Heiluu, ei heilu, heiluu...

Nyt täytyy taas kehua ja sanoa, että noista vähistä, oikeastaan mitättömistä jopa, tuloistani maksan mielelläni veroja. Senkin vähän minkä maksan, maksan ilolla.

Ja olen kiitollinen ja iloinen uudesta kodistani, vaikka se onkin paljon pienempi kuin entinen ja joudun tekemään valintoja: en ole käyttänyt tätä tavaraa puoleen vuoteen/vuoteen - vielä pidempään aikaan - luovun siitä. Olen iloinen siitä, että pieni kotini on juuri tässä pienessä kylässä ja tässä kunnassa jonne muutimme. Elämä voisi - ja voikin - olla huonomminkin.

Elämä tosiaan voi olla huonomminkin. Maailmassa kaikki on heittänyt häränpyllyä. En ole nähnyt Äitirakasta sitten laskiaisen, Tunturiruipeloa ties koska. Me kaikki neljä kuulumme riskiryhmään emmekä voi tavata toisiamme vielä moneen viikkoon.
Onneksi on puhelimet.

Poikaakaan ei olla tavattu sitten joulun. Äsken nähtiin 😄😍 Whatsappin välityksellä, kun Pöllö tarvi taas it-tukea. Kenelle sitä silloin soitetaan. No Pojalle. Ja Whatsappin videopuhelu oli loistava apuväline, ongelma ratkesi nopeasti. Miniäkin oli paikalla ja voitiin vilkutella 😍

Siskorakas on kaukana; ei voi matkustaa tänne eikä täältä voida matkustaa sinne. Olemme kaikki jonkinlaisessa eristyksessä tahoillamme, voimme liikkua vain lähiympäristössämme sen mikä on pakko.

Toki puhelimet ja muut auttavat yhteydenpidossa, mutta ei se korvaa kuitenkaan niitä oikeita tapaamisia, ei niitä tapaamisia teidän kanssannekaan.

Iloiseksi veronmaksajaksi ja uudeksi kuntalaiseksi minut tekee se, kun torstaina lopulta Ystävän tiukasta kehotuksesta ja kannustuksesta soitin aamulta terveyskeskukseen ja aika pian sieltä takaisinsoittopalvelu soitti takaisin, kysyi mikä hätänä, kuunteli, teki tarkentavia kysymyksiä ja kuulosti hänkin jo hiukan huolestuneelta. Kysyi sitten, että "ehdittekö tänne klo 13:ksi?" Hmm.... 40 min. aikaa... Juu, kyllä me ehditään, eiköhän tuo kuski täältä sinne siinä ajassa aja. Ja hyvin ehdittiin.
Ensin nuorehko mieshoitaja otti muutaman verikokeen, mittasi kuumeen ja verenpaineen - kaikki muu oli hyvin, paitsi verenpaine koholla, se vähän pyöräytti omiakin silmiä 😵
Sitten lääkärille, jolla oli opiskelija kaverinaan - niin kuin mun kohdalla lähes aina - "saako opiskelija tulla seuraamaan". No toki saa tulla, eipä sitä kirjaa lukemalla ja  nukella harjoittelemalla lääkäriksi opita. Hämmentävä ja hiukan koominen tilanne oli kun, molemmat kuuntelivat yhtä aikaa sydäntä; lääkäri edellä ja opiskelija perässä.
Muistikirjanani mukana ollut AM seisoi oven suussa ja mielessäni kävi hetkellisesti, että no tule nyt sinäkin vielä mukaan, niin tiedät miten sen pitää lyödä - hyvä etten tirskahtanut siinä.
Lääkärikin oli hiukan hämmentynyt oireistani; ei mitään selkeää syytä siihen, miksi en oikein tahdo pysyä pystyssä. Määräsi siis siihen perumaani kuulontutkimukseen, itse ei nähnyt korvissa mitään vikaa. Määräsi myös vielä sydänfilmin ja verikokeet.
Minä tein tietenkin työtä käskettyä ja menin takaisin hoitajan luo sydänfilmiin. Sehän ei kauaa kestä, mutta siihen jätti hetkeksi; meni toiseen huoneeseen katsomaan, että filmi siirtyy tietokoneelle. Tuli takaisin "No niin, nyt se on valmis - vai nukahditko sä jo tänne" No ei kyllä kaukaa hakenut.... Jos olisi ollut peitto, niin olisin kyllä varmaan nukahtanut 😂
Hän pyysi odottamaan aulassa lääkärin kutsua, mutta tulikin hetken päästä itse sanomaan "Ja Pöllö voi lähteä kotiin"  Tilanne oli jotenkin koominen; kiitin kauniisti ja lähdin kotiin varaamaan labra-aikaa. Eka kerta. Hyvin onnistui, kätevä systeemi, tykkään mä.

Kaiken kaikkiaan kaikki palvelu mitä olen täällä uudessa kotikunnassani saanut; TE-keskus, KELA, kirjasto, Terveyskeskus - kaikki ansaitsevat arvosanan 10+.

Ainoa ikävä asia tällä viikolla, liittyy vahvasti koronavirukseen. Tulevana kesänä eivät Myyntisirkkuset lähde lentoon - onhan kyllä viime kesän reissukin vielä kesken.
Suomi Meloo ry hallituksessa teimme päätöksen, että siirrämme tulevan kesän tapahtuvan ensi kesään, turvallisuuden vuoksi. Turvallisuus on aina on ollut meille tärkeää ja se oli tärkeimpiä syitä, miksi päätimme perua tapahtuman tältä vuodelta. Ensi kesänä sitten kaikki entistä vahvempana 💪

Miks toisille sattuu ja miks toisia sattuu?

Ja sitten on meitä, joille sattuu ja joita sattuu? 
Jos ei sattuis, niin naurattais.
Ja kun taas sattui, niin naurattaa.
Mutta kun nauraa, niin sattuu.

Nii-in, ota tuosta nyt selvää, saat nauraa, mutta älä naurata - se sattuu 😂

Kerroin jo Siskorakkaalle, että olen aina halunnut urheilijaksi. Ja eritoten korkeushyppääjäksi. Koska harjoittelu on jäänyt vähän tänne varttuneemmalle iälle, ajattelin nousta tyvestä puuhun.
Aloitin siis harjoittelun alastulosta. Tiesithän, että korkeushypyssä on tai on ollut eri tyylilajeja?
1800-luvun alussa hypättiin kyykkyasennossa - se oli aika tehotonta, eikä rima silloin ollut kovin korkealla. 1870-luvulla opittiin käyttämään saksaustyyliä - jossa jalat tyylin nimen mukaisesti tekivät saksien mukaisen liikkeen. 1890-luvulla keksittiin ulkojalantyyli (toinen jalka jätettiin sisälle lämpimään 😉😉) ja parikymmentä vuotta myöhemmin, 1910-luvulla otettiin se sisäjalkakin mukaan eli kehitettiin sisäjalantyyli.

Olisihan noita tyylejä, mutta minä päätin valita 1930-luvulla kehitetyn KIERÄHDYSTYYLIN. Korkeutta ei ollut paljon ja kun pehmusteita on omasta takaa, en ajatellut tarvitsevani niitä enää erikseen lisää. Enkä nyt varsinaisesti tarvinutkaan. Kypärä olisi ollut ihan hyvä, mutta siitä ei ollut ohjeissa mitään mainintaa.

Putosin aamulla sohvalta. Pelkkä sohvalta putoaminen ei ehkä olisi ollut niin paha, pahinta oli se, että löin pääni kirjahyllyyn!
TÄSSÄ PÄÄSSÄ ON MUUTENKIN VIKAA IHAN TARPEEKSI, KIITOS VAAN! 😵😵
Nyt on siis kuhmu päässä, kyynärpää kipeä, rintalastaan sattuu kun yskäisee, aivastaa (ei ole koronaa) tai vetää syvään henkeä. Ja niskat on vielä pahemmin jumissa kuin ennen.

Riesaksi luulemani olo laskiaisena - ei ehkä olekaan Riesasta johtuvaa, vaan jotain muuta. Olo on jatkunut sieltä laskiaisesta asti; välillä olo on ihan jees ja välillä tarvitsisin kävelytuen tms. Onneksi on AM.
Kuulontutkimukseen varaamani ajan peruin; en halua mennä terveyskeskukseen hakemaan minkäänlaista virusta, kuulummehan molemmat riskiryhmään. Kuulontutkimuksen ehtii tehdä sitten kun tämä poikkeustilanne joskus on ohi ja pääsen sitten korvalääkärillekin.
Sen sijaan jos tämä maapallo ei kohta pysähdy, niin on pakko tehdä jotain - sängystä sohvalle ja sohvalta sänkyyn - alkaa ennen pitkää kyllä tympimään 😝😝

Mutta ei elämä nyt pelkkää kurjuutta ole, vaikka tänään onkin ollut vuosipäivä.


Olen täysin unohtanut esitellä tämän ihanan paketin jonka sain jo monta viikkoa sittten. Pöllöjä, pöllöjä, pöllöjä 💗💗💗
Kaikki on yhtä ihania, mutta tuohon pöllöprojektipussukkaan on suorastaan RAKASTUNUT!  (Ihan niin kuin siihen aiemmin saamanikin - molemmat kulkevat mukanani joko yhdessä tai vuorotellen)




Kaikki langat ovat ihan uusia ja ennen kokemattomia - tai siis olivat. Mellanraggi -langasta on nyt neulottu sukat:

Ja jäljelle jääneestä pienestä kerästä tein vielä neulakirjan:

Aloitekyky nolla

Joku on tainnut katkaista Pöllön siivet ja sitoa nokan, tai siltä ainakin tuntuu. Aloitekyky on nolla tai aika lähellä sitä ainakin. Sohva ja tv, josta ei tule juurikaan mitään, houkuttelee liikaa, vaikka tekemistä olisi vaikka kuinka.
Sohvan selkänojalla on kaksikin sukkaa odottamassa valmistumista, mutta ei, ei edes Susanna Maalta onnistunut haasteellaan saamaan niitä valmistumaan. Ei vaikka innokkaana kaivoin sen toisenkin sukan esille. Pahoittelut Susanna.

Laskiaissunnuntai ei mennyt ihan niin kuin piti.
Ensinnäkin: ABC:n Salessa ei ollut kuin jauhomakkaraa. Kelpasi kyllä mulle, erittäin hyvin, mutta AM tarvii lihaisampaa. Minusta makkara makkarana (=jauhomakkarana) ja liha lihana. Ajettiin siis oikeaan kauppaan.
Siellä se jo alkoi. Ristiaskel-hyppy, ristiaskel-hyppy... tai vähän sinne päin.
Päästiin perille Enolaan ja oli vähän kumma olo, ajattelin että on vain kahvin ja sokerin puutetta joten suoraan kahvipöytään tervetuliaishalausten jälkeen.
Ei auttanut.
Minua varten oli varattu yllätys, joten jäin hissukseen odottelemaan sitä, tapojeni vastaisesti olin aika hiljaa, istuin sohvan nurkassa ja enimmäkseen kuuntelin muita. Huomasin kyllä, että useampikin silmäpari seurasi minua enemmän kuin 2-vuotiasta pikkumiestä.
Aloin epäillä minkälaisesta yllätyksestä on kysymys ja olin oikeassa: yllätys oli tullut Kuopiosta asti 💖 Ihanaa; äidin serkku, jonka kanssa pikkutyttöinä siellä entisessä mummolassa vietimme paljon aikaa.  Hänkin huomasi heti, etten ole kunnossa: "Oletkos ihan kunnossa, näytät vähän siltä ettet ole"
No enpä ollut 😢 Ajatus ja puhe oli hitaanlaista enkä tahtonut pysyä pystyssä. Jonkun piti taluttaa koko ajan, kun oltiin ulkona. Yritin kuitenkin sitkeästi olla pihalla, raitis ilma ja rakas seura teki hyvää. Ja hyvin grillattu makkara - serkkupojan kanssa oltiin molemmat sitä mieltä, että makkarassa pitää olla kunnolla karsinogeeneja 😂
Kaikesta huolimatta päivä oli mukava; on aina ihana nähdä sukulaisia, varsinkin niitä joita ei näe kuin kerran vuodessa.
Mutta alkuperäinen suunnitelma; Äitirakkaan kyydissä kaupunkiin pakkailemaan tavaroita peruuntui. En uskaltanut lähteä eikä AM uskaltanut päästää yksin. Ajoimme kotiin ja täällä taas muutaman tunnin unet niin olo parani. Palatakseen seuraavana päivänä.
MÄ NIIN VIHAAN TÄTÄ RIESAA VÄLILLÄ ja toivon, että löytäisin jostain sen taikalampun, josta saisin ne kolme toivomusta.

Tulin kuitenkin kertomaan, että olen täällä kolossani vielä ja olen jotain sentään saanut aikaiseksi Käytiin kaupungissa ja kerrankin osuttiin liikennevaloihin niin, että vieressä ei ollut ketään ja ehdin ottaa kuvan, näistä herrasmiehistä, jotka on maalattu tuohon sähkökaappiin. Komeita miehiä.

Kaiken muun ohjelman lisäksi saatiin vähän tavaraa mukaan kotiin, muun muassa langat. Nyt ovat siis langat kotona ja omalla paikallaan. Näin oli ajateltukin, pienet tilat kun on. 

 Kaappi on isovanhempieni vanha kaappi - ehkä jopa mummoni vanhempien tai vielä vanhempi kaappi, ja sinne sain mahtumaan kaikki langat. Tuossa "eturivissä" näkyvien lankojen takana on vielä vähän lisää lankoja ja selkäni takana olevassa kaapissa myös. Sinne mahtuu myös puikot ja virkkuukoukut ja muut tarvikkeet.

Ja kaapin päällä olevat pöllöt - ne ovat vain pienen pieni osa pöllöistäni 😋
Siellä on myös vanhempieni matkamuisto Norjasta, näin luulen, pieni kalastajapatsas, jossa lukee (olen päätellyt) "Olisitpa nähnyt sen mikä pääsi karkuun" 😂

Tuohon seinällä olevaan kaappiin, vasemmalla, on tarkoitus laittaa ristipistotyöt, kunhan saan nekin kuljetettua kotiin kaiken muun tavaran joukossa.

Onneksi on ystäviä: päästiin tänään vihdoin eroon vuodesohvasta. Ystävä asuu kaupungissa melkein naapurissa ja hänellä on ollut meille avaimet siitä asti kun muutti siihen naapuriin. Hän kävi antamassa sohvan ostajalle. Vielä kun pääsisi eroon muistakin huonekaluista.

Varasin muuten ajan kuulontutkimukseen. Täh? Mitä? Sanoit sä jotain? Odota, korvissa vinkuu niin, etten kuule kunnolla.  Korvat suhisee ja kohisee ihan koko ajan. Joskus, hyvin harvoin se lakkaa muutamaksi sekunniksi ja silloin tulee ajatus "ai niin, tällaistako oli hiljaisuus?" Ja sitten se taas jatkuu.

Oliskohan nyt valitettu tarpeeksi? Voisin ottaa kirjan mukaani ja mennä joko lukemaan tai ihailemaan lankakaappiani 😉😊

Kaikesta huolimatta

Tai ehkä juuri siksi. On huonoja ja on hyviä päiviä. Huonot päivät tekevät hyvistä sitäkin parempia. Hyvät päivät ja hyvät hetket saavat huonot unohtumaan. Vaikka asiat ei aina menekään niin kuin olit suunnitellut, tehdään uusia suunnitelmia.
"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" on nyt muuttunut muotoon "Kolmas kerta toden sanoo".  Mikähän olisi hyvä jatko tuolle sananlaskulle?
Ensimmäinen suunnitelmahan palautti meidät takaisin sohvalle bensan puutteen vuoksi, ja viimeksi kun piti tuoda kaupungista enemmänkin tavaraa suunnitelman tyrmäsi lumisade - etelän matka.
Nii-in.  Olisi otettu peräkärry mukaan, mutta kun se oli auraamattoman tien takana etelän matkan takia, niin milläs otit. Niin meidän tuuria.
Nyt olisi sitten aika kolmannen yrityksen. Pitäkää peukkuja 👍

Mutta ei se mitään. Elämä on kuitenkin jännä juttu, kun sille antaa mahdollisuuden 😃 Torstaina 13.2. oli Maailman suurin Marttailta. Se järjestettiin naapurikylässä Nuorisoseurantalolla ja halusin lähteä mukaan siksikin, kun olen käynyt ala-asteen viimeisen luokan siellä. Meidät siirrettiin sinne "evakkoon" kun vanhaa koulua ruvettiin purkamaan uuden tieltä.
Mutta mulle piti järjestää kyyti. Olisihan AM varmaan kuskannut - ainakin puoliväliin tai jotain, mutta kyyti järjestyi. Ennestään tuntematon Minna koukkasi mut tuosta pihatien päästä kyytiin. Pikainen tutustuminen ja päivitys mm. Riesasta, ennen kuin otettiin matkan varrelta lisää väkeä kyytiin.
Olihan paikka vähän muuttunut, eikä muita tuttujakaan ollut paikalla kuin oma porukka. Tervetulotoivotusten ja muiden alkujuttujen aikana kukapa se muukaan halusi tulla mukaan kuin Riesa 😡😡 Onneksi olin jo aiemmin kertonut siitä, niin eipä ollut tälläkään kertaa hätää, mutta.. no niinpä niin. Grrrr..

Tähän jatkoa: maanantaina katsoin ikkunasta ja sanoin AM:lle, että meille on tulossa joku, auto kääntyy meidän pihaan, ihan outo auto. Äkkiä vähän tavaraa pois olohuoneen pöydältä ja semmoinen "pientä pintasiivousta" 😋 - sieltä tuli meidän Epilepsiayhdistyksen entinen sihteeri! Tovi tässä juteltiin ja kerroin liittyneeni Marttoihin.
"No sitten varmaan tunnet Minnan?"
"No juu, kyllä, just tutustuttiin, tosin ollaan  eri yhdistyksissä"
Siis kyllä on tämä maailma kuulkaa pieni, ihan valtavan pieni!  Täällä "eihän siellä ole mitään, mitä te sinne" -kylässä sen on huomannut 😂😂 Jostain syystä sen lisäksi, että täällä on kaikki muut palvelut paitsi kirjasto alle puolen kilometrin päässä, täällä on hirveästi ennestään tuttuja ihmisiä!

Ystävänpäivää vietettiin ihan parhaassa seurassa; kolme naista ja kaksi nuorta miestä. Lopputuloksen näette joskus syksyllä. Mutta voiko parempaa olla, kun nuori mies laittaa meille viestin " En haluaisi viettää ystävänpäivää kenen muitten kanssa kuin teidän kanssanne"

Mutta siis niin, kirjastoja on kolme kappaletta n. 30 km:n päässä, voi valita mielialan mukaan mihin suuntaan lähtee. Perjantaina kävin yhdessä kirjastossa.
Sieltä löytyi Pökötti:





Tai näitä isoja oli itse asiassa kaksikin ja samoin pienempiäkin oli kaksi kurkkimassa ikkunan takaa kirjastosalin puolelle.

Tämä on minusta vähän hämmentyneen näköinen.


Kirjastossa käynnin jälkeen mentiin Kelaan. Tämä on niin pieni paikka, että täällä pitää varata aika, ja niin tein kaupungissakin, pääsi helpommalla.
Voi miten ystävällistä palvelua saimmekaan - AM oli taas muistina ja tukena. Saimme paljon sellaista tietoa ja ohjeita joita emme olisi osanneet kysyäkään ja joista emme tienneet.
Oli pakko taas kysyä, että mihin ihmeeseen ne piilottavat ne ikävät ja "huonosti käyttäyvät" virkailijat siksi aikaa kun me käymme siellä. Siihen emme saaneet vastausta 😋

Tänään, lauantaina, on ollut kauhea tuuli ja nyt illalla (puolen yön aikaan) on ollut sähkötkin poikki muutaman kerran. Onneksi tietokone toimii kynttilällä 😉😉😎😎

Huomenna - tai siis tänään, on laskiaissunnuntai, ja meidän suvun perinteinen laskiaisrieha. Pulkkamäkeen ei taideta päästä, mutta jotain muuta kivaa me kyllä keksitään - aina on keksitty. Paistetaan makkaraa, syödään hernekeittoa, laskiaispullia ja varmaan myös täytekakkua - NAM, mitähän kaikkea muuta.
Harmi, ettei Poika ja Tyttöystävä pääse mukaan, mutta asioita on laitettava tärkeysjärjestykseen. 
Enolasta sitten lähden Äitirakkaan ja Tunturiruipelon kyydillä kaupunkiin, lupasivat ajaa sitä kautta kotiin. AM tulee joskus viikolla hakemaan mut kotiin.

Hauskaa laskiaista kaikille - nyt menen nukkumaan, että jaksan aamulla lähteä reissuun!

Ettei sukantekotaito unohtuisi

Olen tänä vuonna neulonut vasta.. oottakaas kun tarkistan... seitsemän paria sukkia. Tai siis nyt tarkalleen kahdeksan kokonaista paria, yhdestä parista on toinen sukka valmiina ja toinen jumittui kantapäähän.
Ja yksi sukka on nyt tarkoituksella kesken ja siitä syystä tein ihan itselleni nämä tämän vuoden kahdeksannet sukat. Näistä tuli minusta vähän niin kuin karamellit. Ihan on seiskaveikkaa - luulen, että tuo tummanpunainenkin on, en kyllä ole ihan varma, kun se oli siitä joulukalenterista, jonka Susanna Maalta oli mulle koonnut. 
Melkein kaikki pöllösukat on vieläkin kaupungissa, vain yhdet on lennähtäneet tänne, sen tiedän, mutta kun ovat piiloutuneet pahalaiset. Niin kuin moni muukin asia....

Nyt mietin tässä, että riittäisikö Annen lähettämät langat säärystimien tekoon, mulla kun on niin paksut pohkeet - ja miten ihmeessä saan laskettua oikean määrän silmukoita niihin säärystimiin. Tai siis lisäykset ja kavennukset. Voi huokaus. No, ei muuta kuin härkää sarvista, eihän sitä muuten tiedä.

Tänään meni päivä taas yhdessä hujauksessa. Ystäväpariskunta tuli puolen päivän aikaan mukanaan valtavan kokoiset tuoreet kristallipullat - matkalla on leipomo jossa olivat poikenneet. Ja rupesivat vielä ensitöikseen kehumaan rukiista siemenleipää; "oletteko syöneet". Ei oltu, vaikka leipomo on melkein yhdellä noista meidän isoista kylistä. Saimme siis tuliaisiksi vielä leipääkin - joka on nyt jo syöty 😋
Ystävien kanssa oli ihanaa taas höpötellä ja vaihtaa ajatuksia - VIISI tuntia hujahti yhdessä silmänräpäyksessä ja vieläkin olisi saatu aikaa kulumaan vaikka kuinka, mutta kun eivät vieläkään ottaneet koiraansa mukaan, niin joutuivat lähtemään kotiin. Ihanaa kun on ystäviä, joiden kanssa ajatukset osuvat niin yksiin, että ymmärtää puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa.

Mutta hei, tämänhän olen unohtanut ihan kokonaan. Luin tuossa jokunen aika sitten Mika Waltarin kirjan "Kuka murhasi rouva Skrofin" - josta sittemmin tehtiin elokuva nimeltä "Kaasua, komisario Palmu".  Syy, miksi elokuvan nimi poikkeaa kirjan nimestä, on se, että ohjaaja Kassila halusi elokuvan nimeen "komisario Palmun", kuten muissakin Palmu -elokuvissa on.
No se siitä sivujuonteesta.
Kirjan takakannessa oli pitkä luettelo kirjoja ja silmäilin listan läpi, löytyisikö sieltä jotain mielenkiintoista. Silmiini osui Unto Seppäsen "Iloisten ukkojen kylä". Jotenkin kirjan nimi kuulosti hauskalta ja samoin tein tarkistin, löytyykö kirjaa mistään kirjastosta. Löytyihän se, varastosta. Ei kun varaten. Muutaman päivän päästä tuli ilmoitus, että kirja on noudettavissa ja käytiin se AM:n kanssa hakemassa.

Jo kirjan kansi teki muhun tietynlaisen vaikutuksen - tämän täytyy olla hauska, omalla tavallaan. Karjalaisukkoja, hmm..
No, vielä en ole kirjaa alkua pidemmälle lukenut, kun oli toinen kirja kesken, mutta uskon, että ei se suurta pettymystä tuota.
Ainakin opin uusia sanoja - joitakin olen kysynyt AM:ltä, joka on Pohjois-Karjalasta syntyisin, mutta osa on hänellekin vieraita.

Mutta. Kun etsin kirjasta viivakoodia, että saan lainattua kirjan automaatilla, niin mitä löysinkään. Nostalgiaa. Vielä minun aikanani, niin koulun kirjastossa kuin kirjastoautossakin oli kirjoissa käytössä nämä:





Kirjan numero löytyy tuolta yläkulmasta, lainaajien numerot alekkain kirjoitettuna noista sarakkeista. Ja tarkka on ollut virkailija, kun on saanut palautuspäiväleiman osumaan oikeaan sarakkeeseen 😄
Voi, muistan kuinka koulussa ekalla luokalla lukemaan opittuani sain "kirjastokortin" - jota opettaja kirjastokaapissa muiden tarvikkeiden kanssa säilytti. Kirjaston ovet avattiin aina perjantaisin - kirjasto oli sellainen koko seinän peittävä kaappi, josta nostettiin ovet pois paikoiltaan, ja sitten takaisin kun kirjasto suljettiin.
Ja sitten kun mummon kanssa mentiin kirjastoautolle ja sain oman kirjastokortin, ihan mukaan, sitä ei siellä autossa säilytetty.

Ja nyt, nyt mulla onkin Oodin lasten kirjastokortti, se kun on paljon hienompi kuin aikuisten 😍😂

Tämmöisiä tänään lauantai-iltana.
Krapulassa pitäisi pistäytyä ja Myyntisirkkusten tarinakin on vielä kesken - sirkkuset on jo muuttomatkalla. Enää 117 päivää kun pitäis taas oikoa siipiään.