pyörähtelevät...
"Tässä on teille kimppu saniaisia" - tuumasi vielä lähtiessään ja ojensi Mursulle tuon kuvassa olevan saniaiskimpun. Nätti kimppu minusta, siksi sen maljakkoon laitoinkin. 

Mursun ja Pojan viikon Lapin reissu oli onnistunut. Olen onnellinen heidän onnistuneen matkansa puolesta - meillä kaikilla oli hyvä viikko. Paljon näkivät ja kokivat, kotimatka meni rallikansasta huolimatta nopeasti.

Minä kärvistelin ties minkä kanssa. En enää tiedä onko vika korvien välissä, korvissa, silmissä vai "päässä" ylipäätään. Mutta koska mitään ei ollut pakko tehdä, niin mikäs tässä. 
Dahliaani kävin katsomassa päivittäin - se on upea, pakko sanoa! Koetan käydä huomenna ottamassa siitä kuvan, se nimittäin paranee päivä päivältä. Elämänlanka sen juurella kukkii uusin kukin muutaman päivän välein. 
Alppiruusulle juttelin myös. Kiskoin sen juurelta ja sieltä täältä, mihin nyt yletyinkin jättipalsameita. Lupasin alppiruusulle, että pidän siitä, aarteestani, huolta ja jättipalsameille sanoin, että ihan turha yrittää siihen majoittua; joka ikinen niistä saa häädön heti kun minun silmiin osuu. Ne mihin minä yletyn, kiskon irti omin käsin ja ne mihin en ylety, palkkaan kahvipalkalla poistajaksi jonkun pidemmän. 

Tämmöisiä Pöllönkulmalla tänään. Jos vielä matkustusilmoituksen tekisin, niin sitten ei muuta kun lähtöselvityksen aukeamista odottelemaan ensi maanantai aamuyölle :) Viimeiset päivät on NIIIIIIIN pitkiä.