Tuiki joulupuu - Nukketeatteri PikkuKulkuri

Tämän päivän Novellikoukku oli peruttu, mutta siitä huolimatta sopimuksen mukaan oli käyty viemässä diakonialaitoksen Marie -hoivakotiin mm. Novellikoukuissa tehtyjä sukkia ja huiveja. Vastaanottajat olivat tyytyväisiä; joku oli kysynyt saako laittaa joulupakettiin, jos ei muuta tule.
*pyyhkii roskia silmistään*

Kirjastommehan on siis vanhustentalon yhteydessä, niin kuin jo aikaisemmin kerroin.

Illalla kuitenkin otimme jälleen suunnan kirjastoon - ei viikkoa ilman kirjastoa 😊📚

Kuten viime joulunkin alla, niin nytkin, kävimme nukketeatterissa.
Ilpo ja Nukketeatteri PikkuKulkuri oli tänä vuonna vuorossa:

Nukketeatteri PikkuKulkuri on tänään tänne tullut teille vieraaksi 

nyt katsokaa ja kuunnelkaa ja nauttikaa ja tarinalle lupa antakaa!
Hän esitti meille ihanan tarinan Tuiki joulupuu, jossa

Iitu-hiiri näkee isänsä kanssa ikkunasta maailman kauneimman joulukuusen. Hän tahtoisi myös koristella oman kuusen, mutta mistä joulupuu ja koristeet?

Tarina saakin sellaisen lopun, jota minäkään en osannut odottaa 😍

Tuiki joulupuu on Gaby Hansenin ja Christine Leesonin lasten kuvakirjaan pohjautuva nukketeatteriesitys.

Luulin, että tarinassa oli pöllökin, mutta se olikin pyryharakka....

Ja siinä Iitu-hiiren unelmien täyttymys: maailman ihanin joulukuusi!

Tarinan ohella ihaninta oli kuunnella lasten eläytymistä tarinaan, miten pienet tytöt pyörivät samaan tahtiin kuin Kettuneiti (Kettuneidiksi sitä epäilin sen hienon hameen perusteella 😊) ja se huokaus kun Iitu kohtasi koiran - kuinkahan nyt käy...
Ja naurua, joka tuli niin sydämen pohjasta, kuin vaan tulla voi.

Ja kun yllätys, tuo kaunis kuusi paljastui Iitulle, lauloimme yhdessä "Tuiki tuiki tähtönen.."


Onneksi ainakaan Meidän Kärpäsen kirjastossa ei ole yläikärajaa nukketeatterille 💖💖

(Kuvat otettu ja julkaistu Nukketeatteri PikkuKulkurin luvalla)

Kylässä Käsityökahvilassa

Susanna Maalta kutsui minut vieraaksi heidän Käsityökahvilaansa. Käsityökahvilan aiheena oli tällä kertaa ristipistotyöt ja kun olen niitä jonkun verran tässä vuosien varrella tehnyt, lupasin mennä heitä neuvomaan - sen mitä osaan.

Paikalla oli Susannan ja minun lisäksi  kuusi henkeä. Vähän jännitti mennä vieraiden joukkoon - ja vielä "opettajaksi", mutta luvattu mikä luvattu 😊

Sain lämpimän vastaanoton - jännitys hävisi sen siliän tien. Tunsin itseni tervetulleeksi, ja vaikka perusasioita kertoessani takeltelinkin ja hukkasin sanoja, niin sekään ei haitannut; sain apua. Kahvinjuonnin ja ihanan piirakan ja muiden herkkujen lomassa harjoiteltiin pistelyäkin. Kerroin muutaman ihan perusjutun, kuten työn aloittamisesta yms.

Susannan blogista löytyy päivitys ja kuva siitä mitä ehdittiin saada aikaan -  ja niin kuin Susanna siellä kertookin, siellä on myös minun tekemä mallikortti siitä mitä olin heille kokeilumalliksi ajatellut.

Kaksituntinen kului kuin siivillä, itse olisin voinut jäädä sinne vielä pidemmäksikin aikaa, mutta harmi kyllä minun kohdalla viikonloppuisin tuo liikkuminen pidemmälle kuin "oman kylän keskustaan" on vähän hankalaa ja tarvitsen siis aina kuljetuspalvelua. Nyt kuljettajanani toiminut AM (kymmenen pistettä ja papukaijamerkki hänelle 🐦) oli poikennut paikallisessa kaupassa, jossa oli laatikollinen "Ota tästä- kirjoja". Hän oli sieltä napannut mukaansa Hilja Valtosen Hätävaran ja tullut parkkipaikalle odottamaan ja lukemaan kirjaa - oli ehtinyt puoleen väliin.
Kehui, että olipa hyvä kirja - niin kuin Valtosen kirjat ovatkin  😊

Läksiäisiksi minä puolestani sain pussin, jonka sisältö oli ihana - hän oli huomaavasti vaihtanut makeisetkin ihan johonkin muuhun. Mihinkä nyt karkkipussin voisi vaihtaa....?

Lanka on jo puikoilla ja ajan mittaan saatte nähdä mitä siitä sitten tulikaan... Nyt on niin monta työtä taas kesken, että varmaan jotain pitäisi tehdä valmiiksikin.


Viime viikolla nimittäin meidän omassa Käsityökerhossa kävi niin, että: edellisellä kerralla sain jaettua vanhat Novita -lehdet pois omista nurkistani ja siinä samalla tuli puhetta, että mihinkähän laittaisin ne vanhat Tieteen Kuvalehdet.
Onneksi avasin suuni, parille vuosikerralle löytyi ottaja ja viime viikolla sitten vein ne mukanani.
"Mitä sä näistä haluat?" No en mitään, hyvä kun ne kelpaa jollekin - tällä kertaa saaja olisi alle 10-vuotias poika! - ja saan ne pois, ilman että tarvii heittää roskiin.
Ja hups: muutaman minuutin päästä kun olin päässyt tuoliin istumaan, eteeni lennähti kerä Nalle -lankaa! "Ota nyt edes tuo niistä lehdistä, kyllä sä varmaan jotain tästä saat tehtyä." No ihan varmasti saan, oli vielä niin kaunista Gardenia, semmoista sini-valko-vihreä -kirjavaa.  Sukat on puikoilla 😋 Ihan näin pieniä sukkia ja lapasia en ajatellut niistä tehdä, nämä kävi meillä vain näytillä:



Myyntisirkkusten kuljettajasirkkunen kävi meillä kylässä viime viikolla, aloiteltiin jo suunnittelemaan ensi kesää. Kävin samalla esittelemässä Meidän Kärpäsen Kirjaston:

Tässä kirjaston sisäänkäynti ja koko pitkä rakennus sisältä. Ja kyllä, vasemmalla on ihan oikeasti ikkuna, sillä rakennuksessa asuu ainakin vielä toistaiseksi vanhuksia ja ihan rakennuksen toisessa päässä on päiväkoti ja kampaamo.





Tämän kuvan vasemmassa reunassa on liukuovi monitoimi- tms. tilaan jossa pidetään Käsityökerho, Novellikoukku, Lukupiiri. Muuten se on pitkälti nuorten käytössä.
Kuvat on ovat leikkitilasta ja lastenosaston suuntaan otettu. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että voisin ottaa ottaa kuvia Meidän Kärpäsen Kirjastosta, mutta Kuljettajasirkkunen halusi nämä kuvat.

Meistä myös, mutta sen jätän nyt näyttämättä, etten pelästytä teitä lukijoita pois 😉😊

Talvea ja lunta odotellessa neuloin Novitan ohjeella (löytyy niiden nettisivuilta) Isoveli -langasta tämmöisen pipon.
(Ajatus oli neuloa jotain ihan muuta, mutta tarvin opetusta ihan kädestä pitäen)

Miten teitä kaikkia kauniista sanoisita kiittäisin

Kiitos teille kaikille kauniista sanoista "Teidän olettamuksia Pöllöstä" -päivityksen kommenteissa - oli sydäntä lämmittävää lukea ajatuksianne.

Kirjoitinkin, Riesa kulkee riesana elämässä mukana, joskus se tahtoo lannistaa, mutta huumori on se jolla sen kanssa pärjää.

Tänään tuli Epilepsia -lehti, siinä oli monenlaista juttua, mm. se miten meitä epilepsiaa sairastavia 50 vuotta sitten sanottiin kaatumatautisiksi ja pidettiin mielisairaina. Surullista, mutta totta.

Ja ajatelkaa, vielä tänä päivänäkin on ihmisiä jotka eivät uskalla puhua omasta epilepsiastaan työpaikallaan - mikä olisi tärkeätä jo omankin turvallisuuden vuoksi - tai edes omille sukulaisilleen.

Sitä artikkelia lukiessa tuntui, että ajatuksillako Riesan on tänään tarkoitus lannistaa - ja heitin lehden käsistäni. Olkoot. Luen joku toinen päivä, tänään teen jotain kivempaa. Mutta sitä ennen halusin kirjoittaa teille tämän.

Loppuun lainaan Maarit Leppäsen kirjoittaman runon epilepsiakohtauksesta.
Minulla ei ole enää pieniä lapsia kotona, mutta vieressä olevasta läheisestä tai ystävästä tuntuu varmaan pitkälti samalta kuin runon lapsesta, ja äidistä.
Tuollaisia ajatuksia se kuitenkin myös itsessä herättää:  Miksi sen piti taas tulla? Miksi en voi olla kuin muut? Katkeruutta, pettymystä, surua.


Maarit Leppänen
HALLITSIJA

Se tulee taas.
Ensimmäiseksi
tunnen Sen nenässä
kihelmöintinä ja hajuna.
Suuhuni tulvii sylkeä
Oikea käsi liikkuu omavaltaisesti
Samat toistuvat ajatuksenriekaleet
raastavat aivojani.
Tällä kertaa
olen onneksi turvassa, kotona.
Katson lastani: tiedän että hänen
täytyy olla lapseni ja kuitenkin
ihmettelen kuka hän on.
Lapseni puhuu minulle,
en pysty vastaamaan
en pysty ymmärtämään sanojaan.
Pikkuhiljaa
Sen ylivalta aivoistani heikkenee
Se irrottaa
otteensa minusta vähitellen.
Jäljelle jää
valtava väsymys
Sekavuus
Ahdistus ja pelko. 

Miksi Sen piti taas tulla!
Miksi minun pitää
antaa Sille koti sisälläni
Miksi en voi olla
niin kuin muut!
Katkeruutta, pettymystä, surua
Loputkin voimat vievää tunnemyrskyä

”Äiti oletko kunnossa?”
”Äiti, kato minua!”
Tarvitsen vielä hetken
toipua sen ylivallasta.
Voipuneena ja tyhjänä
käännyn lapseni puoleen:
”Nyt äiti on taas kunnossa!”

Ei kai aika nyt loppunut?

Edellisen päivityksen, tai paremminkin kyselyn, perusteella olette sitä sitä mieltä, että Riesasta ei juurikaan ole riesaa, en anna sen lannistaa. Riesa mikä riesa, mukana se kulkee, vaikka sille minkä tekisi 😂

Yksi lääkkeistä on varsinainen riesa. Se väsyttää pahuksenmoisesti, ja kun sitä pitää ottaa aamuin illoin, niin aamupalan jälkeen on otettava torkut. Jos on jotain tekemistä, niin pärjään, mutta kotona mitään tekemättömänä uuvahdan tähän sohvalle, ihan taatusti. 

Ja iltapäivästä tai alkuillasta on otettava toiset nokoset. Jos ei ole mitään erityistä tekemistä. Pitäisi pysyä kiireisenä.
Ja miten tämä taas liittyy ajan loppumiseen?

Kirjahyllyssä, niin että kumpikin on sen nähnyt, on ollut kello. Semmoinen sinisestä kivestä tehty - älkää kysykö mitä kiveä se on. Aina kun on herätty torkuilta, on ensin katsottu, paljonko kello on ja sitten kurkattu, vieläkö toinen nukkuu. Jos toisella on vielä silmät kiinni, voi itsekin laittaa silmätkin hetkeksi kiinni 😊 

Eilenaamulla kun heräsimme ja olin yhdeksältä ottanut lääkkeeni, vilkaisin kelloa. Se olikin vasta 5:20. Mitä merkillistä?! Piti tarkistaa toisesta kellosta, vähän yli yhdeksän. 

No, vaihdetaan patteri. Uusi patteri. Ei auttanut. Kello ei lähtenyt käyntiin. Yritin uudestaan. Ei auttanut. AM yritti. Ei. Yritti uudestaan. Ei se auttanut. Kello oli lakannut toimimasta. 

Arvatkaa huviksenne, kuinka monta kertaa tämänkin kirjoituksen aikana olen vilkaissut "mitähän se kello mahtaa olla" (AM on kaverinsa kanssa kahvilla) - vaikka tämän koneen oikeassa alakulmassa on kello. Liian pientä pränttiä vaan. 

Oikean olkapään takana seinällä on kello. Niska voi venyä jos sitä katsoo...

Puhelin on käden ulottuvilla ja siinäkin on kello.

TV:n kaukosäädinkin on käden ulottuvilla ja sitäkin käyttämällä voi katsoa kelloa.

Mutta kun SE KELLO puuttuu. 

Meiltä siis loppui aika. Mistä mä tiedän milloin pitää mennä nukkumaan? Tai juoda päiväkahvit?
Vanhaa herätyskelloakaan ei voi käyttää, koska siitäkin on patterit loppu eikä meillä ole sopivan kokoisia pattereita. 

Mietin, että laittaisinko vanhan läppärini tuohon hyllylle, siihen nimittäin saisi viisarikellon. Pitää kuulemma olla viisarikello, sanoi AM. Mutta ei se mahdu siihen hyllylle, koska siinä on pöllöjä eikä niitä voi siirtää. 

Keittiössäkin olisi yksi kello joka joutaisi tuohon hyllylle, mutta kun sekin on vähän liian iso ja oikeastaan väärän mallinen. 

Ei ole helppoa elämä, kun taloudesta hajoaa yksi  kello ja vain n. parikymmentä jää jäljelle... 

Eikä AM edes luvannut mennä ostamaan uutta kelloa uupuneen tilalle 😕

Jatkan pipon neulomista. 

 

Teidän olettamuksia Pöllöstä

Onnelin ja Possumunkin blogeista nappasin minäkin tämän haasteen - en vaan voinut olla ottamatta mukaani, vaikka osa muistakin haasteista on kesken.

Kysyn siis, kuka on Pöllö? Mitä tiedät Pöllöstä? Tai mitä arvelet tietäväsi Pöllöstä?
Joidenkin kanssa ollaan tavattukin, mutta ollaanko ehditty tehty ihan syväanalyysia?
Eli nyt antaa tulla, mielenkiinnolla jään odottamaan vastauksianne.

Ja jos et tohdi nimelläsi kertoa, niin saa laittaa vaikka sähköpostilla tai anonyyminakin.

Lukupiirin kirja; Mehiläisten historia

Lukupiirin kirjana oli norjalaisen Maja Lunden
http://hpollolukee.blogspot.com/2018/11/maja-lunde-mehilaisten-historia.html

Mielenkiintoinen kirja, joka sai paljon keskustelua aikaan.

Nauru pidentää ikää - eikö niin?

Yksi mun ja AM:n yhteisistä suosikkiohjelmista on Alaska: Viimeinen rintama. On mielenkiintoista seurata Kilcherin suvun elämää Alaskassa; miten jokaisella heistä on oma roolinsa vuoden kierron tehtävissä.
Olemme jonkun verran jäljessä jaksojen katsomisessa ja tänään päivällä katselimme mm. jakson jossa he vastailivat katsojien kysymyksiin. En enää muista itse kysymyksiä, mutta saimme hirvittävän naurukohtauksen - ja kirjoitin muistiin kaksi sanaa. Kysymykset varmaankin liittyivät remontointiin tai rakentamiseen yhdessä ja ruunlaittoon.

Molemmat sanat ovat jostain lähes 30 vuoden takaa. Toinen sana on naulakko. Kyllä, naulakko.
Siihen aikaan meillä oli kotona vaatehuone ja olin pyytänyt jo monta kertaa AM:ä laittamaan vaatehuoneen seinään naulakon. Sellaisen puisen. Vaan eihän se siihen seinään kiinnittynyt. Joten otin ja kiinnitin sen itse. Laitoin siihen tietenkin myös vaatteita.
Kun AM saapui töistä, iloisena ja ylpeänä esittelin työni jäljen hänelle. Ja kuinkas sitten kävikään... Naulakko oli kyllä paikallaan, mutta... ei voi sanoa, että se olisi ollut seinässä vaan SEINÄLLÄ. Ja vaatteet lattialla. Kun eihän ne mun naulat siinä kipsiseinässä pysyneet 😀 Mutta sen jälkeen se tuli sitten kiinnitetyksi aika nopeasti, löytyi proput ja kaikki...
Sille on naurettu kerta jos toinenkin.

Ruuanlaitossaa en ole ollut koskaan mitenkään erityisen hyvä. Vuosien mittaan opin kyllä tekemään ihan kelvollista arkiruokaa, AM on aina hoidellut meillä sen "paremman" ruuan. Ja on nyt ihan mun henk.koht. kokki. Ihan avioliiton alkuvuosina kuitenkin ajattelin tehdä hänelle ruokaa, kun hän tulee töistä kotiin. Nakkeja. Keitettyjä. Nakkeja. Ja minähän sitten keitin niitä nakkeja. Niin ettei niissä nakeissa ollut enää rasvan hiventäkään. Kuivia kuin metsästä kerätyt risut. Mutta urheasti söi AM vaimon keittämät nakit.
Joskus vain on tämän 30 vuoden aikana niistä muistuttanut, kun on jotain nakkiruokaa tehty... Niinkuin toissapäivänä nakkikeittoa tehdessä 😂

Ja nyt tunnustan: en osaa keittää kananmunia. Muutenkaan en enää osaa tehdä ruokaa eikä mua keittiöön päästetäkään - paistetut kananmunat on ok, koska niitä en voi jättää pannulle odottamaan vaan niitä on vahdittava koko ajan, mutta kaikki minkä voi "jätän tämän tähän hetkeksi" - ne ovat vaaraksi, sillä saatan unohtaa ne niin, että ovat palaneet pohjaan tai kiehuneet yli.

Mutta nyt oon kyllä puhas. Sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa ja jos aatellaan että suihkussa puhdistui ulkopuoli ja AM:n tekemä ruoka puhdisti sisäpuolen, niin eihän lopputulos voi olla muuta kuin täysin puhdas 😉😋  

Tämmöistä soopaa tänään

Onnea meille Possumunkki!

Meillä oli Possumunkin kanssa eilen merkkipäivä, mutta Lemmenladun huumassa melkein unohdin sen - muistin vasta illalla myöhään.

On niin tärkeä päivä, että ansaitsee oman päivityksensä:  8.11.2011 Possumunkki kävi ensimmäisen kerran jättämässä kommentin mun blogiin, se oli silloin Vuodatuksen puolella. Seitsemän vuotta! (Toivottavasti meille ei nyt tule sitä seitsemän vuoden kriisiä?) 

Oltiin samalla aaltopituudella alusta alkaen ja tämä blogiystävyys on jatkunut kaikki nämä vuodet.

Kiitos Possu - meillä on ollut mukavaa nämä vuodet, ja syvällisiäkin ajatuksia on välillä vaihdettu.

Kukkia ei ole nyt lähettää, mutta tässä on kokoelma kaikkien teidän blogiystävien lähettämiä kortteja koristamassa tuota meidän työhuoneen ovea.

Ehkäpä löydän vielä lisääkin merkkipäiviä- kaikki te ansaitsisitte oman merkkipäivänne 😍

Lemmenlatu

Kävin tänään elokuvissa Äitirakkaan kanssa.

Kävimme katsomassa tarinan Lahden kaupungista; Lemmenlatu on osittain dramatisoitu kaksituntinen elokuva yli satavuotisesta kotikaupungistani. (Itse olen muuttanut maalta kaupunkiin vasta 80-luvun alkupuolella, mutta asunut koko ikäni ihan tuossa kaupungin kupeessa, metsän keskellä 😉)

Elokuva on saanut nimensä Salpausselän harjulla, tuolla hyppyrimäkien takana aikanaan kiertäneestä ladusta, jota sanottiin Lemmenladuksi - sieltä on aikanaan moni lempi leimahtanut Järvisen suksilla hiihdettäessä. Joita - suksia siis - muuten tehtiin aikanaan täällä Lahdessa.

Elokuvassa oli paljon tuttuja paikkoja; hiihtostadion, jossa on järjestetty useammatkin hiihdon MM-kisat, Kisapuisto, jonka nurmella ja hiekkakentällä on pelatttu jalkapalloa, pesäpalloa ja vaikka mitä...
Lahden Yhteiskoulun vanha osa, jossa J.K.Paasikivi oli yhden vuoden musiikinopettajana - ja minä sitten vuosia myöhemmin kolme vuotta koulussa. Tosin silloin oli jo rakennettu koulun uusi osa ja vanhassa osassa käytiin vain kuvaamataidon tunneilla - lukiolaiset saivat opiskella siellä vanhassa rakennuksessa.





Elokuva kertoi toki siitä, millaista elämä kaupungissa oli 1900-luvun alussa ja sodan aikana ja se toki kosketti. Muistutti myös kieltolaista, ja siitä miten tänne rakennettiin rautateitä - viimeisimmäksi oikorata, joka lyhensi ja nopeutti matkaa Helsingistä tänne meille.

Se muistutti myös monesta paikasta jonka olin itsekin nähnyt, mutta jo unohtanut. Esimerkiksi sen, missä oli..nii-in 😂, minulle niin tärkeä paikka kuin kirjasto ennen. Siis pääkirjasto, meidän kaupungissahan on lähes jokaisella kaupunginosalla oma kirjastonsa.

Voi - elokuvasta olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa, kaikkea en edes muista niin tarkkaan, että uskaltaisin lähteä siitä kirjoittamaan. Sen kuitenkin voin kertoa, että turhaan ei Anne, joka SPR:n puolesta meidät näytökseen tervetulleiksi toivotti, kehoittanut ottamaan nenäliinoja esille jo valmiiksi. Monta kyyneltä sain silmäkulmasta pyyhkäistä paidan hihaan.

Yksi koskettavia kohtia oli elokuvan lopussa näytetty Hämeen Rykmentin lipun lasku 31.12.2014. Siihen päättyi yksi osa Lahden historiaa.

Elokuvan tekijöitä olivat idean isä Keijo Skippari ja ohjaa Tertta Saarikko sekä suuri joukko lahtelaisia "julkimoita" - ainakin meille lahtelaisille julkkiksia 😉

Ja vielä lopuksi: kaikkihan ovat varmaan kuulleet, miten Lahtea on sanottu Suomen Chicagoksi?
Mutta tiedättekö mistä moinen nimi on tullut? Sitä taitaa aika harva tietää, minä en tiennyt, eikä tiennyt AM:kään. Kyse ei ollut kaupungin hurjasta maineesta ja rikollisuudesta, niin kuin kai joskus ajateltiin. Ei, ei täällä mitään gangstereita ollut.
Nimi tuli siitä, että Chicago oli aikanaan Yhdysvaltojen tunnettu lihateollisuuden ja -jalostuksen keskus - ja niin myös Lahti omalla tavallaan: 1914 tänne perustettiin kunnallinen teurastamo ja 1930 yksityinen teurastamo - parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) täällä oli n. kymmenkunta teurastamoa ja lihanjalostamoa.

Että kyllä me ihan kilttejä ollaan, ihan niin kuin muuallakin Suomessa, tervetuloa meiän kylälle, Lahessa on ihan tavallisia ihmisiä.

"Hyvää syntymäpäivää"

Tänään toivottaisin hyvää syntymäpäivää Vaarilleni, isäni isälle. Vuosia tulisi täyteen huimat 107 vuotta - onhan niitä vanhempiakin maailmassa ollut, mutta tuo olisi kyllä huima määrä vuosia.

Joku aina välillä kysyy, mikä on meidän keskussairaalan puhelinnumero ja vaikka paljon asioita ja etenkin puhelinnumeroita olen unohtanut (entinen kävelevä puhelinmuistio), niin sen numeron muistan. Se oli ennen täsmälleen sama kuin Vaarin syntymävuosi, nyt siihen on tullut yksi numero eteen.

Ensi viikolla toivotan hyvää syntymäpäivää Siskorakkaalle. Ja seuraavalla viikolla Pikku Prinssille.
Ja ne kenen syntymäpäivät on menneet ohi, niin heille toivotan hyvää syntymäpäivää näin jälkikäteen.

Sinisen Sohvan väki kävi täällä meidän kylällä teatterissa ja oltiin sovittu tapaaminen hyvän ruuan ääreen. Muutama muukin oltiin saatu houkuteltua mukaan, kiitos teille kaikille mukavasta illasta!
Seuraavalla kerralla varataan jostain koko ravintola tai kartano tai vastaava ja kokoonnutaan ihan koko viikonlopuksi, koko suurella porukalla, Possumunkin Anonyymi -kommentoijaa myöten :)

Sinisen Sohvan Emäntä ja Isäntä toivat mulle tullessaan tällaisen - istuin kotona ainakin puoli tuntia tämän sylissäni ja huokailin ja ihailin tätä (tämä olisi pitänyt pestä ja silittää, mutta arvatkaa vain, maltoinko):

Tekijänä oli muistaakseni Teemu Järvi.

Ja Annelle tiedoksi, heijastin on käytössä takissa, siitä en hoksannut ottaa kuvaa - saati sitten suklaapatukasta 😋

Hän, ken sanoo, ettei netin kautta voi saada oikeita ystäviä, on väärässä.

Minimalismi -peliä en ole unohtanut, tavaroiden kuvaaminen tuntuu vaan niin työläältä. Tai paremminkin niiden kuvien siirtäminen koneelle. Mutta homma on edelleen työn alla ja tavaroiden "hävitys" on meneillään.
Palapelit, jotka oli jo jonain aikaisempana päivänä poistossa, vein eilen kirjastoon. Meidän kirjasto kerää tällä viikolla yhdessä Hope ry:n kanssa pelejä vähävaraisille perheille ja vein kaikki palapelit eilen sinne. Ottivat ne ilomielin vastaan. Ja minä luovutin ne ilomielin,

Pitää ottaa enemmän selvää tuosta Hope ry:stä, josko veisi enemmänkin tavaraa sinne. Mm. astioita ja sen sellaista.

Minimalistihaasteen päivälle 18 lisään eilisen käsityökerhon "saldon": pääsin eroon isosta pinosta Novitan lehtiä.  Ja oikeastaan nuo Tieteen kuvalehdetkin voisin laittaa sinne, kun nekin sain menemään - osan vien sinne ja loput vien sairaalaan niiden viisi vuotta vanhojen lehtien tilalle 😉

Nyt ei oikeastaan juttu luista enempää; otin äsken illan viimeisen lääkkeen ja tuntuu, että pää on taas ihan sekaisin.

Tunnustan kuitenkin, että olin taas "pahanteossa". Mutta tällä kertaa vähän niin kuin asiallisessa pahanteossa. Eli kävin taas ottamassa yhden tatuoinnin, jota olen miettinyt pitkän aikaa. Tämä on minusta ihan asiallinen; tarvittaessa ensihoitajat tms. näkee, että sairastan epilepsiaa, vaikka ranteessa ei olisi kumpaakaan ranneketta (mulla on olemassa silikoninen sekä hopeinen laattaranneke).