Lukupiirin kirja; Mehiläisten historia

Lukupiirin kirjana oli norjalaisen Maja Lunden
http://hpollolukee.blogspot.com/2018/11/maja-lunde-mehilaisten-historia.html

Mielenkiintoinen kirja, joka sai paljon keskustelua aikaan.

Nauru pidentää ikää - eikö niin?

Yksi mun ja AM:n yhteisistä suosikkiohjelmista on Alaska: Viimeinen rintama. On mielenkiintoista seurata Kilcherin suvun elämää Alaskassa; miten jokaisella heistä on oma roolinsa vuoden kierron tehtävissä.
Olemme jonkun verran jäljessä jaksojen katsomisessa ja tänään päivällä katselimme mm. jakson jossa he vastailivat katsojien kysymyksiin. En enää muista itse kysymyksiä, mutta saimme hirvittävän naurukohtauksen - ja kirjoitin muistiin kaksi sanaa. Kysymykset varmaankin liittyivät remontointiin tai rakentamiseen yhdessä ja ruunlaittoon.

Molemmat sanat ovat jostain lähes 30 vuoden takaa. Toinen sana on naulakko. Kyllä, naulakko.
Siihen aikaan meillä oli kotona vaatehuone ja olin pyytänyt jo monta kertaa AM:ä laittamaan vaatehuoneen seinään naulakon. Sellaisen puisen. Vaan eihän se siihen seinään kiinnittynyt. Joten otin ja kiinnitin sen itse. Laitoin siihen tietenkin myös vaatteita.
Kun AM saapui töistä, iloisena ja ylpeänä esittelin työni jäljen hänelle. Ja kuinkas sitten kävikään... Naulakko oli kyllä paikallaan, mutta... ei voi sanoa, että se olisi ollut seinässä vaan SEINÄLLÄ. Ja vaatteet lattialla. Kun eihän ne mun naulat siinä kipsiseinässä pysyneet 😀 Mutta sen jälkeen se tuli sitten kiinnitetyksi aika nopeasti, löytyi proput ja kaikki...
Sille on naurettu kerta jos toinenkin.

Ruuanlaitossaa en ole ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä. Vuosien mittaan opin kyllä tekemään ihan kelvollista arkiruokaa, AM on aina hoidellut meillä sen "paremman" ruuan. Ja on nyt ihan mun henk.koht. kokki. Ihan avioliiton alkuvuosina kuitenkin ajattelin tehdä hänelle ruokaa, kun hän tulee töistä kotiin. Nakkeja. Keitettyjä. Nakkeja. Ja minähän sitten keitin niitä nakkeja. Niin ettei niissä nakeissa ollut enää rasvan hiventäkään. Kuivia kuin metsästä kerätyt risut. Mutta urheasti söi AM vaimon keittämät nakit.
Joskus vain on tämän 30 vuoden aikana niistä muistuttanut, kun on jotain nakkiruokaa tehty... Niinkuin toissapäivänä nakkikeittoa tehdessä 😂

Ja nyt tunnustan: en osaa keittää kananmunia. Muutenkaan en enää osaa tehdä ruokaa eikä mua keittiöön päästetäkään - paistetut kananmunat on ok, koska niitä en voi jättää pannulle odottamaan vaan niitä on vahdittava koko ajan, mutta kaikki minkä voi "jätän tämän tähän hetkeksi" - ne ovat vaaraksi, sillä saatan unohtaa ne niin, että ovat palaneet pohjaan tai kiehuneet yli.

Mutta nyt oon kyllä puhas. Sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa ja jos aatellaan että suihkussa puhdistui ulkopuoli ja AM:n tekemä ruoka puhdisti sisäpuolen, niin eihän lopputulos voi olla muuta kuin täysin puhdas 😉😋  

Tämmöistä soopaa tänään

Onnea meille Possumunkki!

Meillä oli Possumunkin kanssa eilen merkkipäivä, mutta Lemmenladun huumassa melkein unohdin sen - muistin vasta illalla myöhään.

On niin tärkeä päivä, että ansaitsee oman päivityksensä:  8.11.2011 Possumunkki kävi ensimmäisen kerran jättämässä kommentin mun blogiin, se oli silloin Vuodatuksen puolella. Seitsemän vuotta! (Toivottavasti meille ei nyt tule sitä seitsemän vuoden kriisiä?) 

Oltiin samalla aaltopituudella alusta alkaen ja tämä blogiystävyys on jatkunut kaikki nämä vuodet.

Kiitos Possu - meillä on ollut mukavaa nämä vuodet, ja syvällisiäkin ajatuksia on välillä vaihdettu.

Kukkia ei ole nyt lähettää, mutta tässä on kokoelma kaikkien teidän blogiystävien lähettämiä kortteja koristamassa tuota meidän työhuoneen ovea.

Ehkäpä löydän vielä lisääkin merkkipäiviä- kaikki te ansaitsisitte oman merkkipäivänne 😍

Lemmenlatu

Kävin tänään elokuvissa Äitirakkaan kanssa.

Kävimme katsomassa tarinan Lahden kaupungista; Lemmenlatu on osittain dramatisoitu kaksituntinen elokuva yli satavuotisesta kotikaupungistani. (Itse olen muuttanut maalta kaupunkiin vasta 80-luvun alkupuolella, mutta asunut koko ikäni ihan tuossa kaupungin kupeessa, metsän keskellä 😉)

Elokuva on saanut nimensä Salpausselän harjulla, tuolla hyppyrimäkien takana aikanaan kiertäneestä ladusta, jota sanottiin Lemmenladuksi - sieltä on aikanaan moni lempi leimahtanut Järvisen suksilla hiihdettäessä. Joita - suksia siis - muuten tehtiin aikanaan täällä Lahdessa.

Elokuvassa oli paljon tuttuja paikkoja; hiihtostadion, jossa on järjestetty useammatkin hiihdon MM-kisat, Kisapuisto, jonka nurmella ja hiekkakentällä on pelatttu jalkapalloa, pesäpalloa ja vaikka mitä...
Lahden Yhteiskoulun vanha osa, jossa J.K.Paasikivi oli yhden vuoden musiikinopettajana - ja minä sitten vuosia myöhemmin kolme vuotta koulussa. Tosin silloin oli jo rakennettu koulun uusi osa ja vanhassa osassa käytiin vain kuvaamataidon tunneilla - lukiolaiset saivat opiskella siellä vanhassa rakennuksessa.





Elokuva kertoi toki siitä, millaista elämä kaupungissa oli 1900-luvun alussa ja sodan aikana ja se toki kosketti. Muistutti myös kieltolaista, ja siitä miten tänne rakennettiin rautateitä - viimeisimmäksi oikorata, joka lyhensi ja nopeutti matkaa Helsingistä tänne meille.

Se muistutti myös monesta paikasta jonka olin itsekin nähnyt, mutta jo unohtanut. Esimerkiksi sen, missä oli..nii-in 😂, minulle niin tärkeä paikka kuin kirjasto ennen. Siis pääkirjasto, meidän kaupungissahan on lähes jokaisella kaupunginosalla oma kirjastonsa.

Voi - elokuvasta olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa, kaikkea en edes muista niin tarkkaan, että uskaltaisin lähteä siitä kirjoittamaan. Sen kuitenkin voin kertoa, että turhaan ei Anne, joka SPR:n puolesta meidät näytökseen tervetulleiksi toivotti, kehoittanut ottamaan nenäliinoja esille jo valmiiksi. Monta kyyneltä sain silmäkulmasta pyyhkäistä paidan hihaan.

Yksi koskettavia kohtia oli elokuvan lopussa näytetty Hämeen Rykmentin lipun lasku 31.12.2014. Siihen päättyi yksi osa Lahden historiaa.

Elokuvan tekijöitä olivat idean isä Keijo Skippari ja ohjaa Tertta Saarikko sekä suuri joukko lahtelaisia "julkimoita" - ainakin meille lahtelaisille julkkiksia 😉

Ja vielä lopuksi: kaikkihan ovat varmaan kuulleet, miten Lahtea on sanottu Suomen Chicagoksi?
Mutta tiedättekö mistä moinen nimi on tullut? Sitä taitaa aika harva tietää, minä en tiennyt, eikä tiennyt AM:kään. Kyse ei ollut kaupungin hurjasta maineesta ja rikollisuudesta, niin kuin kai joskus ajateltiin. Ei, ei täällä mitään gangstereita ollut.
Nimi tuli siitä, että Chicago oli aikanaan Yhdysvaltojen tunnettu lihateollisuuden ja -jalostuksen keskus - ja niin myös Lahti omalla tavallaan: 1914 tänne perustettiin kunnallinen teurastamo ja 1930 yksityinen teurastamo - parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) täällä oli n. kymmenkunta teurastamoa ja lihanjalostamoa.

Että kyllä me ihan kilttejä ollaan, ihan niin kuin muuallakin Suomessa, tervetuloa meiän kylälle, Lahessa on ihan tavallisia ihmisiä. 

Elokuvakin on teatteria..

"Hyvää syntymäpäivää"

Tänään toivottaisin hyvää syntymäpäivää Vaarilleni, isäni isälle. Vuosia tulisi täyteen huimat 107 vuotta - onhan niitä vanhempiakin maailmassa ollut, mutta tuo olisi kyllä huima määrä vuosia.

Joku aina välillä kysyy, mikä on meidän keskussairaalan puhelinnumero ja vaikka paljon asioita ja etenkin puhelinnumeroita olen unohtanut (entinen kävelevä puhelinmuistio), niin sen numeron muistan. Se oli ennen täsmälleen sama kuin Vaarin syntymävuosi, nyt siihen on tullut yksi numero eteen.

Ensi viikolla toivotan hyvää syntymäpäivää Siskorakkaalle. Ja seuraavalla viikolla Pikku Prinssille.
Ja ne kenen syntymäpäivät on menneet ohi, niin heille toivotan hyvää syntymäpäivää näin jälkikäteen.

Sinisen Sohvan väki kävi täällä meidän kylällä teatterissa ja oltiin sovittu tapaaminen hyvän ruuan ääreen. Muutama muukin oltiin saatu houkuteltua mukaan, kiitos teille kaikille mukavasta illasta!
Seuraavalla kerralla varataan jostain koko ravintola tai kartano tai vastaava ja kokoonnutaan ihan koko viikonlopuksi, koko suurella porukalla, Possumunkin Anonyymi -kommentoijaa myöten :)

Sinisen Sohvan Emäntä ja Isäntä toivat mulle tullessaan tällaisen - istuin kotona ainakin puoli tuntia tämän sylissäni ja huokailin ja ihailin tätä (tämä olisi pitänyt pestä ja silittää, mutta arvatkaa vain, maltoinko):

Tekijänä oli muistaakseni Teemu Järvi.

Ja Annelle tiedoksi, heijastin on käytössä takissa, siitä en hoksannut ottaa kuvaa - saati sitten suklaapatukasta 😋

Hän, ken sanoo, ettei netin kautta voi saada oikeita ystäviä, on väärässä.

Minimalismi -peliä en ole unohtanut, tavaroiden kuvaaminen tuntuu vaan niin työläältä. Tai paremminkin niiden kuvien siirtäminen koneelle. Mutta homma on edelleen työn alla ja tavaroiden "hävitys" on meneillään.
Palapelit, jotka oli jo jonain aikaisempana päivänä poistossa, vein eilen kirjastoon. Meidän kirjasto kerää tällä viikolla yhdessä Hope ry:n kanssa pelejä vähävaraisille perheille ja vein kaikki palapelit eilen sinne. Ottivat ne ilomielin vastaan. Ja minä luovutin ne ilomielin,

Pitää ottaa enemmän selvää tuosta Hope ry:stä, josko veisi enemmänkin tavaraa sinne. Mm. astioita ja sen sellaista.

Minimalistihaasteen päivälle 18 lisään eilisen käsityökerhon "saldon": pääsin eroon isosta pinosta Novitan lehtiä.  Ja oikeastaan nuo Tieteen kuvalehdetkin voisin laittaa sinne, kun nekin sain menemään - osan vien sinne ja loput vien sairaalaan niiden viisi vuotta vanhojen lehtien tilalle 😉

Nyt ei oikeastaan juttu luista enempää; otin äsken illan viimeisen lääkkeen ja tuntuu, että pää on taas ihan sekaisin.

Tunnustan kuitenkin, että olin taas "pahanteossa". Mutta tällä kertaa vähän niin kuin asiallisessa pahanteossa. Eli kävin taas ottamassa yhden tatuoinnin, jota olen miettinyt pitkän aikaa. Tämä on minusta ihan asiallinen; tarvittaessa ensihoitajat tms. näkee, että sairastan epilepsiaa, vaikka ranteessa ei olisi kumpaakaan ranneketta (mulla on olemassa silikoninen sekä hopeinen laattaranneke).