Maanantaina reippailtiin. S ja minä ja Riesa. Pieni valkoinen Siiri-koira ja toistakymmentä muuta reipasta retkeilijää.
Olen tainnut ennenkin sanoa, että asuinpaikkamme on loistava. Monestakin syystä. Kovalla sateella ei tarvitse pelätä vedenpaisumusta, koska asumme mäen päällä: kaikki vesi valuu täältä alas. Yksi vika tässä on. Tänne ei pääse mistään suunnasta ilman, että pitää kiivetä mäki ylös. Eikä täältä pääse myöskään alas, ilman että pitää laskeutua se mäki alas. Eikä ne mäet ole mitään ihan pieniä.
Helpoimmalla pääsee, kun tulee tuolta Riihimäen, Tampereen suunnasta, sieltä päin on vähän tasaisempaa.
Olin eilen ensin päivällä kaupungissa ja kun istuin bussissa keskittyneenä vastaamaan ystävän viestiin, kuulin yhtäkkiä edessäni istuvan vanhan rouvan tokaisun "Jestas sentään, mistäs tuo vesi tulee!" Ja kun katsoin ikkunasta, bussin vasemmalla puolella satoi kaatamalla! Oikealle puolelle se ei ollut vielä ehtinyt. Kotiin ei ollut enää pitkä matka ja vähän harmittelin sitä sadetta; olisi nyt odottanut vielä viitisen minuuttia, niin olisin päässyt kuivana kotiin. Ja kas - kun oma pysäkki tuli, niin kaatosade oli muuttunut enää muutamaksi pisaraksi. Jos olisin jatkanut vielä seuraavalle pysäkille ja kiertänyt naapurin pihan poikki kotiin, niin olisin välttynyt niiltäkin pisaroilta 😂
Oli ollut puhetta, että lähdetään metsäretkelle, mutta lähtöhetken aikaan näytti sateiselta.. Mennäänkö käymään vaan kirjastossa? S otti kuitenkin varoilta eväät mukaan, jos sitten kuitenkin. Eikä se sitten satanutkaan. Kirja ja sadevaatteet repussa jatkettiin matkaa - alamäkeen. Auts, auts. Se kyllä tuntui jaloissa, kun lopulta päästiin kokoontumispaikalle, alkoi reidet täristä.
Retken veti nuori mies, joka teki samalla jonkinlaista näyttökoetta, opiskeli... retki- ja eräoppaaksi (meniköhän se oikein?) ja hänellä oli vanhempi mies "varjona" mukana, seuraamassa miten homma hoituu. Hoitui se, oikein mallikkaasti. Varoitin etukäteen, että on yksi tämmöinen rääpäle - ei kokonsa puolesta, mutta muuten - mukana.
Ihan ensimmäisenä oli kiivettävä lyhyt, mutta sitäkin jyrkempi mäki ylös. Kiirehän meillä ei ollut ja minä pidin pienen kuvaustauonkin, kun löysin taas yhden menninkäisten majan:
Kun me viimeisetkin päästiin mäen päälle ja pysähdyttiin huilaamaan ja kuuntelemaan mitä retkenvetäjällä oli sanottavaa, päätin istahtaa kaatuneelle, jo lahoamassa olevalle puunrungolle - mitä oli juuri lähtiessä sanottu jokamiehen oikeuksista? Ei riehuta, ei katkota puita jne ja minä melkein rusikoin sen puuparan kokonaan hengiltä. Pikkuhiljaa alkoi vetäjän puhe kaikota ja kaikota ja just ehdin sanoa S (olin ollut sanovinani taas muutakin, mutten sitten kuitenkaan, kuulemma). RIESA! Ihan kuin olisin manannut sitä siellä lähtiessä! No eihän siinä mitään, paitsi että oli kuulemma taas ollut kauheat menohalut ja S oli joutunut hillitsemään, etten lähde liikkeelle, ennen kuin olen toennut. Voi Riesa minkä mulle teit. Vaan ei siinä mitään, siksipä olen avustajan anonut ja saanut ja hän on mulle enemmän kuin tarpeellinen 💗
Lopulta päästiin kuitenkin taas liikkeelle ja ihmeteltiin metsää ja sen monimuotoisuutta ja mitä kaikkea siellä näkeekään - ja miten eri tavalla kun katsoo eri kulmasta. Osa porukasta kävi vielä tekemässä pienen mutkan, mutta me nähtiin S:n kanssa jo kota ja tuli ja oikaistiin suoraan sinne paistamaan makkaraa. Hieno kota, Steiner -koululaisten rakentama.
Tuota kattoa ollaan joskus lenkillä katseltu, mutta ei olla tohdittu mennä tarkemmin tutustumaan. Tuosta kun ei ole pitkä matka asutusalueellekaan, on ajateltu, että jos se onkin jonkun piharakennus 😊
Muiden tultua paikalle alkoi kahvinkeitto - nokipannukahvit, vaikkei pannut kyllä olleet ollenkaan niin nokisia kuin meidän latuyhdistyksen iso pannu.... Teetäkin oli tarjolla ja mehua mukana olleelle pienelle reippaallee miehelle.
Ja ensimmäisen kerran elämässäni näin TIKKUPULLAN paistamista. Ja sain myös maistaa = syödä, ei sitä enää ihan pelkäksi maistamiseksi voinut sanoa, tikkupullaa. Oli se hyvää. Varsinkin kun ei ole pitkään aikaan syönyt pullaa.
Joku oli tuonut metsään myös tällaisen valtavankokoisen puun tyviosan. Se oli kuulemma sinne tuotu, joku kävi siihen tarkemmin tutustumassa ja sanoi, että kyllä se on erikseen sinne tuotu. Tämä oli siis siinä laavun lähellä. Näin valoisaa oli vielä kun mentiin laavulle, mutta hyvin pian alkoi hämärtää ja ilta pimentyä.
Illan pimetessä nuotiolla olisi istunut kauemminkin, mutta muutkin alkoivat pikkuhiljaa tehdä lähtöä. Muut jäivät vielä viettämään lyhyen rentoutumishetken, mutta me lähdimme pois, sillä pääsimme laavulta oikopolkua pitkin suoraan valaistulle lenkkipolulle joka toi meidät kotinurkille - ilman ala- ja ylämäkiä.
AM olisi toki tullut hakemaan meidät mäen alta, ei olisi tarvinut enää kiivetä mäkeä ylös, mutta kun vanhan retkeilijänä olin unohtanut kotiin kaikki retkeilijän tarvikkeeni:
- kuksan
- makkaratikun
- talouspaperin
- otsalampun
- taukotakin
Oli siis parempi kiittää seurasta ja hipsiä suorinta tietä kotiin.
"Varjolle" annoin palautetta, että hyvin meni, hienosti hoidettu homma 👍
Kotiin tultua sohvan alle torkkumaan ja odottamaan nukkumaan menoa; perinteinen "herätä mut sitten kun pitää mennä nukkumaan".
Aamulla tai oikeastaan koko yön särki päätä, mutta kyllä se päivän mittaan helpotti ja viimeistään siinä vaiheessa kun pääsi pitkästä käsityökerhoon kirjastoon! Liki kaksikymmentä ystävää joita ei ollut tavannut moneen viikkoon - ja arvatkaa vaan millainen meteli siitä naislaumasta lähtee! En kyllä yhtään ihmettele, ettei sinne yksikään mies uskalla nenäänsä pistää.
Huivini sai kiitosta ja ihailua ja ohjetta etsittiin Ravelrysta kimpassa - ainakin pari mietti jo lankaa siihen!
Näitä jälkiä ollaan ihmetelty jo muutaman kerran matkalla kirjastoon ja takaisin. Mistä ne tulevat ja minne ne vievät? Kenen ne ovat?
Eli Repun haaste Loppuvuoden Luontoretket, sinne on nyt 2 retki. Vielä on aikaa saada ne loputkin kasaan...
Niin, ja sen laavun nimi tosiaan on Lepakkolaavu 😊😊
10.-11. Kaksi rottinkikoria, joihin mahtuu esim. 800 g foliovuoka, vaikkapa kaupan valmiit joululaatikot.
