Itku pitkästä ilosta ja silleen

Tällä viikolla se sitten tapahtui. Se mitä olen kammonnut ja pelännyt kaksi vuotta. Siitä asti kun AM ja lääkäri sanoivat, että nyt pitäisi jo vähän liikkua yksinkin. Ja aina kun olen liikkunnut yksin, ihan missä vaan, niin vaikka kuinka korvien välissä yritän pitää ajatusta, että "kyllä ihmiset auttaa, jos saan kohtauksen, kyllä joku auttaa, vaikka en ehtisikään pyytää apua", niin silti se Riesa roikkuu takatukassa kiinni kynsin hampain.

Ja nyt se Riesa sitten yllätti :( Ei kai olisi pitänyt iloita siitä, että selvisin "ihan itse" (ihan kuin eskarilainen ☺ ) maailmanparannusreissulle isolle kirkolle.  Nyt olin tulossa ystävän luota kotiin ja oli tarkoitus vaihtaa bussia. Bussi oli jo pysähtynyt pysäkille ja avannut oven, kun tunsin, että nyt ei ole hyvä hetki jäädä tähän, vaan pysyä sisällä lämpimässä. Huusin kuskille anteeksipyynnön ja että olen saamassa epilepsiakohtauksen, saanko vielä jäädä bussiin. Kuski vastasi, että tottakai, tarviiko soittaa ambulanssi. Muistan vastanneeni, että ei tarvitse, takin rintataskussa on puhelin jonka takakannessa on AM:n puhelinnumero johon voi soittaa. Sitten onkin sekavaa, että kuka oikein soitti, mutta pääasia, että soitti ja AM lähti hakemaan. Bussikuskeilla oli siinä päätepysäkillä vaihto, mutta sekä lopettava että aloittava kuski jäivät pitämään musta huolta - vaikka jo olin sen verran tolkuissani, että sanoin voivani odottaa ulkona, jos vaan joku jää mun kanssa siihen. Aloittava kuski kuitenkin sanoi, että tuskin siinä nyt enää kauaa kestää, odota tässä lämpöisessä vaan. Ihania, välittäviä ihmisiä ♥ ♥ Eikä se bussi kai lopulta myöhästynyt lähdöstään kuin muutamia minuutteja.

Enkä voi jättää mainitsematta sitä nuorta tyttöäkään, joka istui etupenkillä ja antoi tilaa "istu tähän mun viereen" - ja sain istua hänen vieressään odottamassa AM:ä.

Välittäviä ihmisiä siis ON olemassa - vaikka usko välillä on koetuksella, varsinkin kun lehdistä saa lukea miten ihmisiä on jätetty oman onnensa nojaan.

Kotona otin nokoset ja kun heräsin, ensimmäisenä taisin ajatella, että tässäkö tää taas oli. Just kun olin oppinut jollain lailla luottamaan itseeni ja Riesaan. Se söi sitä rohkeutta jonka oli jo ehtinyt kerätä. Mutta sitten ajattelin, että hitto. Jos mä uskallan laskea kajakilla pieniä (mulle sopivia) koskia, niin miksen muka uskalla matkustaa junalla? Heitän Riesan junan katolle ja lähden matkaan. Mennään sitten yhdessä, jos ei muu auta.

Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän annan huutia koko Riesalle. P..a jätkä, mutta olkoot.

Siskorakas perheineen tulee kesällä Suomeen, Prinsessa selvästi jo harjoitteli sanomaan "mummon" ja "L-papan" lisäksi minun nimeäni ☺ Ihana, hellyttävä, Prinsessa. ♥

Kolmen kuukauden päästä alkaa Suomi Meloo. Tai on jo alkanut. Toisten pitäisi kolmen kuukauden päästä (7.6.) olla Viipurissa, minä jään Suomen puolelle. Käyn kyllä perjantaina Lappeenrannassa, jotta väki voi vielä tehdä viime hetken hankinnat, jos jotain jäi kotiin, mutta varsinaisesti myyntiryhmä aloittaa työnsä vasta sunnuntai-iltana. Alkaa jo jännittää ☺☺ Varsinkin kun ei ole vielä mitään myytävää - heheh ☺☺ - pitänee ruveta töihin...