Olen aina luullut

 Mutta tänään sen vihdoin tajusin: en olekaan huono äiti eikä Mursu ole huono isä. Olemme aina olleet hyviä vanhempia. 

Nykypäivänä puhutaan ruuhkavuosista. Ei meillä ollut sellaisia - tosin meillä oli vain yksi lapsi. 
Poika, jota ei tarvinnut kuljettaa harrastuksiin. 
Luulin, ettei hänellä ollut harrastuksia, koska hän ei pelannut jalkapalloa eikä jääkiekkoa. Ei opetellut itsepuolustusta eikä soittamista. 

Partiolupauksen hän on antanut, oliko 7-vuotiaana, mutta "partioitseminen" loppui siihen, kun olisi pitänyt nukkua teltassa. Ehei, meidän kermapyllyt (Poika ja Äiti 😆) eivät nuku teltassa. 

Tanhuamista kävi katsomassa 3-vuotiaana, Äidin taka-ajatus oli, että olisi oppinut tanssimaan, tanssitaito on hyvä olla olemassa. Kiinnostui kyllä, mutta kun ohjaaja meni ja sanoi, että "No kiva, poikia me tarvitaankin, kun tyttöjä on niin paljon, että kaikille ei ole poikaa pariksi". 
Pojan silmät pyöristyivät kauhusta "En mä kyllä tyttöjen kanssa tanssi!" ja saman tien vilkkui kantapäät ovesta ulos 😂

Mummi osti sähköurut ja niillä opeteltiin kotona soittamaan sen verran, että nuotit on hallussa. Sitten ne unohtui laatikkoon. 

Mutta. 

Pojalla oli ystäviä. Koko "kylällinen", voisi sanoa. Juuri luin, että meidän kirkko puretaan, se jossa Poika aloitti päiväkerhossa ennen koulua ja sitten ekaluokkalaisena kävi siellä iltapäiväkerhossa. Päiväkerhoajoilta on parikuva parhaan ystävän kanssa: alakerran tytön ❤️
Ala-aste aikaan koululaiset kokoontuivat koulun kentälle pelaamaan ja leikkimään milloin mitäkin - tai milloin kenenkin kotitalon pihalle. Ei tarvittu ohjaajia, joskus joku vähän ojentamaan kun melu yltyi liian kovaksi ja kuului seuraavalle ostarille asti 😜
Ja aina joku aikuinen muistutti kotiinlähtöajoista. Koko kylä kasvatti - vaikka kaupungissa oltiinkin.

Paha paha lelu rantautui meillekin: ensin Nintendo ja sitten Playstation. Mursu ja Pöllökin jäivät koukkuun. Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin:
Poika säästi saamiaan rahoja ja osti itse kioskilta ENGLANNINKIELISIÄ pelilehtiä ja luki niitä. Siinä kehittyi kielitaito sellaiseksi, ettei minulla koskaan.
Looginen ajattelu, matemaattiset taidot ja... Isän kanssa väittely - se jatkuu vieläkin, eikä kumpikaan koskaan voita. 
Monen mielestä pelaaminen ei ole harrastus, vaan humpuukia ja turhaa ajantuhlaamista. Minä olen eri mieltä: tuo harrastus antoi Pojalle ensimmäisen ammatin.

Lopputyötä vaille toisenkin, mutta sen opiskelun ohessa luottamustehtävän ja työtäkin. 
Humpuukia siis? 

Minä pelaan edelleen; puhelimella ja läppärillä. Sanovat, että aivot tykkää siitä - aina ei minulla tykkää, mutta se tietty osaa kai tykkää.

Sitten tuli anime, manga, desuconit... Säästämistä, säästämistä, säästämistä: ja ensimmäinen matka Japaniin. Ja toinen, ja...
Ja niin tuli harrastuksesta, intohimosta ammatti. 

Tänä päivänä koko perheellä on yhteinen harrastus: kirjat, erityisesti vanhat kirjat.

Kukas se pöllön pyrstön nostaa jos ei pöllö itse: meillä on hyvä perhe ❤️

Teilläkin on hyvä perhe, kaikilla!