Pöllö on taas kaupungissa

Possu Munkille jo kommentissa kerroinkin, että ollaan oltu maalla "etsimässä" uutta pesäpuuta, riidelty pesäpuusta varisten, harakoiden, tikkojen (palokärkien), kivitaskujen, taivaanvuohien kyyhkyjen ja ties minkä lintujen kanssa.

Torstaina myöhään illalla maaseudulla ajellessa nähtiin valkohäntäpeuroja, supi ja ilmeisestikin lehtokurppa. Kurkia ja töyhtöhyyppiä on nähty myös. Jäniksiä ja rusakoita.
Ja KOTILOITA. Niiden kanssa ei eletä sovussa lainkaan. Mutta suolasta ne ei tykkää, joten päätimme suolata ne, ja AM päätti tehdä niistä talveksi naposteltavia pop cornien sijaan... No ei vainenkaan. Keräillään niitä purkkiin ja laitettiin yhdestä suolasalkkarista rapsuteltua, kuivunutta, suolaa perään. Siitä ne ei tykänneet.

Eli olemme hitaasti mutta varmasti siivonneet pientä taloa maalla ja... ehkä meistä vielä tulee maalaisia 😄 Pitäkää meille peukkuja.  Tulevalla viikolla ollaan kaupungissa ja hoidetaan asioita täällä.

Ostin kyllä nettitikun, jotta olisin päässyt katsomaan mitä teille kuuluu ja kertomaan omia kuulumisiani, mutta A-nopin kone on niiiin vanha, ettei käyttöjärjestelmä suostunut tunnistamaan koko nettitikkua. Täytyy viedä sinne toinen kone.

Jossain aikaisemmassa päivityksessä kerroin meidän kokeilleen viherpeukalon taitojamme ja kylväneen kehäkukkia. Niiden muutaman päivän aikana kun olimme poissa, ne olivat itäneet ja jopa jonkin verran kasvaneetkin, varsinkin ne, joiden päälle suodatinkangas oli humpsahtanut suojaksi.  Mutta emme olleet ottaneet huomioon, mihin kohtaan laitoimme maitokärryt...

Sadepäivinä katolta valunut vesi teki istutukseemme tuommoisen kivan ojan 😂

Aurinko paistaa tuohon heti noustuaan ja aina puoleen päiävään asti. Niinpä käänsimme kärryn toisin päin, jotta toisenkin puolen pienen pienet taimet saisi lisää valoa ja lämpöä.
Mutta pitipä olla tarkkana, että saatiin oja oikealle kohdalle, ettei sateen tullessa ole tuplaojaa 😉

Piti ottaa kotiin lähtiessä - tai oikeastaan eilen siellä uudelleen käydessä - uusi kuva, jossa on jo paljon paljon vihreämpää, mutta unohdin. Kyllä niistä vielä hyvä tulee. Ehkä. Tuo oja meitä nauratti.

Päivät maalla täyttyivät pitkälti tavaroiden läpikäymisestä ja miettimisestä mikä menee suoraan roskikseen, mikä menee mihinkin varastoon, minkä voisi Poika haluta muistoksi mummista. Paljon on tavaraa, jolla ei ole käyttöä missään.

Hauska sattuma, jossa taas tuli todettua, että "toisen roska on toisen aarre", sattui kun olimme viemässä tarpeettomia lasipurkkeja lasinkeräykseen. Joukossa oli lasinen koristepullo, josta totesimme, että se joutaa sinne myös. Samaan aikaan ekorinki -pisteellä oli eräs nainen jättämässä kartonkeja, tervehdin häntä, kuten maalla kuuluu. Hän vilkaisi ja näki pullon juuri ennen kuin olin pudottamassa sitä säiliöön: "onpa hieno pullo, voisinko saada sen?"  No tottakai, jos me emme sitä tarvitse ja se oli kierrätykseen menossa, ja joku sen halusi, niin toki sen hänelle annoimme.
Pieni asia, mutta molemmille tuli hyvä mieli. 😊

****

Edellisessä päivityksessä kerroin lähteväni muutamaksi päiväksi reissuun. Reissu tuli tehtyä, Aurinko paistoi ja vettä satoi. Reissu onnistui hienosti ja vieläkin sydän käpertyy sykkyrälle 💗

AM kilttinä kuskasi mut junalle keskiviikkoaamuna, jatkaen itse matkaa maalle. Junamatka meni hyvin, ainoa miinuspuoli oli se, ettei junassa ollut minkäänlaisia kuulutuksia eikä mistään nähnyt mille asemalle milloinkin ollaan tulossa. Ja kun en junan liikkuessa viitsinyt enää lähteä etsimään vapaata ikkunapaikkaa, tuijottelin vain kelloa (totta puhuakseni ystävä piti seuraa whatsappilla koko matkan) ja päättelin siitä milloin olen perillä. Kysyin kyllä vieressä istuvalta nuorelta mieheltä, missä ollaan menossa ja hän lupasi kertoa, kun ollaan tulossa mun asemalle. Ystävällistä.
Pääsin perille ja Täti oli asemalla vastassa - ihanaa kun hän pitää musta huolta, se on kyllä ollut muutaman kerran tarpeenkin.

Me ollaan Tädin kanssa parivaljakko jolle sattuu ja tapahtuu. Vai johtuuko se siitä, kun mulle sattuu ja tapahtuu, niin muut saavat siitä siinä samalla osansa? Hmmm.....
Joka tapauksessa meidän piti päästä junaradan toiselle puolelle, joten ensin portaat ylös, radan yli ja portaat alas. Porraskäytävän ovi ei aukea. Mitäs mitäs.. Tästä on rikottu oven kahva! Siinä piti olla sellainen koko oven levyinen kahva, jota työntämällä ovi aukeaa, mutta me ei sitä hoksattu. Yritettiin vain kaikin keinoin avata ovea. Ei aukea. Sitten tuli meidän taaksemme vanhempi pariskunta ja samalla kun Täti vielä yritti työntää ovea auki, mies työnsi oven auki toisesta reunasta... Krhm... Me olimme saranapuolella!!! MUTTA: oven vika oli siinä, että kun se kahva oli rikottu, niin siitä oli jäljellä pieni pätkä siellä saranapuolella ja siitä piti työntää samalla, kun työnsi ovea auki sieltä toisesta reunasta.

Täti oli vastikään muuttanut ja kävelimme lyhyen matkan hänen luokseen, tein osittaisen tupatarkastuksen odotellessamme Myyntisirkkus-Ystävääni, joka tuli noutamaan mut luokseen. Muutaman tunnin sitten istuimme kolmeen naiseen Tädillä ja voitte vain kuvitella, millainen mekkala siellä oli, kun kaikki kolme yrittivät parantaa maailmaa yhteen ääneen! Tai älkää kuvitelko, se käy korviin....

Sieltä sitten siirryimme Myyntisirkkus-Ystävälleni, jossa viivyin lauantaiaamuun asti.
Torstaina tehtiin fiksu päätös ja lähdettiin Kirsikkapuistoon. Aurinko paistoi ja oli todella lämmintä ja kaunista. Olen joskus vuosia sitten ollut siellä Hanami -juhlassa (jota siellä vietetään tänään), mutta en harmi kyllä muista siitä mitään. Nyt kukat olivat upeimmillaan, olihan ollut niin pitkään aurinkoisia ja lämpimiä päiviä.

Olimme puistossa keskellä päivää, joten siellä oli jonkun verran lounastuntiaan viettäviä.
Lisäksi muutamia ylioppilaskuvia siellä otettiin - otettiinko sitten kutsuja varten vaiko jo kiitoskortteja varten.
Yhdellä tytöllä oli todella kaunis, yksinkertainen aivan kirkkaanpunainen mekko. Ja tyttökin oli kaunis - kuvista tuli varmasti upeista noita kirsikkapuita vasten.
Voi kun olisin parempi kuvaaja!

Ruokaa alkoi vaatia meidän vatsamme, joten lähdimme pikkuhiljaa palailemaan takaisinpäin, mutta vielä löytyi ihailtavaa matkan varrelta - vaikka meillä olikin silloin jo koivunlehdet isompia kuin Isolla kirkolla, oli siellä muuta nähtävää:



Näitä ihania orvokkeja kasvoi aivan valtavina mattoina kävelytien varressa. Olisin voinut istua tämänkin "maton" viereen ja vain katsella näitä.

Pysähdyimme yhtä aikaa erään toisen naisen kanssa kuvaamaan näitä orvokkeja ja nauroimme, kun kumpikin puhelimen kanssa yritti saada pylly pystyssä kävelytiellä päin kuvaa mahdollisimman läheltä (zoomi ei riittänyt) 😂



Tämän upean kelon kuvasin ihan Äitirakasta varten. Meillä on paljonkin yhteistä, mutta kaksi asiaa ainakin on: me löydämme kauneutta vanhoista keloista ja kivistä.

Ja Siskorakkaalle lähetin kuvan leikkipuistosta:

Yllättävän monta tuntia me tuohon reissuun saatiin kulumaan. Kun oltiin syöty, taidettiin tehdä vähän Myyntisirkkusten hommia ja sitten katseltiin parin päivän takainen Pitääkö Olla Huolissaan.

Ystäväni oli yhteydessä 13-vuotiaaseen pojanpoikaansa, joka selvitti meille bussiaikatauluja seuraavalle päivälle ja mulle juna-aikatauluja ja reittejä lauantaille. Ja sitten ihan yllättäen kysyi "Tykkäisköhän se Pöllö vielä korvapuusteista?"
No arvatkaa - nyökyttelin niin, että meinas pää irrota. Hän lupasi miettiä, että jos vaikka....

Jätän teidän miettimään,  kuinka kävi....


PS. Olen kyllä lukenut teidän kaikkien kommentit edellisiin päivityksiin, vaikken olekaan vastannut - puhelimella on niiin kökkö kirjoittaa nettiin mitään, mulla menee herne nenään sen kanssa.
Koetan saada sinne maalle sen nettitikun toimimaan, josko toi vanha koneen retale toimis siellä, se ei ole ihan niin aataminaikainen...


Edit: Olisi varmaan joskus syytä esikatsella näitä tekstejään, niin säästyisi tällaisilta hassuilta ja hulluilta kömmähdyksiltä niin kuin nyt. En kyllä enää korjaa sitä, kun tuo kuva nyt sattuu tekstiin sopimaan 😂😎
Se, että sama kuva kelosta on kahteen kertaan on täysi vahinko ja huomasin vasta, kun menin tarkistamaan, että onko minun orvokkikuva kuinka samanlainen kuin Repun upea orvokkikuva - ettei kukaan luule minun käyttävän muiden kuvia ominani.
Olin siis siirtänyt kelo -kuvan tänne ja yritin siirtää sen paikalle, kun humps - se katosi!  En sitä sen kummemin etsinyt, koska...noh... te tiedätte kyllä. Hain kuvan uudestaan ja kirjoitin höpinät.
Ja nyt kun siis menin itse omaa blogiani tutkailemaan niin mitäs ihmettä: sillä se kelo pönöttää ihan heti ensimmäisenä!  Mutta pönöttäköön, se nyt sattuu sopimaan tekstiin kuin nenä päähän...