Kauhee kun oltiin reippaita tänään

Menneet (ja tulevat?) pakkaset saivat meidät hyvinkin laiskoiksi, vaikka kaiken järjen mukaan olisi ollut viisaampaa olla reipas ja puuhastella kaiken laista, olisi ollut lämmin ilman kaksia villasukkia ja villatakkia ja peiton alla kököttämistä 😂 
Ja kun sitten viimein kaivoin lämpö(sähkö)peittoni esiin, totesin sen lopettavan toimintansa. Kai niilläkin joku "elinikä" on - se oli jo ainakin 15 vuotta, ellei enemmänkin, vanha. 

Sopivasti pakkanen alkoi lauhtumaan, kun tilasin itselleni uuden ja posti toi sen ovelle tiistaina. 
Posti, rakas ystävämme. Mielenkiintoinen ystävämme. Tavallisesti lähes 60 km:n matka kestää 2-3 päivää. Siis kun katson Postin seurantapalvelusta, että milloin pakettini olisi tulossa, niin arvioidusta saapumisajasta menee vielä tuon verran.
Nyt katsoin peiton seurantakoodilla, että se on n. 132 km:n päässä ja tulossa seuraavana päivänä. Hups, postipoika hurautti pihaan n. 1,5 tunnin kuluttua paketin kanssa. 
"Posti, ihmisen paras ystävä" 😂

Tämän päivän reippautta piti kehua. 
Aamupäivällä käytiin tekemässä lumityöt. Sujui kuin tanssi ja minäkin pysyin pystyssä 👍
Sisälle tultuamme Mursu otti ja teki ruuan valmiiksi ja sitten toiveikkaana lähti kokeilemaan käynnistyykö auto - kyllä. 
Kävimme siis kaupassa. Kyllä tulee kuulkaa hieno kauppa meidän keskustaajaamaan, vau! 
Pysyin pystyssä, mutta oli lähellä, etten tyrmännyt yhtä nuorempaa miestä siinä ohimennen. 

Mutta tästä sitten päästään muihin asioihin, niihin mitkä pimentää menneiden pakkaspäivien auringonpaistetta.
Kirjoittaminenkaan ei ole sujunut kun mielessä pyörii kaiken laisia kurjia ja typeriä asioita.

Ensimmäinen on kyllä tämän päivän kauppareissulta: MIKSI IHMEESSÄ auto pitää pysäköidä lähes toisen auton kylkeen kiinni, kun parkkipaikalla on tyhjää tilaa vaikka kuinka ja paljon? Mennessä sain auton oven avattua ihan auki asti, mutta kun palattiin autolle, oli taas oltava tosi varovainen, ettei se kolahda naapurin kylkeen. Läheisyys lämmittää? 

Söin muuten tänään pitkästä aikaa suklaata! Eikä ole edes huono omatunto, sillä ei tee mieli lisää. 

Tunturiruipelo pistäytyi viikonloppuna sairaalassa. Ei hyvä enkä pidä siitä. On paha ja surullinen mieli, vaikka hän nyt onkin taas kotona. 

Ja sitten sama vanha juttu, josta olen kitissyt ennenkin. Ilmeisesti en osaa kirjoittaa selkeästi ja tehdä asiaani ymmärrettäväksi.  (Huonoa suomea)

Halusin jakaa kirjoittamani Halaus -runon ystävälleni ja saatesanoiksi kirjoitin, että se liittyi aiheeseen "halaaminen, miten, missä, ketä, koska jne.." 
EN odottanut mitään ylistyslaulua runostani, mutta sen hän ohitti kokonaan ja sen sijaan aloitti analysoinnin aiheesta halaaminen 🫣 Analyysi oli vieläpä ristiriidassa hänen oman käyttäytymisensä kanssa, mutta se on taas toinen juttu. Huokaus. 
Odotin kuitenkin jonkinlaista reaktiota myös siihen runoon. 

Mutta yritän unohtaa sen.kin. Olen viime aikoina saanut neuvoja yhdestä jos toisesta asiasta. Tiedättehän: kun soitatte tai laitatte viestin jostain asiasta, että nyt kävi näin ja näin, tai se ei toimi tai vaikkapa että selkää kaikki on muuten hienosti, mutta selkää on juilinut pari päivää. 
Riittäisi, kun saisi vastaukseksi jotain tyyliin "no voi vitsi, kyllä se siitä taas tokenee" tai jotain. Ei, kun tulee suunnilleen joku fyssarin ohjeistus ja että kyllä sun pitäis saada sitä painoa pois ja liikkua vähän enemmän ja Mursunkin vähän sitä ja tätä ja... 

Olen ehkä vähän omituinen, kun en arvosta tuollaista apua ja neuvoja - varsinkin jos en ole pyytänyt.

Anteeksi tämä avautuminen. Te olette ihania, kun te jaksatte olla myötätuntoisia silloinkin, kun kyse on pikkujutusta ja annatte kun pyydetään ❤️

Mursu rupesi ehdottelemaan. Ensin imurointia huomiselle. Kauheeta.
Ja nyt tälle illalle S.W.A.T:in katsomista. Ensimmäinen kausi on katsottu. Olen koukussa. Älkää kertoko: en niinkään sarjaan kuin Shemar Mooree 😉

PS. Sängyssäkin olen pysynyt, en ole putoillut enää sänkyjen väliin.