"Jos helmiä kyyneleet ois,
mua rikkaaksi mainita vois.."
Terhin tämän aamuinen matka lapsuuteen ja muistoihin, kuvineen, sai tarttumaan "kynään" - ties monettako kertaa. Josko nyt pystyisin kertomaan Pöllönkulmalaisten, läheistensä ja ystäviensä tarinaa viimeisiltä kuukausilta.
Nyt, kun käkikellolle on löytynyt uusi ja turvallinen seinä, missä kukkua...
Nyt, kun keinutuoli on palannut sinne, mistä se liki 30 vuotta sitten lähti uuteen kotiin...
Nyt, kun moni muukin tavara on löytänyt uuden kodin, kun satumaa ei enää ole satumaa.
Nyt, kun pihapuissa linnut laulavat ikäväänsä samalla tuskalla kuin me ihmiset.
Maailma voi murskaantua hetkessä. Meidän maailmamme murskaantui aurinkoisena syyskuun perjantaina, 4. syyskuuta.
Nuorempi velipuoli soitti ja kertoi Äitirakkaan ja Isäpuolen auton suistuneen tieltä. Puhuimme ja puhuimme - toistimme samoja sanoja ja lauseita: kuin kuvitellen, että mikään mistä juuri puhumme, ei ole totta niin kauan kuin jatkamme puhumista. Jos lopetamme puhelun, kaikki muuttuu todeksi.
Totta se kuitenkin oli: Isäpuoli oli lennätetty Tampereelle ja Äitirakas Helsinkiin.
Vatsaa vääntää, kun muistan tuon hetken: olimme juuri tulossa kotiin, ajoimme kotipihaan enkä saanut sanottua Mursulle muuta kuin, että on tapahtunut onnettomuus ja että pitää soittaa sairaalaan ja Siskorakkaalle ja Täti T:lle ja ja ja..
Kenelle ensin? Yritin soittaa Tädille - romahdin kun hän vastasi ja Mursun piti hoitaa asia. Siskolle halusin kertoa asian itse, se on velvollisuuteni.
Siitä hetkestä alkoi viikkoja kestänyt puhelin- ja viestittelyrumba, joka ei lopu enää koskaan.
Olen onnellinen suuresta suvusta - heidän avullaan Siskorakas pääsi tulemaan Suomeen jo heti tiistaina ja saimme molemmat majoittua Täti A:n luokse, vierailut teho-osastolla olivat käytännössä helppoja, oman hovikuskin kanssa.
Isäpuoli oli siirretty Lahteen jo aiemmin tultuaan tajuihinsa.
Äiti oli edelleen tajuton, ei reagoinut mihinkään.
Teho-osaston henkilökunta Siltasairaalassa hoiti Äitiä ympäri vuorokauden ja jaksoi silti vastata useisiin puheluihin ja kyselyihin joita sinne soitin. Lahdessa teho-osasto hoiti Siskoa ja minua siinä missä Äitiäkin - heille kuuluu iso kiitos siitä, että me pysyimme järjissämme kaiken sen keskellä.
Tietenkin myös Tädeillemme, Mursulle ja vanhemmalle Velipuolellemme, jonka kanssa olimme tekemisissä päivittäin - olimmehan lähes samassa tilanteessa.
Siskon kanssa kahden kävimme sen vaikeimman keskustelun: mitä Äiti haluaisi. Mitä Äiti oli kertonut meille ja sisaruksilleen haluavansa tällaisessa tilanteessa. Tiesimme sen.
Kun torstai-aamuna jälleen soitin teho-osastolle, pyysin tapaamista lääkärin kanssa ja se onnistui.
Lääkäri kertoi meille jälleen kerran ne faktat, jotka jo tiesimme: Äidillä oli kolme vakavaa aivovammaa joista hän ei tule selviämään. Yhdessä lääkärin kanssa teimme lopulta päätöksen, varmasti elämämme raskaimman, mutta samalla sen oikean, Äidin toiveen mukaisen päätöksen.
Lauantaina, 12. syyskuuta aloitettiin Äidin saattohoito.
Sitä ennen Isäpuoli, jonka tajunnantaso heitteli ylös-alas, kävi jättämässä hänelle jäähyväiset. Särkyneiden sydäntemme palaset murenivat vielä lisää, kun katselimme heitä.
Käsi Äidin kädessä, pää kumarassa, kyyneleet poskilla hän sanoi hiljaa "Meille taisi käydä huonosti". 💔
Illalla Äiti siirrettiin teho-osastolta omaan huoneeseen, jonne Siskonkin kanssa saimme kumpikin oman sängyn. (Ja jälleen kiitos sairaalalle; meistä pidettiin hyvää huolta, saimme aamiaiset, lounaat jne..)
Siskon kotiinlähtö oli tiistaina 15. päivä ja tuntui se tuntui jo etukäteen pahalta, olisi tilanne mikä tahansa.
Äiti nukkui pois aamuyöstä 15. päivä, rauhallisesti ja ilman kipuja.
Tuntui pahalta "lähettää" Sisko kotimatkalle lähes heti sen jälkeen 😢 - etenkin kun Isäpuoli siirrettiin saattohoitoon samana iltana ja hän nukkui pois yöllä. Tuntien matkustamisen ja huonosti nukuttujen muutaman tunnin jälkeen hän sai ilmoituksen Isäpuolen poismenosta.
❤️😢❤️😢❤️😢❤️😢❤️
Kuten edellisessä päivityksessä kirjoitin: oli meidän tehtävämme saattaa heidät yhdessä viimeiselle matkalleen - saattaa onnettomuuteen katkennut matka päätökseen.
Siinä meitä auttoi ammattitaitoiset, empaattiset ihmiset ja heidän lisäkseen he, jotka muistivat kaiken sen vapaaehtoistyön, jota he kotikunnassaan tekivät.
Sovimme, että heidät siunataan kotikunnan kirkossa ja kuljetetaan sitten toiveidensa mukaisesti tuhkattavaksi.
Kun olin käynyt hoitamassa asioita Äidin osalta, soitettiin perääni ja kerrottiin, että ko. hautaustoimistossa on auto, johon mahtuu kaksi arkkua rinnakkain. Sen jälkeen ainoa huoli oli enää kirkon jyrkät portaat.
Minun toiveestani siunaustilaisuus aloitettiin Albinonin Adagiolla.
Kuivia silmiä ei tainnut olla kenelläkään. Itse olin kadonnut jonnekin kuplaan, en nähnyt ketään, vain nämä.
Äiti kuvassa vasemmalla, Isäpuoli oikealla puolella.
Kukkien lasku ei mennyt ihan niin kuin olimme ajatelleet ja puhuneet suntion kanssa, mutta näky oli lopulta huikean kaunis: kummankin arkun päällä valtava määrä tummanpunaisia ruusuja!
(Tähän kohtaan on pakko kirjoittaa: ei mitään sellaista, ettei jotain ainakin MEINAISI mennä pieleen, onneksi ehdimme korjaamaan tilanteen ajoissa - Äitiä varmaan ainakin hymyilytti siellä jossain)
Pappi oli yhdessä kanttorin kanssa - näin oletan - valinnut meidän vähäisen musiikin lisäksi Petri Laaksosen kauniin Hyvää matkaa
Kirkon pitkän ja leveän käytävän arkut siirrettiin ovelle eräänlaisilla saattovaunuilla tms. Äidin = mummon arkun kuljetti Poika ja Isäpuolen hänen vanhin poikansa.
Saattomusiikkina luontoa rakastaville rakkaillemme olimme valinneet Eino Leinon runoon sävelletyn Lapin kesän.
Kirkon portaiden kantaminen jännitti kai vähän kaikkia, mutta se sujui hyvin. Poika kantoi sekä Mummon että "Papan" arkut autoon asti.
Tämän kirkon pihalta he lähtivät yhdessä viimeiselle matkalleen - toivottavasti kuitenkin yhdessä jossain meitä katselevat ja suojelevat. (Näin me uskomme, pakko niin on olla)
Ikävä ei lopu koskaan. Kipu iskee hetkittäin kuin puukolla lyötäisiin. Hetkittäin nauretaan ja sitten taas itketään.
**************
Pöllönkulma palaa varmaan vielä jonain päivänä lähemmäs entistä elämäänsä, mutta lamaannus jatkuu edelleen. Kaikki tapahtuu kuin jollain automaattitoiminnolla. "Näin tämä hoidettiin viimeksikin"
Käsissä on omakotitalo joka on tyhjennettävä ja suurimman osan siitä on tehnyt nuorempi Velipuoli. Olen kiitollinen hänelle siitä ja siitä, että hän on jaksanut neuvoa ja neuvoa ja neuvoa. Ja soittaa välillä ihan muuten vaan.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.
Älkääkä koskaan sanoko "onhan meillä aikaa". Aika voi loppua hetkenä minä tahansa. Käyttäkää kaikki se aika mikä on käytettävissä läheisille, ystäville - sekä itsellenne.
Olette tärkeitä!
