Mutta tänään sen vihdoin tajusin: en olekaan huono äiti eikä Mursu ole huono isä. Olemme aina olleet hyviä vanhempia.
Nykypäivänä puhutaan ruuhkavuosista. Ei meillä ollut sellaisia - tosin meillä oli vain yksi lapsi.
Poika, jota ei tarvinnut kuljettaa harrastuksiin.
Luulin, ettei hänellä ollut harrastuksia, koska hän ei pelannut jalkapalloa eikä jääkiekkoa. Ei opetellut itsepuolustusta eikä soittamista.
Partiolupauksen hän on antanut, oliko 7-vuotiaana, mutta "partioitseminen" loppui siihen, kun olisi pitänyt nukkua teltassa. Ehei, meidän kermapyllyt (Poika ja Äiti 😆) eivät nuku teltassa.
Tanhuamista kävi katsomassa 3-vuotiaana, Äidin taka-ajatus oli, että olisi oppinut tanssimaan, tanssitaito on hyvä olla olemassa. Kiinnostui kyllä, mutta kun ohjaaja meni ja sanoi, että "No kiva, poikia me tarvitaankin, kun tyttöjä on niin paljon, että kaikille ei ole poikaa pariksi".
Pojan silmät pyöristyivät kauhusta "En mä kyllä tyttöjen kanssa tanssi!" ja saman tien vilkkui kantapäät ovesta ulos 😂
Mummi osti sähköurut ja niillä opeteltiin kotona soittamaan sen verran, että nuotit on hallussa. Sitten ne unohtui laatikkoon.
Mutta.
Pojalla oli ystäviä. Koko "kylällinen", voisi sanoa. Juuri luin, että meidän kirkko puretaan, se jossa Poika aloitti päiväkerhossa ennen koulua ja sitten ekaluokkalaisena kävi siellä iltapäiväkerhossa. Päiväkerhoajoilta on parikuva parhaan ystävän kanssa: alakerran tytön ❤️
Ala-aste aikaan koululaiset kokoontuivat koulun kentälle pelaamaan ja leikkimään milloin mitäkin - tai milloin kenenkin kotitalon pihalle. Ei tarvittu ohjaajia, joskus joku vähän ojentamaan kun melu yltyi liian kovaksi ja kuului seuraavalle ostarille asti 😜
Ja aina joku aikuinen muistutti kotiinlähtöajoista. Koko kylä kasvatti - vaikka kaupungissa oltiinkin.
Paha paha lelu rantautui meillekin: ensin Nintendo ja sitten Playstation. Mursu ja Pöllökin jäivät koukkuun. Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin:
Poika säästi saamiaan rahoja ja osti itse kioskilta ENGLANNINKIELISIÄ pelilehtiä ja luki niitä. Siinä kehittyi kielitaito sellaiseksi, ettei minulla koskaan.
Looginen ajattelu, matemaattiset taidot ja... Isän kanssa väittely - se jatkuu vieläkin, eikä kumpikaan koskaan voita.
Monen mielestä pelaaminen ei ole harrastus, vaan humpuukia ja turhaa ajantuhlaamista. Minä olen eri mieltä: tuo harrastus antoi Pojalle ensimmäisen ammatin.
Lopputyötä vaille toisenkin, mutta sen opiskelun ohessa luottamustehtävän ja työtäkin.
Humpuukia siis?
Minä pelaan edelleen; puhelimella ja läppärillä. Sanovat, että aivot tykkää siitä - aina ei minulla tykkää, mutta se tietty osaa kai tykkää.
Sitten tuli anime, manga, desuconit... Säästämistä, säästämistä, säästämistä: ja ensimmäinen matka Japaniin. Ja toinen, ja...
Ja niin tuli harrastuksesta, intohimosta ammatti.
Tänä päivänä koko perheellä on yhteinen harrastus: kirjat, erityisesti vanhat kirjat.
Kukas se pöllön pyrstön nostaa jos ei pöllö itse: meillä on hyvä perhe ❤️
Teilläkin on hyvä perhe, kaikilla!
Mistähän tuon tärkeän oivalluksen hyvistä vanhemmista mahdoit saadakaan ja hyvä kun edes nyt sen oivalsit !
VastaaPoistaTärkeintä lapselle on rakkaus, turvallisuus ja rajat ja niitä kaiketi juuri teidän Poika on saanut. Harrastukset tulee ja menee eikä niitä väkisin voi tuputtaa. Ja kuten totesit juuri ne mieluisat tekemiset on vieneet Pojankin pitkälle. Oli ne kiinnostuksen kohteet sitten mitä tahansa mutta kun asioita tekee sydämellään niin se on tärkeintä.
Perheitä ON niin monenlaisia ; nykyään varsinkin kun on eri kokoonpanoja bonusperheistä eikä liene kovinkaan helppoa pitää sellaista palettia koossa.Joka kodissa saattaa omat säännöt eikä enää koulun tai pihapiirin ihmisiinkään voi aina luottaa kun on kaikenmoisia hörhojä liikkeellä.
Pitää vielä lopuksi todeta, että olen aina mielikuvissani pitänyt teidän pientä perhettä läheisenä ja rakastavana.
Kiitos Terhi kauniista sanoistasi ❤️❤️
PoistaNämä "hullut" ajatukseni tulivat mieleeni puhelusta ystävän kanssa - hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat harrastaneet sitä ja tätä ja tota - tuli tunne, että heillä, lapsilla siis, ei ole omaa aikaa lainkaan, kaikki tehdään vanhempien määräyksestä.
Vastaavasti Pojalla ei olekaan ollut mitään kehittävää ?? harrastusta, kun on saanut itse valita tekemisensä - rajojen ja hyvän käytöksen rajoissa.
Sattui ja tapahtui meilläkin; Poika on tullut kai enempi äitiinsä 🫣😂
Kyllä meillä on hyvät pojat. Poimivat mamman mukaansa tapaamaan. Minun poikani haki ohikulkiessaan minut teetä lipittämästä. Oli hauska tavata heitäkin hauskan kaveritapaamisen jälkeen. T Saukkis
VastaaPoistaSanopa Saukkis muuta - hyvää huolta pitävät!
PoistaTeillähän on kaikilla mittareilla loistava perhe! (yksi tosi tärkeä mittari on se, että jo aikuiseksi varttunut haluaa vielä tulla lapsuudenperheeseensä)
VastaaPoistaTuota pelaamista mietin: en osaa määritellä, milloin pelaaminen on turhaa humpuukia ja milloin se on selvästi "ihan oikea" harrastus, mutta siitä olen vakuuttunut että pelaamista on kumpaakin sorttia. On sitä "turhaa" pelailua ja sitten on sitä oikeaa harrastusta. Joku vissi ero niissä kumminkin on :)
(vävykokelas on ihan oikea harrastaja, oma poikanen vähän siinä rajoilla)
Olisko jollain tavalla asennoitumiskysymys?
Kiitos Marika!
PoistaVesterinen yhtyeinen laulaa biisissään "Valot eteiseen"
"Nyt me hiljaisina kannetaan
Sun historiaa uuteen huomiseen
Pitäiskö mun toivoo
Et sun reittis sut tänne vielä tuo
Pitäiskö jättää valot eteiseen"
Meillä on aina palanut valot eteisessä: kotiin saa aina tulla ja vaikka on pieni koti, aina löytyy paikka, mihin päänsä kallistaa.
Olen miettinyt tuota pelaamista - milloin se on turhaa humpuukia ja milloin siitä on hyötyä. Onko ero katsojan silmässä vai siinä mitä pelataan 🤔
Ja toisaalta; kuinka paljon lautapelit ja elektroniset pelit eroavat toisistaan, jos jälkimmäisiäkin pelaa yhdessä lapsen/nuoren kanssa? Vaikea kysymys, johon ei varmaan kukaan osaa vastata.
Vanhemmalla on minusta joka tapauksessa vastuu, oli kyse millaisesta harrastuksesta tahansa.
Paitsi ei ehkä enää nelikymppisen kohdalla 😂 - pelasi, kun soitin illalla. Keskeytti kyllä, kun esitin kysymyksen ja piti lyhyen esitelmän 😆
Liippaa niin läheltä nyt, kun just jonnekin vähän aikaa sitten kirjoittelin, että nykyään tuota peruskouluakin niin painotetaan, että jo lapset alkavat olla niin stressaantuneita, että kaikkoaa luovuus ja unohtuu se, mikä on kunkin OMA voimavara. Mielestäni peruskoulun yksi tehtävä sen sosiaalisten asioiden ja "oppimaan oppimisen" lisäksi (mikä tietyllä tavalla taatusti kaikissa ihmisissä on sisäsyntyisesti, kunhan vain sen annetaan tulla esiin) on se, että JOKAISELLE löytyisi joku, vähintään siis yksi, jollei enemmänkin, asia, mistä on TOSI kiinnostunut. Ja puskea sitten tätä asiaa eteenpäin. Kun aihe motivoi, se innostaa myös oppimaan lisää. Jos pusketaan asioita, mitkä kokee tosi tylsiksi tai tarpeettomiksi itselle, se vain joko tylsistyttää tai stressaa (varsinkin tavoitteellista ja kunnianhimoista luonnetta), jos on vain "pakko" oppia, vaikkei tajua, mihin tietoa tarvitsisi koskaan. Toki perustaitona pohjatiedot olisi hyvä kaikkien osata, mutta kyllä nykyään on niin paljon mahdollisuuksia tarvittaessa löytää ne tarvittavat tiedot, kun niitä tarvitsee.
VastaaPoistaMeillä on lapset (nyt jo yli 30 molemmat) kiitelleet, ettei ole ollut mitään hurjia aikataulutuksia vapaa-ajalla. Kiittelevät myös sitä, ettei ollut mitään isompia rahavaroja, kun saivat rahaa tarpeeseen (vaatteiden ostoon ym.). Kun pääsivät palkkatöihin, osasivat käyttää rahavaroja säästellen, kun eivät ole voineet koskaan murkkunakaan "törsätä".
Pojalla kitaraharrastuksen alkuvaiheessa oppitunnit, puoli vuotta. Ensin ihan halpiskitaralla, koska ei tiedetty, että jatkuuko kiinnostus, sitten vähän paremmalla - ja yhä harrastaa kitaralla soittamista. Yhden vuoden salibandya, ja siihen jäi se. Juurikin siksi, että seura vaati liikaa. Toisella paikkakunnalla treenit, useampia kertoja viikossa + kilpailut. Ei hyvä, kun ei laji nyt NIIN kiinnostava lopulta ollutkaan.
Tytär taas sai ompelukoneen, ja vermeet siihen, ja hänestä tulikin sitten vaatetusalan artesaani lopulta. Lisäksi vähän nuorempana pisti tanssikerhon pystyyn kavereiden kanssa, ja vuorotellen harjoittelivat toistensa luona. Sitten aina silloin tällöin ohjelma pystyyn, kun esitys oli valmis. =) Ja näin sen mielestäni kuuluukin mennä.
Molemmat lapset ovat myös tosi taitavia käsistään muutoinkin. Maalaavat, piirtävät, askartelevat, nikkaroivat. Saavat aikaiseksi. Ja ovat toiset huomioonottavia ja ahkeria, auttavaisia yhteiskunnan aikuisia. <3 Omia haasteita ja hankaluuksia tietysti heilläkin elämässä on ollut, kuten ihan kaikilla varmaan, uskoisin, mutta kaikki ongelmat on selätetty - ja tullaan jatkossakin niin tekemään! <3
Lapsenlapset ovat saaneet kotonaan pelata erilaisia pelejä nuoresta iästä jo, heti kun vain lukeminen jotenkin on sujunut. Valvotusti tietysti. Nyt ekaluokkalainen lukee englantiakin tuosta vaan. Koodaa pelejä ja on siinä jo taitavampi kuin IT-puolella työskentelevä vaarinsa. ;) Ei hän silti ole täysin muitakaan elämänaloja unohtanut, että liikkuukin mielellään. Monipuolisuus on hyvästä! <3
Kiitos Minz - huomaan kommenttiasi lukiessani, että osa ajatuksistani on jäänyt pois.
PoistaMutta hyvin samanlaista on ollut Pojalla lapsen ja nuoren elämä: säästeliäs, voisi suorastaan sanoa, että pihi mies - ja sen huomasin taas eilenkin 😜
Ala-aste oli ihan vieressä, mutta yläaste kauempana ja toki olisi bussikortin saanut vaan ei halunnut: käveli ja pyöräili. Koulussa hiihto olisi maistunut, mutta Nulju-Äiti kieltäytyi ostamasta kasvavalle nuorelle 2-3 kertaa varten uutta suksipakettia joka talvi - ala-asteella sukset sai koulusta, yläasteella ei. Kävin tiukan väännön liikunnan opettajan kanssa 😆
Kävellen kulkee edelleen lähes kaikkialle tai käy edes päivittäin kävelemässä jossain, koska tekee töitä kotona.
Kitaran soitto kiinnosti päälle 10-vuotiaana. Mursu osti ensin työkaverilta akustisen kitaran, jolla harjoitteli, sitten Poika säästi itse rahat ja osti kaksi sähkökitaraa. Ei hänestä soittajaa ole tullut, mutta tykkää omaksi ilokseen soitella ja se on minusta ok.
Omaksi ilokseni ja - teidän kiusaksenne 😜 - minäkin kirjoittelen milloin mitäkin. Teen käsitöitä ja mitä milloinkin.
Tuo koululiikunta on myös ollut yksi "murheenkryyni" lasten kanssa. "Ilmainen" koulu, mutta vaatimuksena olisi se jokavuotinen luistinten ja suksisetin hankkiminen, vaikkei meidän alueella ole mitään takeita, että kumpiakaan pahemmin voisi edes käyttää. Ei aina ole lunta, eikä aina sitä jäätäkään. Kahden päivän varoitusajalla pyyntö toimittaa varusteet kouluun? Hmmm.
PoistaPariin otteeseen ostettiinkin, ja kun jäivät pieniksi, jätettiin kouluun, jotta joku saisi harjoitteluvermeet, jollei itsellä ole varaa hankkia. Sitten loppui, kun koulu sanoi, ettei heillä ole tiloja säilytellä luokille näitä, ne pitää vanhempien hankkia, ja säilyttää kotona. "Pieni" sanaharkka tuli tästä. Samoin kuin aikanaan siitä, että ihan ok koulumenestys (todistukset 7,5 - 8,5 keskiarvoltaan, joitakin ihan kymppejä taideaineissa mukana), ja SILTI opettaja siinä palautekeskustelussa yritti painostaa siihen, että pitäisi LISÄÄ vielä tehdä asioita kotona koulun eteen. "Puskee, puskee"... Höh! En todellakaan lähtenyt siihen. Meillä on menty omien mielenkiintojen, ja luonnonvalinnan kautta eteenpäin, eikä kenenkään toisen "komentamalla". On se sitten oma ammatti tai tärkeä harrastus (se itsensä nollaaminenkin ON ihan hyödyllinen taito), niin oma motivaatio vie eteenpäin enemmän kuin kenenkään toisen määräykset. Parempi tietää itse, mikä on itselle hyvä, eikä elää toisten mielipiteiden varassa. <3
Ja ihan meidän lukijoidenkin iloksi kirjoittelet! Toki! <3 Eihän täällä tulisi vierailtua, jollei kirjoituksesi kiinnostaisi! Jatka vaan samaa rataa!
Siihen aikaan kun Poika oli yläasteella sukset "muuttui" sellaisiksi, että ne ostettiin ns. painon mukaan. No, Poika oli ruipelo 7-luokkalainen ja vanhemmat tukevia aikuisia - ei voitu ostaa mitään "perhesuksia". Ja kun Poikaa ei tosiaan hiihto kiinnostanut vapaa-ajalla, niin juu ei. Opettaja oli sanonut Pojalle, että "eihän ne maksa kuin vähän reilun satasen ne suksipaketit". Siinä vaiheessa minä otin läppärini ja kirjoitin yhden A4:n opettajalle, perustelut miksi emme osta Pojalle suksipakettia: kasvava nuori, ei perässä tulevia käyttäjiä (sisaruksia) jne. Ja jos ne kerran on niin HALPOJA hänen mielestään, niin herra opettaja on hyvä ja ostaa koululle muutaman suksipaketin. Poika ei nimittäin ollut ainoa jolla ei ollut suksia.
PoistaKirjoitin myös, että olen valmis tulemaan koululle keskustelemaan asiasta kasvotusten, kun hän vain ilmoittaa milloin ottaa vastaan. Asian puiminen loppui siihen, kun Poika vei kirjeen liikunnanopettajalle ja Poika teki parin-kolmen muun kanssa kahden tunnin kävelylenkin sillä aikaa kun muut hiihtivät.
Pojasta ON valokuva ala-asteen hiihtokilpailuissa lähtöviivalla, että on se kyllä hiihtänyt 😄😄
<3
PoistaKiitos Minz kauniista sanoistasi edellisessä kommentissasi ❤️
PoistaIhana postaus. Usein me vanhemmat luullaan, että epäonnistutaan. Jos jotain lapsi haluaa, hän opettelee vaikka vieraan kielen. Tärkeintähän meille vanhemmille on se, että osataan antaa lapsille hyvät ja vahvat siivet, joilla pärjää.
VastaaPoistaKiitos Enkuli 🤗
PoistaTuo harrastusasia on sellainen joka välillä nostaa tunteet pintaan, kun Pojalla ei ole ollut sellaista säännöllistä harrastusta - on saanut mennä ja tehdä niin kuin on parhaaksi nähnyt: leikkiä ja olla ystävien kanssa, lukea ja opetella uusia asioita niin kuin on halunnut.
Ja oppinut senkin, että kaikkea ei saa sormia napsauttamalla.
Mutta uskon, että hyvät eväät on saanut - jotain kertoo ehkä mitä kerron viikonlopusta 😊
Uskon, että olette olleet Pojallenne paitsi ainoat, niin ihan parhaat vanhemmat! ♥
VastaaPoistaNauratti tuo telttahomma. Olin partiossa/vartiossa viisi vuotta ja vaikka enemmän oltiin mökkimajoituksessa, niin teltatkin tulivat tutuiksi. Myös kesälomilla.
Japanista tuli mieleen, että aloitin eilen Areenasta sen Japani-jutun, mutta se jäi vielä kesken, koska alkoi The Summit'in finaali. Ja sitten lätkää. ♥
Hyvää alkanutta toukokuun viimeistä viikkoa!
Kiitos Stansta ❤️
PoistaMeidän "pikku kermapylly" 😂😂 Ei sillä en minäkään ole aikuisena nukkunut kuin yhden kerran teltassa ja silloinkin pelkäsin eniten sitä, että mitä jos joku peruuttaa autolla päälleni 🫣 Periaatteessa keskellä metsää, siitä meni kyllä tie ja mekin oltiin retkeilyautolla liikkeellä, minun teltta oli sen retkeilyauton vieressä, Äiti ja Tunturiruipelo nukkuivat siellä. Karhut ja muut ei pelottaneet, vain se auto...
Hyvä kun kun muistutit tuosta Japani -sarjasta, täytyy muistaa katsoa millainen se on.
Aurinkoista viikkoa - tänään jatkan taas (vielä) pistelyä...