Luulen, että nyt on aika kirjoittaa Äitirakkaan ja Pöllön matkakertomuksen viimeinen osa - kotimatkakin nimittäin oli sattumuksia täynnä. Olisiko kukaan arvannut?
Viikko oli siis shoppailtu, opiskeltu englantia ja suomea, syöty aamupuuroa, ruisleipää ja muita herkkuja. Halailtu, hihitelty ja höpsötelty. Ötökkätutkija ja Isosisko lähettivät postia serkulle: hyvän matkan toivotuksen kauas maapallon toiselle puolelle - selvitettiin, mihin se serkku oikein menee ja tutkittiin karttapallosta mitä kautta kone oikein sinne lentääkään.
Viimein tuli se aamu, kun syötiin viimeisen kerran yhdessä aamupuuroa, halattiin hurjasti, pyyhittiin silmät ja niistettiin nenät.
Kukkanen Ötökkätutkijalta 💖
Lapset jäivät heiluttamaan ja Siskorakkaan auto lähti kohti Heathrowta. Matka meni perinteiseen tapaan, kesti... 2-3 tuntia ja mitä lähemmäs lentokenttää päästiin, sitä suuremmaksi ikävä jo kasvoi. Toisaalta mielessä oli jo kotikin.
Siskorakas jelppasi meitä matkatavaroiden kanssa ja niin pitkälle kun pystyi eli turvatarkastuksen portille asti - sitten oli viimeisten halausten aika "Jouluna nähdään!" (JEEEEEE) ja "aja varovasti" ja "laita/laittakaa viestiä kun olet/olette kotona".
Heathrow'lla turvatarkastus oli vielä entiseen malliin (Helsinkiin verrattuna) eli kaikki vyöt ja kännykät ja sen sellaiset piti laittaa irrallaan kaukaloon ja sitten portin läpi. Äiti meni edeltä, check. Minun kohdalla = piip piip piip... Pakkia. Onko vyötä? Ei. Onko taskuissa jotain? Eei...piti ihan itsekin tarkistaa, koska farkkujen käytöstä oli niin pitkä aika, etten ollut ihan varma. Ei ollut. Kengät pois ja viereiselle portille, kädet ylös ja 3 sek paikallaan. Piip piip piip. Voi 😵 Mitään ei näkynyt, rouva on hyvä, ottaa kenkänsä ja jatkaa matkaa. Kiitos! *pyyhki hikeä otsalta*
Terminaalissa oli julmetun kuuma ja kaikista myymälöistä ensimmäisenä tietenkin valtava hajusteosasto! Ei pystynyt muuta kuin kävelemään vauhdilla sen läpi, tuoksu (haju...) oli niin voimakas, että teki pahaa.
Olimme yksimielisiä siitä, että käymme ostamassa vettä, jotain syötävää ja istumme jonnekin odottamaan, milloin tulee tieto lähtöportista, kumpikaan ei jaksanut sen enempää. Ihmisten katseleminen on mukavaa ja olimme käyneet kahvilla ja syömässä matkalla. Parkkeerasimme itsemme sopivasti paikkaan, josta näkisimme heti kun tieto lähtöportista ilmestyy näkyviin.
Jonkun aikaa istuttuamme edestämme käveli reppuselkäinen nainen, hidasti vauhtia ja tuumasi: "Tässä taitaa olla suomalaisia, kun on Marimekon laukku". Äidillä oli Marimekon olkalaukku - hyvin huomattu ja tunnistettu, kun ei kuitenkaan ole mikään kuosillinen laukku. Emmehän me kieltänetkään ja niin hän sitten jäi siihen juttelemaan meidän kanssamme, siihen asti kunnes lähtöporttitieto tuli ja sieltä täältä ympäri terminaalia lähti seurueita samaan suuntaan. Oli helppo arvata, että ovat tulossa samalle lennolle, koska samaan aikaan ei näyttänyt olevan lähdössä muita koneita 😅
Koneeseen meno oli aika sujuvaa, odotimme vuoroamme ja kun meidän ryhmän vuoro tuli siirryimme jonoon.... Ja yhtäkkiä tämä meidän kanssamme jutellut nainen huikkaa peräämme "hei, teiltä jäi tämä!".
Olimme unohtaneet penkille meidän eväät sisältävän muovikassin ja joku oli sen huomannut "voi, joku on unohtanut tämän" ja meidän tuttumme oli todennut, että hän tietää keiden se on, hän voi viedä sen heille. Mikä sattuma!!
Pääsimme lopulta koneeseen ja paikoillemme istumaan, vyöt kiinni ja valmiina lähtöön. Me valitsemme aina ikkuna- ja keskipaikan ja tälläkin kertaa käytäväpaikka oli tyhjä lähtöselvitystä tehdessä. Mutta arvaatte varmaan jo kuka tuli istumaan siihen käytäväpaikalle? Kyllä vain, juuri hän. Ja siinä me sitten koko lentomatka höpöteltiin, lento meni nopeammin kuin osasimme.
Fazerilta mun pitäisi varmaan pyytää vähän provikkaa - vai onkohan se jo myöhäistä? Myyntivaunujen osuessa meidän kohdalle oli aikomukseni ostaa kaksi suklaapatukkaa. Ystävällinen lentohenkilö ehdotti, että ostaisin suklaalevyn, koska se - oliko se nyt vain euron enemmän kuin kaksi suklaapatukkaa ja kuitenkin siinä on enemmän suklaata. Helppo ylipuhua. Vaihtoehtoina tavallinen sininen levy ja uutuus vihreä kuula, mitä hän tietenkin kehotti maistamaan. Noh, saatoin sanoa, että helppo valinta, olin jo maistanut vihreä kuula suklaata ja valitsen sen. Toinen lentohenkilö oli vähän epäileväisen näköinen, mahtaako semmoinen yhdistelmä olla hyvää, hän kun ei pidä vihreistä kuulista. Mietti, että pitäisikö ostaa yksi levy ja maistaa, jos ei tykkää niin ei siitä isoa vahinkoa tulisi, jos loput heittäisi pois.
Tarjosin hänelle levystäni maistiaiset ja kun he tulivat myyntivaunun kanssa takaisin meidän kohdalle, hän hymyili ja sanoi ostaneensa kaksi levyä 😁
Lento kotiin meni siis mukavasti ja koneen laskeutuessa erosimme uudesta tuttavastamme, toivotimme hyvät jatkot ja - tapasimme vielä matkalaukkuhihnalla, tietenkin.
Ensimmäiset "muut" ihmiset, siis muut kuin samalla lennolla olleet, oli KAKSI POLIISIA! Kiitivät potkulaudoilla editsemme näkymättömiin emmekä voineet Äidin kanssa muuta kuin nauraa; niinpä tietenkin.
Hakijan kanssa emme osuneet kohdakkain vaan jouduimme lopulta turvautumaan terminaalissa liikkuneiden tullimiesten apuun. Ja ehkä matkaväsymyksellä oli osansa asiassa, mutta tilanne oli jo niin koominen; kaikki turvatarkastukset ja muut, kysyin toisella tullimieheltä, voitaisko ottaa yksi selfie - ihan vain Siskoa varten. Ei muuten. Ja hän suostui nauraen. Vannotti, ettei kuvaa jaeta missään muualla, joten siksi ette sitä täällä näe - sen näki vain Sisko ja Mursu ja sitten kuva katosi. Ja ihmisillä ympärillämme oli tietenkin hauskaa 😄
Ja kyllä, hakijakin löytyi ja päästiin viimeiselle - Pöllö toiseksi viimeiselle - etapille. Mursu tuli hakemaan Pöllön vielä yötä myöten kotiin tänne Pöllönkulmalle vastaanottamaan seuraavana kylään tulevia ystäviä.
Seuraavaa sattumusten matkaa odotellessa, ehkä jo keväällä tai ehkä vuoden päästä, saamme Siskorakkaan, Ötökkätutkijan ja Isosiskon tänne joulunviettoon ja siksi me toivomme, että jouluksi sataisi PALJON lunta. Sopivasti.
