Riesasta jälleen kerran - toivon, että jaksat lukea

 En sittenkään kirjoita, että olisin... vaan kirjoitan, koska täällä on uusia, ihania ystäviä, jotka olette halunneet kuulla ystävästäni Riesasta ja toivottavasti olen osannut teille vastata kysymyksiinne.
Olen siivonnut tämän blogini tunnisteita ja tänään sieltä tuli eteeni runo, ei minun kirjoittama, vaan Maarit Leppäsen kirjoittama, vuonna 2018 Epilepsia -lehdessä julkaistu runo. 

Tältä se hyvin pitkälti tuntuu - sekä ennen että jälkeen kohtauksen. Ilman kyyneleitä en pysty runoa lukemaan, vieläkään.

Maarit Leppänen
HALLITSIJA

Se tulee taas.
Ensimmäiseksi
tunnen Sen nenässä
kihelmöintinä ja hajuna.
Suuhuni tulvii sylkeä
Oikea käsi liikkuu omavaltaisesti
Samat toistuvat ajatuksenriekaleet
raastavat aivojani.
Tällä kertaa
olen onneksi turvassa, kotona.
Katson lastani: tiedän että hänen
täytyy olla lapseni ja kuitenkin
ihmettelen kuka hän on.
Lapseni puhuu minulle,
en pysty vastaamaan
en pysty ymmärtämään sanojaan.

Pikkuhiljaa
Sen ylivalta aivoistani heikkenee
Se irrottaa
otteensa minusta vähitellen.
Jäljelle jää
valtava väsymys
Sekavuus
Ahdistus ja pelko. 

Miksi Sen piti taas tulla!
Miksi minun pitää
antaa Sille koti sisälläni
Miksi en voi olla
niin kuin muut!
Katkeruutta, pettymystä, surua
Loputkin voimat vievää tunnemyrskyä

”Äiti oletko kunnossa?”
”Äiti, kato minua!”
Tarvitsen vielä hetken
toipua sen ylivallasta.
Voipuneena ja tyhjänä
käännyn lapseni puoleen:
”Nyt äiti on taas kunnossa!”