Kallen tarina ja vähän muutakin höpinää

 Viime päivien aiheina on ollut lelut, lapsuuden lelut ja kierrätyksen kautta uuden kodin saaneet lelut.
Stansta kertoi Skippereistä ja Barbeista, Päivi kertoi Vanha Karhuherra Anselmi Upponallesta. Kummankin blogien kommenteissa on paljon tarinoita vanhoista leluista. Minäkin. 

Minun leluja ei ole jäljellä juurikaan - elämä on kohdellut niitä kovin käsin vuosien varrella, mikä on surullista. Joitakin tarinoita kyllä on.

Ensimmäiset nukenrattaani, jotka sain joululahjaksi, olin kuulemma kääntänyt saman tien ylös alaisin, hakenut ruuvimeisselin ja aloittanut korjauksen. Isäni oli autonkorjaaja ja minä hänen apulaisensa kai siitä lähtien kun opin kävelemään.

Ensimmäisellä nukella oli pitkä ruskea tukka. OLI. Toisella nukella oli pitkä vaalea tukka. OLI. Molemmat nuket kävivät siis parturissa ja tukat leikattiin. Sen jälkeen en tainnut enää nukkeja saadakaan, Barbien tai pari kyllä.

Jos en ole ihan väärässä, niin nämä ovat olleet vaunuissani, kun olen ollut vauva - vähän ovat nekin vuosien varrella kärsineet, ovat varmaan olleet leikeissä mukana 😊

Mutta tässä on tarinan päähenkilö; rakas Kalle ❤️

Kalle on yhtä vanha kuin minäkin eli alkaa lähennellä pikkuhiljaa kuuttakymmentä. 
Välihuomautus: nykymuodin mukaiset vaatteet hän on saanut ystäväni pojanpojalta, ettei ihan nakupellenä tai pelkässä vaipassa tarvitse olla.

Kallella on alunperin ollut sulkeutuvat silmät, mutta sanovat minun tökänneen ne pään sisään 🫣 - pelottavaa. 
Silloin Kalle vietiin Nukketohtorille Helsinkiin ja hän paransi Kallen. Mutta sitten sama kävi uudestaan ja jostain syystä silmille kävi muutakin vahinkoa. 

Monen vuoden jälkeen Mursu sai silmät taas paikalleen, mutta niin hurjalta kuin se kuulostaakin, niin käytettiin pikaliimaa ja sinistä permanenttitussia, että Kallen silmät saatiin paikalleen ja katse ei-niin-pelottavaksi. 
Eikä hän enää itkekään, niin kuin silloin aikanaan - ei kyllä ole syytäkään, kun ei kukaan enää kiusaa..

Poika ja Siskorakas joskus 4-5 -vuotiaina löysivät Kallen leikkikaverikseen. Pudottivat pienen vauvan pää edellä lattialle ja siitä seurauksena on kallonmurtuma! 
Nyt häneen ei saa enää koskea kuin minä ja Mursu.
Kallella ei ole oikeaa tukkaa, vaan koko nukke on muovia, myös hiukset. Olleet alun perin ruskeat, mutta iän myötä "harmaantuneet" - väri on kulunut paikoin pois. 

Pojan leluja meiltä vielä löytyy, esim. Prätkähiiret.
Poika soitti "perjantaipuhelun" - perjantaina. Oli jo viikolla vai edellisellä kysellyt yhden Dinosaurus-kirjan perään, joka sitten löytyi häneltä itseltään. Kysyin, mistä se kirja oli silloin tullut hänelle mieleen, oliko ollut kirpparilla vai mitä. Sanoi, että on taas viime aikoina alkanut dinosaurukset kiinnostaa. 
Aijaa...Täällä on kuule vielä jotain sun dinosauruksia - ja sitten meidän juttu kääntyikin niihin. Ja puhelun jälkeen lähetin niistä kuvat hänelle. Ovat kuulemma jotain Jurassic Park -dinosauruksia.

Eihän siinä vielä mitään, me puhellaan kaikenlaisia, kun on sen verran pitkä välimatka ja hänellä nyt kiire työn kanssa. Mutta kun meidän ystävä tuli lauantaina käymään, niin Mursu nauroi hänelle, että kyllähän se koomiselta kuulosti, kun "kohta nelikymppinen poika ja kuuskymppinen vaimo puhuu dinosauruksista" 😂😂