Kahvia kerrakseen

Olettekos odotelleet Pöllön "sattuu ja tapahtuu" -kuulumisia? Jostain syystä on ollut suht rauhallista, kunnes tänä aamuna - poks - Pöllönkulmalla pölähti. Totta puhuakseni oli tuossa viime viikolla jotain muutakin millä ajattelin teitä viihdyttää, mutta pahus soikoon, muisti pätkii. Yllättävääkö?

Ensin kuitenkin kiitokset Olifantille joulukalenteri -palkinnosta. Yllätys oli todellinen yllätys ja olen ihaillut sitä monta kertaa päivässä: otin siitä kuvan ja laitoin kuvan taustakuvaksi puhelimeeni 😊

Asterixeja! Jes! Asterixit ovat vielä Mursun iltalukemisena, lukee "hiljaa ja hartaasti", ei ahmien. Riittää lukemista pidempään. Lisäksi sain Pihan ja puutarhan vuosi -kalenterin ja pussin.. hmm... kukkien siemeniä 😊 Siemenpussi on klemmarilla kiinni kalenterissa parin kuukauden päässä, että muistan laittaa ne ajoissa esikasvatukseen. Ja yllätys: se on tuo upea pöllö tuossa kalenterin kanssa samassa kuvassa! Aivan mahtava! Pyörittelin korttia pitkään käsissäni silmät ymmyrkäisinä kunnes Mursu muistutti, että hengitä välillä hyvä ihminen! Ihania pöllökortteja oli paketissa pari muutakin, mutta ne jäi kuvaamatta. Kiitos Olifantti! 

Ystävä soitteli viime viikolla: kun serkku kysyi neuloisikohan se Pöllö meidän tulevan lapsenlapselle jonkun tuommoisen peiton kun teidän D:lläkin on ja jos ehtii villatakin sen kaveriksi. Jos noin paljon luotetaan mun taitoihin, niin toki eli saman tien nettiin etsimään malleja ja viestiä etiäpäin. Ja tilaamaan puikkoja. Ehdotukset hyväksyttiin ja nyt on tilattu langatkin ja nyt vaan odotellaan postia.  

Postia odotellessa koetan tehdä keskeneräisiä valmiiksi. Tässä yhdet lapaset: 

Lanka on 7 veljestä Nature. Hutiostos, kun en tutkinut lankaa tarkemmin, katsoin vain, että onpa kiva väri (kuva taas vähän vääristää) ja oli tarjouksessakin. 

Ja pehmeääkin on. 

Mutta hutiostos siinä mielessä, että kun kotona vilkaisin vyötettä tarkemmin, kun lanka ei tuntunut tutulta seiskaveikalta. Ei tuntunut ei, kun ei ole: 70 % villaa ja 30 % lyocellia (=tencel). Ei sekään vielä mitään, mutta harmikseni mulla on huonoja kokemuksia vaatteesta jossa on lyocellia ja kuulun (ehkä pieneen) ihmisryhmään jolle yksikin huono kokemus riittää. Ja hölmöä tehdä langasta lapaset 😖 Pesuohje: käsinpesu!

No, aina ei voi onnistua.

Mutta miten se kahvi taas liittyy mihinkään. Liittyy hyvinkin. Meillähän juodaan vain murukahvia. Minä en juo kahvia ilman maitoa jos on vaihtoehtoja, kuten esim. purkki- ja pussitolkulla teetä. Meidän aamurutiineihin kuuluu, että Mursu tekee meille voileivät ja minä valmistan juomat, on se sitten kahvia tai teetä.

Tänä aamuna päätin veden kiehumista odotellessa täyttää vajaan murukahvipurkin ja otin kaapista kahvipussin, avasin sen ja.... kaadoin näppäränä Pöllönä lähes koko pussillisen kahvia Mursun kahvimukiin! Mursu tykkää kyllä vahvasta kahvista, mutta toivoi kuitenkin, että saisin mahtumaan mukiin vielä reilusti vettä.

Ensimmäinen ajatus teillä varmaan on, että no mikäs hätä kädessä, kaada kahvi mukista purkkiin ja aloita alusta. Nii-in. Se olisi ollut helppoa, mutta kun. Tavoistani poiketen, olin juuri tänä aamuna laittanut mukiin ENSIN makeutusainepuristeet. Kolme kappaletta - muki on jättimäinen! Ei siis auttanut muu kuin lusikoida kahvi mukista purkkiin ja toivoa, että ne makeutusainepuristeet, mitä ne nyt on, jäävät sinne mukiin. Kaksi jäi, kolmas livahti kahvipurkkiin. Onneksi meillä käy harvoin kahvivieraita, eikä kai yksi pieni nappula haittaa..

Vaan kuinkas kävi tänään? Pöllön (pölhön) tuuria! Mökkitalkkari hurautti pihaan korvapuustien kera, harjasi portaat puhtaaksi lumesta ja kutsui itsensä kahville. Mutta oikeasti Pöllön tuuria: kun valmistin kahvit Mursulle ja kaimalleen, niin kas, kahvipurkista pilkisti kadonnut makeutusainepuriste ja sainkin sen lusikallisen kahvia Mursun mukiin. 

Mutta ei ole kahvin valmistaminen helppoa, ei. 

Kuka muu muka?   

ISO ISO kiitos Repolaiselle!

Jos joku ei vielä ole poikennut Repolaisen sivuille ihailemaan hänen tekemään kortteja ja siinä samalla tutustunut KAPUAan, niin käypä kurkistamassa. Hyvää voi tehdä monella tavalla ja tällä kertaa valitsin KAPUAn ja Repolaiset. 

Enoni täyttää tässä keväällä vuosia ja tilasin Repolaiselta kaksi syntymäpäiväkorttia. Toinen kortti on meiltä "lapsilta" eli serkuksilta lapsineen, meitä on melkoinen kööri 😄 ja toinen kortti on hänen sisaruksiltaan. Sain kortin käsiini vasta tänään, kun olin yökylässä ja olen hiplannut niitä koko päivän:

Kortin mukana tuli myös suloistakin suloisempi saate:

Olin siis ystävällä yökylässä. Otin mukaan liinavaatepyykkikassin, kun hänen luonaan kaupungissa on helpompi pestä ja kuivattaa läjä lakanoita ja pyyhkeitä näin talvella. Matkalla kävin Tokmannilta ostamassa pyykinpesuainetta ja pyykkietikkaa. Kassalla oli minua ennen kaksi asiakasta joista toinen oli minua reilusti iäkkäämpi täti. 
- Anteeksi kun minä tässä tähän jonoa teen, kun minä käteisellä maksan.
- Ei se mitään, kyllä meille käteinenkin kelpaa, sanoi kassahenkilö.
Täti antoi ensin setelit ja laski sitten kolikot ja neuvoi vielä paljonko pitää antaa takaisin.
- Ihan oikein laskitte, kiitos, vastasi kassahenkilö ystävällisesti.
- Anteeksi kun minä tähän tämmöisen jonon..., sanoi täti.
- Ei mitään, ei kai tässä niin kiire ole, vastasi Pöllö (vaikka tiesi Mursun jo odottelevan..)

Sain sitten minäkin ostokseni maksettua, täti istui oven suussa tutkimassa kassakuittia ja jostain syystä siitä ohi mennessäni hymyilin ja huikkasin hänelle:
- Kyllä sitä pyykkiä vähemmälläkin kiireellä ehtii pesemään, tässä mikään kiire ole. Hyvää päivän jatkoa. 
Hän hymyili takaisin ja huuteli hyvät päivän jatkot.
Pääsin lopulta pihan poikki autolle ja kun olin vetämässä ovea kiinni, ovelle tuli toinen vanhempi nainen joka tokaisi:
"Se oli kyllä hyvin sanottu, että kyllä ne pyykit ehtii vähemmälläkin pestä" 😅

Lapsuusmuisto

Kravun kommenteissa oli aika monessa mainittu, että tarina vei lapsuusmuistoihin. Ne kommentit puolestaan toivat minun mieleeni yhden lapsuusmuiston, joka jaksaa naurattaa - ja varsinkin kun näen sen talon, jossa tapahtuma sattui. Muistolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä kravun kanssa, mitään muuta kuin, että kyse on vaatteista, niistähän tavallaan kravussa onkin.

Olin pieni tyttö, en vielä koulussa. Asuimme maalla, äiti ja isä olivat kaupungissa töissä. Tavallisesti olin päivät mummolassa, mutta nyt olin jostain syystä, en enää muista miksi, päässyt kaupunkiin ja äiti oli vienyt minut hoitoon tätini luo. Minulla on serkku, kolme vuotta minua nuorempi. Olisikohan ollut silloin jotain kolmen vanha ja minä kuuden. Jotain sinne päin. 
He asuivat kerrostalossa ja jos oikein muistan, siellä oli sisäpiha, mihin täti päästi meidät leikkimään kahdestaan, sinne kun ei päässyt autoja. 

Minä olin saanut uudet vihreät samettihousut ja olin saanut laittaa ne jalkaani kun kerran mentiin kaupunkiin. Maalla yleensä juostiin pitkin metsiä ja peltoja ja ojia vähän, no ei niin hienoissa vaatteissa, ihan niin kuin nytkin.
Silloin varmaan sedän vanhat verkkarit, nyt on A-nopin vanhat verkkarit - yhtä hyviä molemmat.

Mutta silloin kaupungissa siis oli ne uudet vihreät samettihousut, tosi hienot. Ja kun täti lähetti meidät pihalle, niin hän laittoi serkkutytölle "kullankeltaisen" neulotun haalarin, oli kai itse neulonut sen. Kaiken laista leikittiin, kunnes keksittiin, että hei, tuossahan liukumäki! Ja siinä vieressä on rappuset, mistä on helppo kiivetä ylös, ja laskea taas alas! Ja me laskettiin. Ja kiivettiin. Ja laskettiin. Ja kiivettiin. Jossain välissä huomasin ja ihmettelin, että miksi siinä mäessä on jotain vihreätä. Ja taisi siinä olla vähän keltaistakin. Mutta ei se meitä haitannut. 

Kunnes sitten. En muista, ehtikö äiti tulla ensin hakemaan minua vai ehtikö täti hakea tai huutaa meidät sisälle ja silloin ratkesi vihreän ja keltaisen arvoitus mäessä. 
Meidän kummankin housujen takamus oli puhki! Sitä tietenkin selviteltiin...

Meidän liukumäki...Se oli pyöräkellariin vievä betoniluiska! Sen takia siinä ne portaatkin oli. 

En muista ihan varmaksi sitäkään, oliko ne housut kaupasta ostetut vai oliko äiti tehnyt ne, äiti nimittäin ompeli paljon vaatteita minulle. 

Mutta.... Kuka muu muka? 

 Ei se talvi vielä mennyt pois. Lumitöitä piti tehdä, onneksi sen jälkeen ei enää satanut lunta kun reilu sentti. Toissa päivänä tässä mattotelineellä eikä oikein missään muuallakaan ollut yhtään lunta. Mattoja olisi voinut pestä. Ja tietenkin lumiaura meni tuossa vähän aikaa sitten tuossa maantiellä meidän ohi, eli aamulla on lumitöitä tiedossa, ennen kuin pääsemme täältä mihinkään.
Mutta onhan tätä paljon mukavampi katsella, koska kevät ei kuitenkaan ihan vielä ole tulossa.
Tosin pajunkissoja on jo tien toisella puolella. 

Onko talvi jo ohi?

Ainakin näyttää siltä. Pihalla alkaa jo vihertää. Mattotelineellä ollut melkein metrin korkuinen lumikasa, se josta näki paljonko lunta on satanut, on sulanut pois. Voisi taas vaikka mennä pesemään mattoja. 
Ennen niitä syksyn pakkasia unohdettiin kaataa sadevesi pois saavista ja ajateltiin, että no kyllä se jää sieltä pois tulee kun kaadetaan saavi ylösalaisin. Ei tullut. Jätettiin se tuohon kukkapenkin kupeeseen, että sitten kun se sulaa, kastelee samalla kukkapenkkiä eikä mitään muuta. Sinne se jäi se saavi jäänsä kanssa lumen alle. Tänään se oli jo ihan näkyvissä ja Mursu kävi kokeilemassa jäisikö jää paikalleen jos saavin korvista ottaa kiinni. Jäihän se. Saavi on tallessa ja jää kököttää tuossa mattotelineen kupeessa. 

Oliko talvi nyt sitten tässä? Vai sataako laskiaiseksi paljon uutta lunta, että päästään pulkkamäkeen? Että Poikakin näkee tämän vuoden talven muutakin kuin kuvista? Mistä tuli mieleen: hullu ajatus, että se on kuukauden päästä kotiin tullessaan vuoden vanhempi kuin oli lähtiessään puoli vuotta sitten. Niin se aika kuluu. 

Mutta vedestä puheenollen. Possu kirjoitti blogissaan Hilma-tädin lapsuudesta ja lätäköissä pomppimisesta. Olifantti puolestaan oli kommentoinut, miten heillä on taas sisämeriä, saa taas kahlata, mutta ei ole kiva hyppiä, kun niissä voi olla vielä jäämuhkuroita.

Sen jälkeen menin lukemaan oman kunnan sivuja ja sieltä historiaa, ihan jääkaudelle asti. Sepä olikin mielenkiintoista, kaiken kaikkiaan. Erikoisinta kuitenkin oli se, että tämä kylä, missä me asumme, on mannerjäätikön vetäytyessä n. 11 400 vuotta sitten jäänyt kymmenien metrien syvyyteen meren pohjalle! Pöllö ja Mursu (no kukapa muukaan) siis asuvat merenpohjassa.
Vesi virtaa tällä hetkellä tuossa Suomen toiseksi suurimmassa järvessä kohti Suomenlahtea, mutta silloin se virtasi toiseen suuntaan, kohti Kalajokilaaksoa. 
Maankohoaminen kuitenkin kallisti maata niin, että veden virtaus muutti suuntaa. 
Aika jännittävää, eikös? 

Kirjoittamisessa oli tämä muutaman päivän tauko, kun kilkuttelin puikkojani ja sain valmiiksi tällaiset Ahtojää -sukat. Sukat on tehty mosaiikkitekniikalla: näyttävät kirjoneuleelta, mutta on neulottu vain yhdellä langalla/värillä per kerros. 

Kuvio syntyi siis sillä, että neulottiin vuoroin harmaalla ja punaisella (aina 2 krs samalla kuviolla) ja nostettiin silmukoita neulomatta. Tekniikka on helppo ja nopeaa neuloa. 

Nyt jätän teidät pohtimaan talvea, jääkautta ja mosaiikkia, ja jatkan murhan ratkaisemista. Hain tänään kirjastosta Keigo Higashinon kolmannen suomennetun kirjan Namiyan puodin ihmeet ja siinä on laina-aikaa vain kaksi viikkoa. Myrkyllinen liitto on vielä ratkaisematta, joten täytyy pitää kiirettä. 

Väärinkäsitys

Joskus semmoisia sattuu. Semmoisia tahattomia hullunkurisia tilanteita, joille ei voi nauraa, mutta jotka kuitenkin vähän hymyilyttää, sillä tavalla hyväntahtoisesti. Tiedättehän? Niin kuin tekin varmasti olette siellä ihan nauraneetkin minun kohelluksilleni ja höperehtimisille, Sus' nyt ainakin. Ja niinhän niille nauran itsekin ja siksi niistä teille kerron, että saatte ainakin hihitellä ja päivitellä, että no on se tavan pöllö...

Tänään sattui. Semmoinen hullunkurinen tilanne. Ajatelkaa kuvaa, jossa on kolme ihmistä kaupan kassalla: kassaneiti, minä maksamassa ja Mursu pakkaamassa. Sitten tulee neljäs henkilö ja sen jälkeen kuva pysähtyy hetkeksi. 
Olimme Tokmannilla ja maksua vaille valmiita, kun kauppaan tulee iäkäs täti, joka pyytää kassaneitiä kutsumaan paikalle myyjän, kun hän haluaisi ostaa kuulolaitteen. 
* tässä kohtaa kuva pysähtyi n. kahdeksi sekunniksi * 
- Siis tarkoitatteko te paristoja?
- En, kyllä minä paristot löydän. Kuulolaitetta tulin ostamaan.
Kuuletteko rattaiden raksutuksen kolmessa päässä - vaikka asia ei meille kahdelle kuulunutkaan? Kassaneiti tietenkin ystävällisesti kutsuu toisen myyjän paikalle auttamaan asiakasta. Sillä aikaa kun minä keskityn maksamiseen, Mursu ehtii kuulla tädin ja myyjän keskustelun:
- Kun minä sellaista kuulolaitetta ostaisin.
- Kuulolaitetta? Kun meillä ei täällä myydä kuulolaitteita..
- Kyllä teillä on, semmoinen mihin laitetaan niitä semmoisia levyjä - ja näyttää kädellään.
Täti halusi ostaa CD-soittimen 😊 

Mursu lohdutti kassaneitiä, ettei hänkään kyllä oikein ymmärtänyt mitä täti oli etsimässä, kun kuulolaitetta haki. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; hän varmaan sai sen mitä oli tullut hakemaankin. Ja mistä niitä kaikkien vempainten nimiä muistaa, tässä paraskin puhuja (kirjoittaja), joka välillä joutuu pitkäänkin etsimään sanaa mielestään, kun ei anna periksi ja kysy Mursulta "mikä se on se sana, se sellainen kun...". Etsin ja kaivan omia lokeroitani vaikka kymmenen minuuttia, että se löytyy, mutta periksi en anna. 

 
Kotimatkalla pysähdyttiin postilaatikolla ja sieltä löytyi tällainen ihan kortti, jonka Ystävä oli lähettänyt ilahduttamaan alkanutta vuotta - kiitos! 

Siskorakkaan ja Äitirakkaan kanssa vaihdeltiin kuulumisia illalla Whatsappin kautta ja ette kyllä arvaa mitä Siskorakas kertoi! Hän oli ollut autolla jossain reissussa ja hups - yhtäkkiä hän oli löytänyt itsensä Puolen Hehtaarin Metsästä! Kyllä, ihan totta, Puolen Hehtaarin Metsästä! 
Äitirakkaan kanssa vannotettiin, että ensi kerralla kun mennään heille, niin saa kyllä viedä meidätkin sinne. Jos vaikka nähtäisiin edes vilaus Ihaan hännästä. 

”Olisi pitänyt arvata”, sanoi Ihaa. loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viimeviikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi!” Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

Fysioterapeutin kanssa juttelin aamulla, siirsin aikaa kahdella viikolla eteenpäin. Kerroin myös, että syksyllä antamaansa nilkkaortoosia tai-mikä-se-nyt-olikaan oli apuvälinekeskus kysellyt. Olisi kuulemma pitänyt jo palauttaa. No hups, kun luulin, että saan sitä pitää toistaiseksi. Kyse on siis siitä, että kun silloin yli 20 vuotta sitten neurokirurgin mukaan meni "rele vialle" ja oikea jalka ei toipunut leikkauksesta niin kuin piti, vaan väsyessään siitä tulee Mursun sanojen mukaan ankan jalka. Se sanoo läps ja läpsähtää maahan. Se on ärsyttävä. Fyssari kiinnitti siihen huomiota kun nyt niiden tasapaino-ongelmien yms. takia siellä kävin ja puuttui siihenkin. Oli vihainen, kun ei sitä silloin hoidettu kuntoon. 

Sanoin, että kyllä siitä apua on, mutta kun ei sitä näin talvella voi käyttää talvikenkien kanssa. Hän sanoi, että saan sen pitää, jatkan sen käyttöä sitten keväällä, kun tulee taas lenkkari- ym. nauhakenkien käyttökelit. Olen taas kerran tyytyväinen meidän sote-alueen palveluihin ja annan niille täyden 10.