Pöllö on surullinen

ja sanaton. Heräsin samanlaiseen aamuun kuin te muutkin. Samoin rutiinein kuin aina ja sieltä se iski päin naamaa kuin märkä rätti. 

"Koululaisille on ohjeistettu pakkaamaan mukaan reppu, jossa on henkilötiedot, varavaatteita, vettä ja evästä" 

Millaisessa maailmassa me elämme 😢😢😢

Kirjoitan illalla iloisempia asioita.

Muistin, että meinasin unohtaa

Ei, ei ole lakannut Pöllönkulmalla tapahtumasta - kyllä sattuu ja tapahtuu edelleenkin. Ja nyt ihan oikeasti jo sattuikin. Silloin edellisellä kerralla vain tapahtui, mutta nyt jo sattui. 
Meille tuli uusi asukas. Sen nimi on Timppa. Se tykkää olla ulkona ja se majaileekin nyt sitten ulkona, tuossa seinän vieressä, räystään alla. Jep. Timppa on lumilinko. Se tuli eilen, kun oli oikein märkää lunta, mutta kyllähän me tuttavuutta tehtiin kuitenkin. Loistava kaveri. 
Pari nurkkaa piti kumminkin ottaa vielä perinteisellä lumikolalla ja kun pihalle on jo muodostunut melko korkeat kinokset, niin multahan loppui vauhti ja voima... Ja nastoista huolimatta otin taas pikkukosketuksen maan - tällä kertaa lumen kanssa! 

Tähän voitte kuvitella pätkän - kuvaa ei ole...

Se teki vähän kipeää :( Luulin, että sain botox -täytteet ilman botoxia, mutta niin ei onneksi käynyt. Mutta ei ole lumityöt suojakeleillä mun juttu, vaikka tänäänkin niin turasin. Oli pakko, kun Timppa lopetti työnteon taas - siltä loppui menovesi. Oli pakko näyttää sille, miten työt tehdään; ei ruveta laiskottelemaan kesken kaiken. 
Meillä saa pitää taukoja, mutta silloin kun tehdään töitä, niin silloin tehdään. Nih. 
Mutta kyllä me Timpan kanssa kavereiksi tullaan. Tai siis Mursu tulee.

Aamukahvi jäi juomatta. Ei ole hyvä se. Ei ollut maitoa. Hätätapauksessa voi kahvin juoda ilman maitoa, mutta ei aamukahvia. Vaihdetaan teehen. Mutta kun Timppa oli tehnyt puolet töistään ja me Mursun kanssa loput, lähdettiin kauppaan, haettiin maitoa ja uusi kahvimuki. Nyt on just mulle sopiva muki. Kaikki mätsää, ihan kaikki: 

Ihan vähän voi olla, että olen unohtanut jotain. Joku päivä. Ehkä tänään. Vai unohdinkohan. En ole varma. 

 

No ei se haittaa, jos unohdin. Pääasia, että saan kahvia. 

 Reippaasti ahkeroin keskeneräisiä neulomuksia valmiiksi ja pakkasin niitä Reiska-laatikkoon päättelyä varten. Keskeneräisiä oli enemmänkin ja oli yksi sukka jolle luulin tekeväni parin. Kun se oli valmis, huomasin, ettei se ole ollenkaan samanlainen, ihan eri lankaa ovat. Piti tehdä toinenkin sukka ja jännittää riittääkö lanka. Just ja just riitti. Näistä keskeneräisistä on yhdet sukat jo lähteneet maailmallekin. 

Nämä pitkävartiset Peppi Pitkätossu -sukat lähti eteenpäin ja ilmeisestikin olivat sopivat, koska vastaanottaja oli i-i-i-iloinen näistä. 

Nukkumatti odottaa, menen kysymään mitä asiaa sillä oikein on. 

Edit: Pojan naapurin mummo ei kuulemma ole tullut vieläkään kotiin :( 

Muuttopäivänä muutakin - saa vaikka nauraakin

Se oli se maanantai. Se Hyvän mielen maanantai. Se oikeastaan alkoi jo sunnuntaina, kun Poika tuli tänne maalle. Että mitkä noista tavaroista oikein on hänen tavaroitaan. Niin. 

Minä jo toiveikkaana olin ajatellut, että tuohon verantaan pikkuhiljaa tulisi taas jotain tolkkua, kun siitä häviäisi muutama laatikkoa ja sellaista. 

Lähti kaksi laatikkoa. 

- "Voisinkohan ottaa täältä yhden räsymaton?" Tottakai.

- "Mikä tää punanen matto on?" No se on punanen matto. Haluatsä sen? - "No voisin mä sen ottaa"

- "Tän mun pyykkikorin saatte pitää" (anteliasta!), "mutta missähän mun petivaatteet on?"

Ja niitä petivaatteita etsittiin - n. 50 neliön täyteen asuntoon ne on hyvä piilottaa, varsinkin kun ne oli pakattu jätesäkkiin. 

Valintatehtävä: A) tennarit vai B) äitin toppakengät? Valinta B. Ja kahlaamaan kohti mummin entistä työhuonetta (no ei petivaatteet kyllä siellä oo, kun sinne pääsee hiiriäkin. Kai) 

- "No mä haen samalla ne nokkakärryt huomista varten"  (tarvitsä avaimet..?)

Ja mitä sieltä työhuoneelta löytyikään - nätisti pakatut petivaatteet. Ihmettelen kyllä kovasti miten ne sinne on voineet päätyä *viheltelyä ja silmien pyörittelyä*

Tässä vaiheessa Poika tunsi tarvitsevansa kunnolla raitista ilmaa ja otti lumilapion ja lumikolan ja teki kahlattujen polkujen sijaan kunnon reitit työkaluvajalle ja saunalle. On se reipas. Niin ja haki ne nokkakärryt. 

Ja entisestään sekava ja täysi huusholli tuntui täyttyvän lisää. Onneksi tuli ilta ja yö ja talon väki vetäytyi yöpuulle. 

Tästä välistä voidaan jättää höpinät sikseen ja siirtyä lumiseen Business Cityyn hakemaan Pojan tavaroita varastosta. Helppo homma. Ovet auki, auto sisään, ovet kiinni, ovet auki... MUISTAKAA VAROA TUOTA METALLI-MIKÄ-TUO-NYT-ONKAAN. No se oli se mihin ne tuplaovet lattiassa kiinnittyy. Varotaan varotaan. 

Homma oli helppo: hallissa oli kärry, jolla tavarat oli helppo siirtää varastokopista autolle ja niin edelleen. Ei rasittanut, minua. Ja muistin varoa, ekan kerran jälkeen, kun varpaita vähän kipotteli... Sitten tuli viimeisten tavaroiden aika. Pyykinkuivausteline ja joku muu kevyt. Unohdin. Ja KAADUIN! Suoraan naamalleni. Onnekseni Mursu oli vastaanottamassa ja toisessa kädessä oli vaatetavaraa. Ei sattunut. 

Paitsi silmälaseihin :(  Toinen linssi irti ja kehys naps poikki, ei pysy linssi paikallaan. Voi itku ja hammasten kiristys.  

Mutta ei hätää, kadun toisella puolella, melkein kohdalla, on meidän oma optikko, menen sinne. 

"Ja varmana et mene yksin, kun et nääkään mitään" (No ei mulla vielä ole niin huono näkö..) Käytiin kuitenkin optikolla, joka korjasi lasit, sillä varauksella, että ei ne ehkä kestä. No, kestää sen minkä kestää. "Koskahan oma optikko ois paikalla, huomenna?" Keskiviikkona... No ei se mitään... mä tuun sitten.. 

Näettehän ryhdikkään, mutta kuitenkin epätoivosta lyyhistyneen ryhdin, olkapäät jo vähän naurusta hytkyy? KUKA MUU MUKA? 

Matka uuteen kotiin meni hyvin, ei eksytty matkalla eikä mitään, osuttiin oikeisiin risteyksiin ja sillain. Ja kaikki tuntui sujuvan hyvin - kunnes sitten niiden ensimmäisten tavaroiden kera Pojan kanssa törmättiin siihen naapurin Rouvaan siinä rappukäytävässä. Siitä tuolla edellisessä päivityksessä. 

Minä olin jo saanut määräyksen viedä jakkarat uuteen kotiin ja etsiä itselleni paikan missä istua, olla hiljaa liikkumatta, joten mitäpä minä muuta - olin tarpeellinen hoivatessani tuntematonta naapuria. Toivottavasti hänellä on nyt kaikki hyvin. <3

Kun sain ensihoitajilta(kin) häädön ja kiipesin rappuja ylöspäin etsien seuraavaa avointa ovea, mistä mennä sisälle (tarkistin kyllä nimen ovesta, siinä oli sama nimi kuin minulla...), menin sisään..hmm... kiemurtelin sisään tavarapaljouden keskelle, löysin mukavan nojatuolin, istuin, otin lasit päästä ja totesin: ei kestäneet. 

- "Oisko teippiä tai jotain?" Joo, on meillä vaikka mitä teippiä. - "Ihan mikä vaan käy"

Ja käteen iskettiin rulla pakkausteippiä :D Siinä sitten korjasin silmälasit kirkkaalla pakkausteipillä ja totesin, että jos ei kestä, seuraava teippi on mun pöllöjesari!  Tähän asti on kestäneet.

Tavarat saatiin sisälle, naapurin Rouva lähti iloisesti Mursulle ja Pojalle vilkuttaen sairaalaan ja me Mursun kanssa lopulta kotiin. Ja jotta kaikki ei olisi ollut niiiiin täydellistä, niin kyllähän Riesankin piti sitten kotimatkalla tulla samaan kyytiin, mutta siitäkin selvittiin. 

Omalla optikolla silmälasien kanssa käynti meinasi vähän nolottaa, näiden teipattujen kanssa, mutta sitten ajattelin, että on se varmaan hurjempiakin virityksiä nähnyt. Sanoin, että saa nauraa. Ei nauranut, sanoi että ihan hyvä teippaus, toivotaan että kestää siihen asti kun uudet lasit tulee.

Tällaisia pikku seikkailuja - ja ihan vain yhden lyhyen kevättalven päivänä. 

Ja jottei päivitys ihan ilman kuvaa jäisi, niin nyt kun kovan onnen Latet on viimein päässeet perille ja Sus' niistä itse kertoi, saaden minut hyvälle mielelle, niin tässä. Late Lammas -sukkien innoittama toivomuksesta neuloin Sujelle Late Lammas lapaset: 

Hyvä mieli -haaste

Itsellä oli mielessä haaste teille, mutta jätän sen myöhemmäksi, sillä Sujen blogissa on haaste, johon uskon jokaiselta löytyvän ainakin pienen tarinan.  

HYVÄN MIELEN HAASTE 

https://sushuokailee.blogspot.com/2022/02/hyva-mieli-haaste.html

Sus' haastaa kaikki kertomaan yhden (tai miksei useammankin) tapahtuman jossa on tehnyt jotain satunnaista hyvää.

Minä voin kertoa ihan tuoreen tapauksen; toivon että loppu hyvin kaikki hyvin - vastauksenkin varmaan ennen pitkää saan.

Muutettiin tänään Pojan tavarat varastosta vihdoin löytyneeseen omaan, yhteiseen kotiin tyttöystävän kanssa. Päästiin perille ja ensimmäisiä tavaroita sisään viedessämme löysimme Pojan kanssa rappukäytävästä vanhan Rouvan istumasta avoimen kotiovensa edestä, pyjama päällä. Hänellä oli jalat siteissä ja puolet kasvoista veressä. Tiedä kuinka kauan hän oli siinä istunut ja odottanut jonkun tulevan :( 

Pysähdyimme tietenkin kysymään mikä hänellä on hätänä, mitä on tapahtunut. Hän pyysi soittamaan ambulanssin, hän haluaa sairaalaan. 

Poika auttoi hänet varovasti ylös ja Rouvan kotiin, minä soitin hätäkeskukseen, selitin parhaani mukaan mikä on tilanne ja ambulanssi laitettiin matkaan. 

Rouva halusi vaihtaa vaatteet ennen kuin ambulanssi tulee, yritti soittaa tyttärelleen ja soitti kotihoitoon, että "ei tarvi tulla illalla, hän lähtee tästä nyt sairaalaan". 

En oikein tiennyt miten toimia, mutta pyysin puhelimen häneltä ja kerroin tilanteen henkilölle jolle hän oli soittanut ja otin puhelinnumeron ylös - annoin sen sitten ensihoitajille ja pyysin ilmoittamaan ko. numeroon, jos he eivät vie Rouvaa sairaalaan. 

Mursu ja Poika sanoivat, että ambulanssi oli ottanut Rouvan kyytiin, hän oli vilkuttanut Mursulle lähtiessään <3  (Kun oli aikaisemmin minulta kysynyt "kuka tuo on tuo parrakas mies tuolla pihalla")

Vaikka tapaus itsessään oli ikävä, saatoin kuitenkin olla avuksi, auttaa Rouvaa ja olla hänen tukenaan - minut kun olisi "köytetty" nojatuoliin pois jaloista aamupäivällä minulle sattuneen pikku onnettomuuden takia. Siitä sitten toisen kerran. 

Puheenaihe: Puhtaalta pöydältä

 BlogItse -blogissa kaipailtiin keskusteltua aiheesta "Onko sinulla tapana aloittaa puhtaalta pöydältä" Oli kyse sitten kirjoittamisesta, kokkaamisesta, ompelemisesta - mistä tahansa. 
Voi kun voisinkin sanoa, että on.
Olisi ihanaa, kun kirjoituspöytä tai oikeastaan -lipasto, jota olin ajatellut oikeasti kirjoituskäyttöön, läppärillä tai käsin, olisi siinä kunnossa, että sitä voisi käyttää ja läppäriä säilyttää siellä. Mutta ei, nyt se on vain erilaisten tarvikkeiden säilytyspaikka. 
Keskeneräiset neuleet järjestän säännöllisin väliajoin käsityökoriin ja päätän tehdä ne yksitellen valmiiksi ennen kuin aloitan mitään uutta. Ja muutaman päivän päästä istun sohvalla käsitöiden ympäröimänä. Joita sitten niputan sohvan viereen lattialle tai sohvan selkänojalle, että voin ottaa torkut :)

Ainoa missä aloitan mitään puhtaalta pöydältä, on keittiö. Jopa tiskaaminen - niin hullulta kuin se varmaan kuulostaakin. Likaiset astiat pitää ensin järjestää, tiettyyn järjestykseen, ennen kuin voi ruveta tiskaamaan. Ja tietysti ihan ensimmäisenä pitää tyhjentää kuivauskaappi edellisestä tiskistä. 
Niinä harvoina kertoina kun teen ruokaa tai leivon, pöydät ja tasot pitää ensin tyhjentää ja sitten esille otetaan kaikki tarvittavat välineet ja tarvikkeet, kattiloista pannulappulappuihin ja mausteisiin saakka :) 

Meillä on olohuoneen pöytänä iso, vanha arkku. Siihen katetaan vieraille kahvit ja siinä syön aamupalan yms. Eli kun on tulossa vieraita, se tyhjennetään: siihen jää ehkä kukkamaljakko tai kynttilä ja Mursun mummin ompelurasia. On ihanaa kun se on siisti, nautin siitä ja yritän pitää sen siistinä. Silloin tuntuu, että on helpompi aloittaa päivä puhtaalta pöydältä, niin konkreettisesti kuin mielessäänkin. Se pysyy siistinä ehkä viikon verran. Sitten siihen rupeaa kertymään... postia, käsivoide, kynsiviiloja, pari kynää, ompelusakset, kassakuitteja... Onneksi ystävät koronasta huolimatta ovat käyneet parin-kolmen viikon välein :D 

Pari asiaa on vielä mitkä pyrin pitämään "puhtaina": läppärin työpöydän ja sähköpostin saapuneet -kansion. 

Edellisessä päivityksessään BlogItse pohti bloggaamisen muuttumista ja kommentointia. No, enpä saanut siihen kommentoitua, vaikka mietinkin asiaa, sillä varsinkin kommentoinnin olen huomannut vuosien aikana muuttuneen. Oman blogin kohdalla se on kyllä ihan ymmärrettävääkin, sillä blogin olemassa olon aikana sen sisältö on muuttunut useampaankin kertaan. 
Itsellä pääsyy kommentoimattomuuteen on se, että usein ei vaan osaa sanoa mitään. 
Joskus syyttää muka-kiirettä.  Riittäisikö kommentiksi "kiva kun kirjoitit, pistäydyin lukemassa"?  Tunnustan kyllä, että totta kai harmittaa, kun on kirjoittanut päivityksen, eikä ole yhtään kommenttia - eikö ketään kiinnosta mun jutut enää? Tai Äiti kyllä taitaa käydä lukemassa, Siskosta en tiedä, mutta kumpikaan ei kommentoi :) 

Tällaisia ajatuksia - ensi kerralla toisenlaisia, ehkä kuvien kera.