Arvioitu toimitusaika - muttei matkaa

Yksi motoistani on: "Sitä saa mitä tilaa". 

Ja yleensä olen saanutkin. Ennemmin tai myöhemmin. Usein ihan ajallaan, joskus jopa etuajassa. 
Mutta viime aikoina, kun kyse on ollut POSTIpaketista, niin arvioitu toimitusaika venyy vähintään yhdellä, yleensä kahdella päivällä. 

No sen siitä saa, kun asuu täällä keskellä ei mitään. Meillä on täällä ainoastaan
- koulu
- päiväkoti
- kyläkauppa, jossa - arvatkaa mikä? POSTI! 
- pizzeria/kahvila/baari
- kirkko
- kappeli
- kesäisin avoinna oleva viinitila, jossa myös elävää musiikkia, viime kesältä mainittakoon
  Tero Vaara, Eino Grön, Samae Koskinen - näin itselle tunnetumpia
- kanava, jolla aikanaan kuvattu yksi Suomi-Filmi Oy:n elokuvista

30 km:n päässä kirjasto - tarkemmin kolme kirjastoa kolmessa eri suunnassa ja nekin kaikki on lisäksi omatoimikirjastoja, ei haittaa vaikkei ois aukikaan. Tarvittaessa voi tilata kirjan maakunnan toiselta laidalta mihin tahansa noista kirjastoista. 

Uimahalliinkin pääsee. Keilahalliin. Teatteriin. Erilaisia museoita. TERVEYSKESKUS johon saa yleensä ajan SAMALLE PÄIVÄLLE, riippuu oikeastaan sinusta itsestäsi. Pankki. Apteekkeja. Urheilutarvikeliikkeitä. Rautakauppoja. Huonekaluliikkeitä. Kodinkoneliikkeitä. Huoltoasemiakin. Käsityötarvikkeita. Paikallisia käsitöitä. Leirintäalueita ja vuokramökkejä. 

MITÄ MUUTA TÄÄLLÄ VIELÄ PITÄISI OLLA?

Täältä puuttuu ainoastaan kaupungin harmaus, meteli, pöly ja ahtaus. 

Mutta täällä keskellä ei mitään me siis asumme ja siksi Postipakettien kulku tänne on äärimmäisen hankalaa, joskus jopa mahdotonta. Niiden perään on lähettäjät joskus jopa joutuneet kyselemään.
Seurantakoodin mukaan tälle päivälle oli luvattu tilaamani uusi kotelo ja panssarikalvo puhelimeen. Ei ole näkynyt ei kuulunut. No ei mikään ihme, kun se kiertää taas koko eteläisen Suomen. Seurantakoodin mukaan se on lähtenyt liikkeelle KUOPIOSTA. (Sieltä pääsee aika suoraankin meille päin..) Sieltä se oli mennyt LIETOON. Mun maantietämyksen mukaan se on aikalailla tuolla läntisessä Suomessa. Liedosta se on lähetetty lajiteltavaksi VANTAALLE. Okei. Lämpenee. Tänään kun sen piti olla mulla näpeissä, se oli lajiteltavana LAHDESSA. 
Sitten kun se joskus tulee perille, se on matkannut yhteensä 646 km - välimatkalaskurin mukaan, joka varmaan laskee kilometrit aikalailla linnuntietä. Suora reitti Kuopiosta Lahden lajittelukeskuksen kautta meille olis ollut 273 km. 

Mutta ei se mitään. Päivä alkoi hyvin: heräsin puhelinsoittoon kun Poika ❤️ soitti Japaniasta.
En ole vieläkään oikein tottunut siihen, että siellä on jo iltapäivä, kun minä vasta auon silmiäni ja keittelen kahvia.. Ja nyt kello on siellä 3:38, kun minä lopettelen tätä ja mietin, että mitä sitä vielä tälle päivälle tekis. 

Kyllä me reissussa syötiinkin

Ettehän te vaan pelänneet, että me Äitin ja Siskon unohdettiin meidän perinteiset? Ehei, ei nyt sentään. Tällä kertaa lähdettiin ihan vaan.. Noh, Äiti ja tyttäret. Eli Lankomies jätettiin lasten kanssa kotiin. Nämä perinteiset, terveelliset vohvelit käytiin syömässä Siskon ystävän kanssa.

Näitä perinteisiä vohveli-jäätelö-hedelmä-marja -herkkuja ei unohdeta koskaan. Joskus on mukana lapset ja joskus Lankomieskin ja nyt tosiaan Siskon ihana, hyvin joukkoon sopiva "höpöttävä" ystävä. Hän olisi tarjonnut meille kahvit vielä kotonaan, mutta lupasimme mennä seuraavalla kerralla. 
Ja oi - hän menee naimisiin ensi viikolla! 

Lasten kanssa käytiin pizzeriassa pizzalla, niistäkin herkuista on tietenkin kuvat, mutta taisivat jäädä Siskon puhelimeen. Minulla ja Äidillä oli vähän hankaluuksia ruokalistan lukemisessa, mutta Sisko auttoi, samoin juomien valitsemisessa. Kun saimme alkuruuat ja juomat pöytään, maistoin juomaani. Hmm.. tämä ei ole nyt ihan sitä mitä tilasin. Sanoin siitä Siskolle suomeksi ja varmistettiin vielä Äidiltäkin, että oliko hän ottanut samaa. No, kyse oli vain siitä, että joku osa juomasta puuttui, en enää muista mikä. Asia kunnossa, hyväksyimme ne mitkä meille oli tuotu.
Tarjoilijana oli ystävällinen nuori mies, joka tietenkin pahoitteli tapahtunutta - ja päätteeksi kysyi, olemme me Suomesta 😊 Vastasimme hieman hämmentyneinä, että ky-yllä, Äiti ja minä olemme. Hän sanoi tunnistaneensa kielen, oli niin saman kuuloinen kuin hänen oma äidinkielensä; hän oli Unkarista 😄

Pizzat olivat valtavat ja jotta jaksoimme syödä myös jälkiruuat (eihän ravintolassa voi syödä, jos ei syö jälkiruokaa, eihän?), pyysimme loput pizzoista mukaan. Siis me aikuiset. Lapset olivat reippaita ja söivät lautasensa tyhjiksi - niin kuin äidit ovat opettaneet. Hetkinen....toivottavasti ravintolassa eivät hoksanneet, että Äiti oli siellä tyttäriensä kanssa 🙈 - ei ollut mennyt meille oppi perille, vaikka kovasti oli meitä kasvattanut. Niin ne lapset, kun kotoa pois lähtevät...
Sama nuori miestarjoilija tuli keräämään lautaset pois pöydästä ja hänen työtään helpottaaksemme ojensimme lautasia pöydän toisesta päästä toiseen päähän. Myös Ötökkätutkija ojensi hänelle lautasensa, johon tarjoilija totesi: "Meillä on aina paikka auki hyvälle työntekijälle, kun tarvitset työpaikkaa" 😍

Että ajoissa kun aloittaa työpaikan hakemisen, niin ehkä sitä kolme-neljäkymppisenä sitten on työpaikka. 

Kannan Roosa -nauhaa ystäväni tähden

Tänään ostin tämän vuoden Roosa -nauhan. Omistan sen ystävälleni Laiskiaiselle 💗

Tämän vuoden Roosa -nauhan saatesanoissa sanotaan, että 

"Elämä koostuu erilaisista hetkistä. Kukaan meistä ei taaksepäin pääse, eikä tulevaisuutta voi tietää. 
Roosa nauha koostuu eri väreistä, erilaisista hetkistä, jotka muodostavat mosaiikkimaisen kuvion. Jokainen nauha on kantajansa tavoin uniikki."

Minun nauhani on ennemminkin yhtä uniikki kuin ystäväni 💗 ketä ajatellen sen ostin. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon, että ajatukseni tavoittavat hänet. 

Pöllön jumppatunti loppui lyhyeen

En ole oikein koskaan ollut ryhmäjumppatuntien ystävä, niin kuin en kuntosalinkaan. Pyöräily, uinti, kävely ja melonta, ne oli ne mun jutut ja kaikki on jääneet - syynä Riesa. Jonkun mielestä tekosyy, mutta syy kuitenkin.

Henkilökohtainen avustaja kaupungissa asuessa mahdollisti sen, että kävelylenkit läheisissä lenkkimaastoissa onnistui ja niitä kaipaankin. Uusi yritys avustajan saamiseksi, kunhan tapaan neurologi-Anskun, toivottavasti pian, että saan lääkärintodistuksen hakemusta varten. 

 Luulen, että viimeisimmät ryhmäliikuntatunnit oli rivitanssia ja se oli kyllä kivaa. Siitäkin on jo yli kymmenen vuotta aikaa, silloin kun pyöriminen ei pyörittänyt koko maailmaa 😂

Mutta tänään. Ajattelin, että kun kerran omalla kylällä on kehonhallinta ja venyttely -ryhmä ja siellä pari jo ennestään tuttua, niin uskaltautuisin mukaan. Saisin vielä ystävän mukaan sekä henkiseksi että fyysiseksi tueksi kävelemään meiltä seurojentalolle, jossa jumppa pidetään. Mukana oli ihanat Albert ja Robert, pienet valkoiset koirat, jotka tultiin hakemaan kotiin ennen tunnin alkua. 

Ennen tunnin alkua kerroin vetäjälle ja ryhmälle Riesasta ja että puhelinkotelossa on Mursun puhelinnumero. Jos kohtaus iskee, niin Mursulle voi soittaa, että tulehan hakemaan Pöllö kotiin, siitä ei nyt ole siipiä heiluttelemaan. 
Muutaman venyttelyn ehdin tekemään ja sitten "heräsinkin" siihen, kun istun tuolilla, ystävä kyykyssä vieressä ja hän sanoo, että Mursu on tulossa ihan just. Olin taas ihan pihalla - missä ihmeessä oikein olen..

Ja sitten näin Mursun tulevan ovesta sisään ja siinä vaiheessa olin minäkin jo vähän tolkuissani, kysyttiin, että tuliko hänkin meidän kanssa jumpalle, mutta ei se sitten kuitenkaan jäänyt, otti vain minut mukaansa ja toi kotiin. 

Että se siitä sitten. 

Mutta ihania ystäviä; pitivät huolen Pöllöstä 💕 Kotiin päästyä otin taas nokoset, niin kuin aina kohtauksen jälkeen, ja laitoin ystäville kiitosviestit huolenpidosta. Molemmat oli sitä mieltä, että viikon päästä uudestaan. 

Tässä äsken mietin ääneen Mursulle, mikä siinä on, että aina kohtauksen jälkeen nolottaa, hävettää, on paha mieli, kaikkea mahdollista, kun on ollut muille vaivaksi? Kotonakin. Vaikka kukaan ei ole koskaan sanonut mitään eikä millään tavalla antanut ymmärtää mitään sellaista. 
Ja sitten jonkun ajan jälkeen, nokosten jälkeen, asia on ihan ok, kohtaus tuli, oli ja meni ja apua tarvitsin ja sain ja se on ok. Ei ole paha mieli. 

Mursu pohti, voisiko se olla samalla tavalla yksi kohtauksen oireista, kuin ne muutkin: en kuule, en näe, en puhu. 
Hän kertoi, että silloin 10 vuotta sitten kun sain sen ensimmäisen kohtauksen ja olin sairaalassa kaiken kaikkiaan kolme viikkoa, pahimpaan aikaan puhuin kirjakieltä - siitä tiesi, että mulla on kohtaus päällä.

Ensi viikolla yritys numero kaksi. 

Ei mitään vikaa vikaa vikaa vikaa

Tai ehkä vähän. Muttei korvissa eikä korvien välissäkään 👍 Ja lääkäri sanoi, että "korvissa pitääkin aina olla vähän vaikkua, nenässä räkää ja suussa sylkeä". Niiden tehtävä on suojella. 
Taas on opittu pieniä mutta tärkeitä asioita.
Ja nähty kummallisia laitteita ja tultu tutkituksi. 

Pöllön nokassa ei ole vikaa - sillä haistaa ja nokkii hyvin, vaikka se välillä tuhiseekin. 
Kurkku ja äänihuuletkin on kunnossa - siitä huolimatta, että Pöllö sanoo krooh, ei huhuu vaikka pitäisi. Ei se laulakaan, kun ei osaa. Ehkä pitäisi koettaa, kun kerran äänihuulet on kunnossa 😏 
(oi jos lentää voisin, kuin lokki Joonatan, niin aina vain korkeammalle, kohti taivasta kiitäisin 🎶🎶)
Korvat on ja niillä kuulee sen verran mitä tällaisen keskiäkäisen Pöllön tarvii kuulla. Tinnitus kuulemma ei ole vaarallista (pahuksen ärsyttävää kylläkin, mutta kyllä sen kanssa vielä pärjää) ja sitten kun kuulo huononee, tohtori järjestää kuulolaitteen. Kiitos. 
Eikä niiden korvien tasapainovermeissäkään ollut vikaa. 

Että johan on kumma kun ei Pöllö pysy tasaisesti tolpillaan. Ei tänäänkään. 

Mutta kun Pöllön silmissä viiraa. Luopui viimeksi laseja vaihtaessaan kaksitehoistaan, turhat kapineet, kun ei käytä lukiessaan eikä käsitöitä tehdessään laseja ollenkaan - tai tarvittaessa kädet on vielä riittävän pitkät. Ainakin luulee niin. 
Mutta välillä siis viiraa silmissä. Tänäänkin. Tohtori sanoi jotta jaahas. Niinhän täällä lukee, että vähän on toisessa silmässä vikaa. Ja Pöllö sanoi, että silmissä näkyy välillä matoja. Semmoisia läpinäkyviä. Nii-in, onhan se vähän hullun kuuloista, mutta optikko kyllä sanoi, että se on ihan ok ja melkein kaikilla on matoja. Silmissä. Ei tarvi matokuuria. 
Mutta lääkäri halusi tutkia Pöllön silmiä. Käski ottaa silmälasit pois ja laittoi silmille semmoisen ihmeellisen vekottimen, missä oli valot. Sitten katseltiin suoraan eteen ja vasemmalle ja oikealle ja ylös ja alas. Onkos sun silmiä koskaan tutkittu tämmöisellä laitteella? No ei kyllä ole - ihan uusi laite 😮 Katsotaas vielä uudestaan. Ja taas katseltiin ylös ja alas ja oikealle ja vasemmalle ja eteen. Ja tohtori pohtii. Kyllä. On tää kyllä pahempi kuin mitä täällä lukee. 
Silmissä on nystagmus. Molemmissa. Ihan joka suuntaan (en minä tiedä voiko niin olla, mutta on joka tapauksessa 😛) Silmävärve. Silmät harhailee koko ajan sinne tänne. Siksi ei Pöllö näe kunnolla. 

Sitten tutkittiin vielä sellaisella laserlaitteella tarkemmin, kaikenlaisia vempeleitä sitä kulkaa nykyään onkin. Silloin kun Pöllö oli poikanen ja koulussa tuossa melkein naapurikylässä, niin kouluterveydenhoitaja tarkisti meidän näön tämmöisen taulun avulla: 

Mutta nyt on vikaa. On vikaa silmissä ja sitten on Riesa. Ja ne yhdessä ilmeisesti keksivät tasaisen epätasaisesti viheliäisiä kepposia Pöllölle. Sellaisia, että tekisi mieli hakata päätä seinään, vaan se tekee pahuksen kipeää, siitäkin kun on jostain vuosien varrelta kokemusta. Tai ainakin jostain vastaavasta. Ainakin esim. kiveen törmäämisestä... Siitä jäi jälki ja siitä on muutamia kymmeniä vuosia aikaa...

Mutta mitä näistä. Kunhan nyt kerroin teille tästä keskiviikosta. Tohtori sanoi laittavansa viestiä sille mun omalle Tohtorille, joka saa sitten miettiä, mitä tehdään. Ruvettaisko komentelemaan näitä Riesaa ja Värvettä olemaan kunnolla. Näille olis periaatteessa olemassa yhteinenkin lääke, mutta sopiiko se mulle ja muiden lääkkeiden kanssa on sitten eri juttu - onko liian iso juttu ruveta ropaamaan mahdollisesti koko lääkitystä uusiks. Pahimmassa tapauksessa monen vuoden prosessi.