Aurinkoiset syyspäivät jatkuu

Tänä aamuna luulin, että tulisi sellainen oikea syyspäivä: harmaat pilvet tihuttaisivat vettä tai jopa ihan sataisivat niin, että pihalle syntyisi lätäköitä. Harmaalta nimittäin näytti, kun ensimmäisen kerran silmät avatessani kurkistin verhojen raosta ulos.
Kääriydyn uudestaan peiton alle ja jatkoin uniani. Seuraavalla heräämisellä oli kuitenkin noustava ylös, tiesin Mursun jo odottavan kahvia.

Nyt paistaa taas aurinko, niin kuin on paistanut koko viikon. Pitäisi saada itsensä irti tästä nojatuolista ja mennä ulos tyhjentämään sadevesitynnyrit.
Viikolla on ollut jo useana yönä pakkasta - aamulla maa on ollut kuurassa ja sekin on kaunis kuin mikä. Saavit täytyy tyhjentää, ennen kuin tulee oikeat pakkaset. Muuten käy niin kuin viime talvena: yksi saavista jäätyi, tai siis se vesi siinä saavissa. Toiveikkaana ajattelin, että no kyllä se jäämötikkä sieltä tipahtaa, kun kaadan saavin ylösalaisin. Eipä vaan tipahtanutkaan, tuossa se nökötti koko talven kukkapenkin reunalla. Lumi onneksi peitti sen, kunnes kevätaurinko sitten lopulta sulatti. Mutta saavista kyllä irtosi lopulta pohjakin 🤦‍♀️ 

Terhi oli jättänyt edelliseen päivitykseen ihanan kommentin (kaikkien teidän kommentit on ihania 💗): hän on uskollisesti käynyt päivittäin Pöllönkulmalla katsomassa, onko tullut uutta päivitystä ja minä olen vain lorvinut kirjoittamisen kanssa. 
Kerron miksi ja laitan teille kuvankin, Mursun luvalla. 

Ensin käytiin kaupungissa ostoksilla: pyökkikuutio, 15 cm x 15 cm x 15 cm - vai miten kuution mitat ilmoitetaan? Sitten ostettiin 300 kpl maalinsekoitustikkuja. Kyllä. Maalinsekoitustikkuja. Ne oli n. 2 cm x 28 cm. Ja petsiä. Muut tarvikkeet oli jo kotona. 
Kotona sitten mietittiin ja pyörittiin ja ihmeteltiin: mistä ihmeestä löydetään jotain... jotain minkä ympärille rakennetaan. Tarvitaan tukea 🤔 Ta-daa: taas oli hyötyä siitä "kyllä tätä vielä joskus tarvitaan, ei heitetä pois". 

Ensin vähän suunnittelua, pohdiskelua, mittailua. Ja sitten laskemista. Suunnilleen 120 tikkua katkaistiin sopivan mittaisiksi ja sitten ne petsattiin yksitellen joka kantilta.
Ja sitten oli vielä se kuutio. Siihen porattiin reikä ja tehtiin ura ja sekin petsattiin. 
Kaikkeen tuohon saatiin menemään pari päivää, kun petsi piti saada kuivumaankin ja se kuivattaminenkin oli oma hommansa 😄
Sitten alkoi rakentaminen. Rakennettiin (liimattiin) hirsimökki, sellaisen melkein kuution mallisen muovilaatikon ympärille. Kun se oli tarpeeksi korkea, pari kirjaa ja kirvinen mortteli päälle painoksi ja taas odoteltiin... Kunnes liiman kuivuttua vielä pari kerrosta ja "kikka kolmonen" ja sitten vielä kakkonen ja taas paino päälle. 

Ja tällainen siitä sitten loppujen lopuksi tuli, 
tuo tuossa keskellä.

Uusi luku- ja yövalaisin Mursulle, vastikään kirpparilta ostetulle yöpöydälle.

Vieressä on pienet kuvat Mursun elämän tärkeimmistä ihmisistä; Ukista ja Äidistä.

Ja lampun edessä Pojan tekemä.. hmm... mikähän tuo on.. Siis kuvana siinä on dinosaurus, varmaan Tyrannosaurus Rex, ja se on kaiverrettu linoleumille. 
(Tästä saan varmaan kuulla taas kerran jos toisenkin, kun olen kysynyt sitä monta kertaa, enkä ikinä muista. Nyt voin tarkistaa sen täältä 🤭)
Hirsimökin katon voi nostaa, jos ja kun lamppu tarvitsee vaihtaa. Siellä on LED filament lamppu, valo on vielä vähän pehmeämpi, keltaisempi kuin tavallisen LED -lampun valon. 

Ja siis Mursuhan sen varsinaisesti teki, minä olin vain assistenttina 😄

***
Kipaisin äsken tyhjentämässä ne saavit. Yäks. Ne pitäisi tyhjentää useamman kerran kesässä eikä vain näin syksyllä. Siis nehän ovat vain sitä varten, että niistä saadaan kukkien kasteluvettä tarvittaessa, muutenhan maa kyllä imee sadeveden. 

Piti kertoa teille tarina tuosta morttelista; kyllähän teille mortteli on tuttu? Jotkut käyttävät siitä nimitystä huhmare, mutta minulle se on aina ollut mortteli. 
Meillä on niitä kaksikin, toinen on sellainen "normaalikokoinen", vanha, messinkinen, olen saanut sen isän äidiltä. Toinen on iso ja painava, luultavasti graniittia. Sen tarina on toisenlainen: Äiti kysyi vuosia sitten mitä haluamme joululahjaksi. Mursun toiveesta sanoin (puhelimessa), että no osta meille mortteli. Ai mikä? Mortteli. Sellainen iso. Äiti taisi kysyä vielä toisenkin kerran. Oli mielessään ihmetellyt ja miettinyt, että mitä kummaa, "onkohan opetuksessa nyt jotain pielessä". Hän oli kuullut, että sanoin SNORKKELI 😂😂
Asia kyllä selvisi ja saimme lahjaksi morttelin, emme snorkkelia - vaikka meillä kyllä oli siihen aikaan kylpyamme, että olisihan sitä snorkkeliakin voinut käyttää... 

Tarinaa muisteltiin viimeksi eilen, kun vietiin Äidille ja Tunturiruipelolle kolme säkkiä perunoita - kehtaan mennä sinne viikoksi loppukuusta, kun Sisko ja Futari-Prinsessa ja Ötökkätutkija tulevat. 

Krapulaisista BLOGitsen kanssa sivuttiin aihetta, miten me suomalaiset ollaan vaatimattomia, eikä osata kehua itseämme. 
Minähän kyllä nykyään nostan omaa häntääni aika usein - ja toivon, että tekin nostatte omaa häntäänne aina kun vähänkin on aihetta!

Otan taas tällaisen pidemmän aasinsillan (miksiköhän se muuten on aasi? 🤔) itse asiaan. 
Tuossa oikealla on linkki Krapulaaan, eli Sadan sanan tarinoihin, joiden kirjoittamista vetää SusuPetal blogissaan.
Krapujen kirjoittaminen on kivaa ja ainakin itsestä tuntuu, että mielikuvitus ja kirjoittaminen, nimenomaan tarinoiden kirjoittaminen on kehittynyt. ASIAAN PÖLLÖ!
Äidin naapurissa asuu kirjailija, kirjoittaa käsittääkseni pääasiassa lastenkirjoja ja runoja. 
Äiti kysyi tässä pari viikkoa sitten, saako hän näyttää täällä Pöllönkulmalla olleen "Milo - syksyn maalari" -tarinani hänelle. Annoin luvan, hän oli lukenut sen ja (nyt tulee tämä kohta "kehtaanko-minä-nyt, jos-ne-luulee-että-tässä-ylpeilen-ja-nostan-nokkaani". No EI, kun olen ILOINEN!) oli sanonut, että se oli hyvä ja että kannattaa ilman muuta jatkaa kirjoittamista ja miksei vaikkapa kokeilla tehdä niistä kirjakin. (No nyt kyllä rupesi vähän nolottamaan, mutta en enää poista tätä tekstiä, kun kerran sen kirjoitin.)