Alkuvuoden paras uutinen ja vähän muutakin

Olin viime viikolla taas parantamassa maailmaa - olin siis tädin luona isolla kirkolla. Lähdin tiistaina ja palasin kotiin perjantaina.

Alkuvuoden parhaan uutisen sain kuulla jo sunnuntaina ja jouduin pitämään salaisuutta perjantaihin asti - se oli kyllä vaikeata, tosi vaikeata :D :D

Eli Lanko sai viimein kosittua Siskorakasta ja he menivät kihloihin viime viikonloppuna! Sormusta piti hiukan fixata ja siksi Siskorakas halusi, että tieto pidetään salassa siihen asti, kunnes hän saa sormuksen sormuksen. Sormus on I-H-A-N-A.  Onnea vielä te rakkaat <3

Nyt on kyllä pakko Lankoa kiusata, että hänellä on sitten kaksi vuotta aikaa järjestää häät; meillä on 30-vuotiskihlajaispäivä alkavalla viikolla, 4.3., ja 30-vuotishääpäivä kahden vuoden päästä :D

Itseeni olin tyytyväinen, kun oikeastaan ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen matkustin yksin junalla kotoa isolle kirkolle ja ihan perille asti, ilman että kukaan tulee vastaan tms. No, joku varmaan ajattelee, että mikäs tuossa nyt on, eihän siinä ole mitään ihmeellistä :) Mulle se kuitenkin on; yleensä oon matkustanut jonkun kanssa tai jonkun kyydissä eikä ole tarvinnut jännittää - jännitys kun ei tee tuolle Riesaksi -nimittämälleni ystävälleni kovin hyvää. Mutta hyvin me pärjättiin; minä neuloin lapasta ja Riesa taisi istua junan katolla ;) Ja Pasilassakin osasin mennä oikeaan junaan jatkoyhteyttä varten; tosin varmistin sen ystävälliseltä nuorelta mieheltä, kun taulussa luki jonkun junan kohdalla "peruutettu" :D Ja loppupäässä etsin taas niitä oikeita rappusia mistä pitää kävellä alas, että pääsee oikealle puolelle asemaa... ehkä seuraavalla kerralla muistan, että "seuraa junaa"....

Yhtenä päivänä käytiin taas katsomassa isotätiäni, joka oli juuri päässyt sairaalasta. Sieltä tullessa koin taas "ei meillä vaan" -kokemuksen. Istuin varmaan kolme-neljä pysäkinväliä suu auki ja hämmästelin tapahtunutta. Yhdellä pysäkillä bussikuski vaihtui ja lopettava kuski huikkasi lähtiessään kuuluvalla äänellä
"Hyvää päivänjatkoa kaikille" ja vuoroon tuleva kuski puolestaan tervehti kaikkia asiakkaita ystävällisesti!  Oli se vaan kuulkaa kokemus :D :D

Ja yhtenä päivänä säästettiin. Eli pidettiin pyjamapäivä. Kun ei keksitty, mihin meidän oikein pitäisi mennä, niin päätettiin, että ei meidän tarvitse lähteä mihinkään, vaan ollaan kotosalla ja pidetään pyjamapäivä. Ihana täti paistoi meille lounaaksi lättyjä - syötiin niitä ja katseltiin kotimaista elokuvaa. Ja parannettiin maailmaa :)  Ja tehtiin toimintasuunnitelma perjantaille, sillä.....

- piti tavata Poika ja Miniä keskustassa
- tädin piti mennä tt-hoitajalle
- mun piti mennä sokkotreffeille
- tädin piti mennä isotädille
- meidän piti tädin kanssa ehtiä junaan joka vie meidät mun äidille
- mun piti äidiltä soittaa AM:lle hakemaan mut kotiin

Kaikki tämä mielellään silleen kohtuulliseen aikaan, niin että olisin kotona viimeistään seitsemältä.

Ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes olimme junassa.

Kävimme yhdessä syömässä kurdilaisessa ravintolassa lounaan, ruoka oli oikein maukasta eikä hintakaan päätä huimannut.
Poika ja Miniä tulivat varmistamaan, että sokkotreffikumppanini oli se mitä pitikin (kun AM rupesi pelottelemaan ja minä sitä sitten Pojan kanssa rauhoittelin :D ).

Vastapuoli oli rohkea ja tuli yksin, kiitos Sinulle. Meillä meni kolme tuntia kahvilassa yhdessä hujauksessa, olisi saatu varmaan kulumaan vielä toinenkin kolme tuntia, vai mitä luulet? Oli tosi hienoa tavata, toivottavasti tapaamme uudestaan - ja tsemppiä sinulle, pärjäät kyllä <3

Tädin kanssa ehdittiin siihen junaan mihin oli tarkoituskin. Mutta junapa ei lähtenytkään. Juna oli särki, rikki, puhki, poikki. Puhisi ja sihisi ja tuhisi, muttei liikkunut mihinkään. Ei kun toiseen junaan. Oli kaksi junaa vierekkäisillä raiteilla. Molemmat vei samaan paikkaan, jossa junaa piti vaihtaa, toinen vaan lähti aikaisemmin. Valitsimme sen. Taisi olla virhe, sillä se pysähtyi kaikki pienetkin paikat. Ja niinpä me jouduttiin odottamaan sitä seuraavaa junaa yli puoli tuntia. Ehdittiin syödä jäätelöt, että oli siinä joku hyväkin puoli.

Sitten kun päästiin lopulta siihen jatkojunaan, jossa ei tarvinnut enää matkustaa kuin 10 minuuttia, saatiin viikonlopun piristys:
Junaan tuli paljon varusmiehiä, jotka etsivät istumapaikkoja. Yhtäkkiä kuuluu kirkas pieni tytön ääni (varmaan jotain 4-5 vanha): "Tulkaa pojat tänne, täällä on kyllä tilaa"
Kyllä tiesi tyttö, mistä on kysymys :D

Perillä oltiin lopulta tunti aiottua myöhemmin, onnellisina mutta väsyneinä :D

Ja AM:kin pääsi sitten parin tunnin päästä hakemaan vaimon kotiin, kun oltiin löydetty kaikki tarpeelliset salasanat sun muut - DNA:n puhelinmyyjä oli onnistunut myymään Äidille tabletin ja sen käyttöönottoon ja -opastukseen olin tädin värvännyt, tädillä kun oli saman lainen. P....n ovelaa, eikös? Ja tokihan sisarukset olivat muutenkin iloisia nähdessään toisensa.

Ja eilen sitten rupes munkin tekemään mieli tablettia, mutta kun ei oikein ole varaa.... eikä joulupukille kirjoittaminenkaan auta, kun kaikki-mulle-tänne-heti-nyt - ja jouluun on vaikka kuinka pitkä aika. *Huokaus*

Että semmoista kuuluu PöllönPesään -tai tarkemmin sanoen maailmalle. PöllönPesässä on kaikki kohdallaan, rauhallista, kovin on rauhallista. Oli sillä AM:llä kai vähän ikäväkin ollut ;)

Ja anteeksi taas kirjoitusvirheet :(