Kop kop avaa hakas..

                                         

Viikko on vaihtunut, menneellä viikolla oveen koputettiin vain kahdesti. Meille ei ihan noin vain tullakaan, ei ole ovet auki eikä salaa pääse sisälle. Ja kun haluaa tulla, voi valita, soittaako ovikelloa, koputtaako vai käyttääkö kolkutinta. 

Ensimmäiselle vieraalle, Mursun tilaamalle lapsenvahdille ja mun tilaamalle puutarhurille, jätin oven lukitsematta ja koputtaessaan ihan vain huikkasin, että saa tulla. Tehokas naapuri kun hoitaa monta asiaa samalla tittelillä. 
Oikeasti loistava ystävä: kysyi joka päivä olenko kunnossa ja onko kaikki hyvin. Ensimmäisenä päivänä jouduin kusiaisten hyökkäyksen kohteeksi, kun kävin talon takana riipimässä irti jättipalsameita. Hyökkäyksestä kerrottuani ystävä oli huolissaan, etten vaan ole joutunut näiden jättimäisten petojen hyökkäyksen kohteeksi uudelleen ;) 

Uudelleen oveen kolkutettiin kun Mursu oli saapunut kotiin turvakseni. Ovelta kuului hiljainen kolkutus, Mursu meni ovelle ja siellä oli meille vieras nainen. "Kun hän tuolta tuli ja tästä teidän pihan poikki oli kulkemassa, kun ei tuota tietä pitkin enää päässytkään, se olikin ihan umpeen kasvanut, kauheata ryteikköä siellä, ajattelin että tuosta teidän metsikön läpi pääsee helpommin. Ja että kyllä hän oveen koputtaa, ettette ihmettele kuka tässä teidän pihalla pyörii."
No eihän siinä mitään, ei piha siitä kulunut, mukava toki kun pysähtyi kertomaan. Rusakot ja ketut ja ilvekset kun harvemmin ovelle kolkuttelee, vaikka tuossa pyörähtelevät...
"Tässä on teille kimppu saniaisia" - tuumasi vielä lähtiessään ja ojensi Mursulle tuon kuvassa olevan saniaiskimpun. Nätti kimppu minusta, siksi sen maljakkoon laitoinkin. 

Mursun ja Pojan viikon Lapin reissu oli onnistunut. Olen onnellinen heidän onnistuneen matkansa puolesta - meillä kaikilla oli hyvä viikko. Paljon näkivät ja kokivat, kotimatka meni rallikansasta huolimatta nopeasti.

Minä kärvistelin ties minkä kanssa. En enää tiedä onko vika korvien välissä, korvissa, silmissä vai "päässä" ylipäätään. Mutta koska mitään ei ollut pakko tehdä, niin mikäs tässä. 
Dahliaani kävin katsomassa päivittäin - se on upea, pakko sanoa! Koetan käydä huomenna ottamassa siitä kuvan, se nimittäin paranee päivä päivältä. Elämänlanka sen juurella kukkii uusin kukin muutaman päivän välein. 
Alppiruusulle juttelin myös. Kiskoin sen juurelta ja sieltä täältä, mihin nyt yletyinkin jättipalsameita. Lupasin alppiruusulle, että pidän siitä, aarteestani, huolta ja jättipalsameille sanoin, että ihan turha yrittää siihen majoittua; joka ikinen niistä saa häädön heti kun minun silmiin osuu. Ne mihin minä yletyn, kiskon irti omin käsin ja ne mihin en ylety, palkkaan kahvipalkalla poistajaksi jonkun pidemmän. 

Tämmöisiä Pöllönkulmalla tänään. Jos vielä matkustusilmoituksen tekisin, niin sitten ei muuta kun lähtöselvityksen aukeamista odottelemaan ensi maanantai aamuyölle :) Viimeiset päivät on NIIIIIIIN pitkiä.