Ristipistot on nyt pistelty

 Ja viikko olisi vielä aikaa tehdä jälkipistot ja niiden kanssa sitten menneekin hermot ja herne nenään. Mutta sitten se työ olis valmis. Olis mäyrä ja siili ja kettu ja perhoset ja pöllö ja mitä kaikkea siinä olikaan paikallaan. 
Syksyyn otin pienen varaslähdön ja kaivoin sukkapuikot esiin. Ystävän antama kassillinen parsittavia sukkia pääsi yhtenä iltana työn alle. Minä EN osaa parsia, mutta olen päättänyt opetella nyt kun on materiaalia millä harjoitella. Mursu osaa, mutta tällä kertaa on ikävä, eikä luvannut opettaa: "etsi sieltä juutuupista ohjeet ja opettele". Ikävä Mursu. Mutta ei siinä mitään, minä etsin. Ensimmäiseen en ole oikein tyytyväinen, toinen on jo parempi. 
Päätin kuitenkin, että korvaukseksi kurjasta parsimisjäljestä, teen yhdet uudet sukat. 

Ristipistoja tehdessä on ollut hyvä kuunnella sekä yleisurheilun MM-kisoja. Minä, joka en ennen ole katsonut mitään muuta kuin isän kanssa aikanaan mäkihyppyä, olen ruvennut katsomaan yleisurheilua. Ja rallia. 

Lukemattomia kirjoja -listallani on tällä hetkellä 226 riviä kirjailijaa/kirjaa. Niistä 11 on luettu/kuunneltu, eli aikamoinen urakka on edessä eikä sitä helpota yhtään se, että listaan tulee lisää kirjoja viikottain 😄😄
Juuri äsken sain kuunneltua loppuun Eva Frantzin (vanhempi konstaapeli) Anna Glad -sarjan kolmannen osan Tästä pelistä pois. Aiemmat osat ovat Sininen huvila ja Kahdeksas neito. Dekkareiksihan nämä kirjat on luokiteltu, mutta tästä kolmannesta en itse ole niinkään samaa mieltä - tykkäsin kyllä, mutta en välttämättä dekkariksi sanoisi. No, aika vähän olen dekkareita muutenkin lukenut, joten ehkä minun mielipiteeni ei ole ihan "oikea" 😉
Dekkarisarjaan kuuluvat myöskin Tuija Lehtisen Väärä vainaja ja Viesti menneisyydestä. Tykkään Tuija Lehtisen kirjoista, ovat semmoista mukavaa leppoisaa luettavaa, nuo vähän "mitäs tuolla nurkan takana oikein onkaan". Sarjan kolmas kirja on Kuollut jättää jäljen. Kirjassa häiritsee se, että siinä viitataan kovin usein kahteen aikaisempaan kirjaan. Sarjassa on kaiken kaikkiaan viisi kirjaa ja pakostikin rupesin miettimään, onko viimeinen kirja kertausta neljästä aikaisemmasta kirjasta 🤔

Antti Heikkisen Pihkatappi - Heikkisen esikoisromaani on Jussi Taskisen, noh, omaelämäkerta, sukusaaga. Välillä vähän pitkästyttävä, mutta suurimmaksi osaksi hihittelin kuunnellessani niin, että Mursu kyseli "onks kaikki okei" ja silloin tällöin otin pakkia ja kuuntelutin pätkiä Mursulla. Heikkisellä on minun mieleiseni tyyli hyppysissään. 

"Aivot narikkaan" lukemista puolestaan olen harrastanut ihan oikeilla kirjoilla, tiedättehän, niillä missä on kannet ja sivuja 😋 - ja joiden kanssa usein nukahtaa sänkyyn niin, että nenään sattuu. Kirsi Pehkosen uusin Jylhäsalmi -sarjan kirja Unelmia ja unikoita Jylhäsalmella sekä Jenny Colganin Suolaisten tuulten saari. Molemmat kirjoittavat semmoisia.... kirjoja joissa paistaa aina aurinko, on lämmintä, hyväntuulisia, kilttejä, auttavaisia ihmisiä, jos joskus joku vähän kiukuttelee tai ärhentelee niin kyllä se pian leppyy 😄

Tuommoiset kirjat on olleet tänä kesänä tarpeen, kun mieli on ollut usein maassa läheisten vuoksi. Kaikenlaista pientä ja isompaakin siellä ja täällä ja tuolla - mutta sellaistahan elämä on. 

Nyt lakkaan kiusaamasta teitä ja painun taas lukemaan yhtä oikeata kirjaa, kunnes se kolahtaa nenään. 

Vielä on kesää jäljellä......

Pöllö ompelee

Kun kerran on ompelukone, niin kyllähän sillä pitää ommella. Etenkin kun on ommeltavaa.
Mursun housut piti korjata. Kaksi tyynyä tai siis tyynyn päällistä olisi pitänyt ommella, että joskus olisi voinut yrittää vetoketjun ompelukin niihin.
Ja lopuksi olisin vielä päärmännyt (onko se oikea termi?) vohvelikankaan, jos vain olisin löytänyt sen, että olisin voinut tehdä siitä meille uusia astia- tai käsipyyhkeitä (meillä kun ei niitä olekaan..). Olisin koristellut ne, niin kuin koulussa alaluokilla koristeltiin ruokaliina, muistatteko? 

Me tehtiin koulussa itsellemme ruokaliinat vohvelikankaasta, me kun syötiin luokissa. Pulpetti piti suojata sillä ruokaliinalla. Ruokaliina on hukkunut, mutta koska tykkäsin sen tekemisestä, niin - jos nyt oikein muistan - Äitirakas osti kotiin ison palan vohvelikangasta jonka koristelin. Sellaisen kylpypyyhkeen kokoisen. Kai sitä pyyhkeenä käytinkin. Nyt olen vuosia käyttänyt sitä "pehmusteena" ompelukoneen alla, sen kerran kun ompelen. Olenhan varmaan joskus kehunut itseäni, että olen reilu 30 vuotta sitten ihan OIKEASTI ommellut Pojalle vaatteita. Sittemmin vain korjannut. 

Oli hieno ompelukonekin. Toyota. Ihan oikea sukukalleus. Se on alunperin ollut tätini ompelukone; hän on aina ollut kova ompelemaan. Hän ompeli lähes kaikki vaatteet itselleen ja kolmelle serkkutytölleni. Ostettuaan uuden ompelukoneen, hän antoi Toyotan Mummulle. Toyota surrutteli edelleen sutjakasti ja kun Mummu nukkui pois yli 26 vuotta sitten, minä sain Toyotan. Ja sillä ompelin vaikka mitä. 
Kun A-noppi nukkui pois neljä vuotta sitten, olin kahden ompelukoneen loukussa. Kysyin sukulaisilta, olisiko jollain tarvetta ompelukoneelle, ja kas: tätini tyttärentytär oli kiinnostunut ompelemisesta ja niin Toyota palasi lähes juurilleen. Pappa lupasi puhdistaa ja huoltaa ompelukoneen ja siellä se nyt käy ja surraa kuin melkein uusi kone ainakin - melkein 50 vuotta vanha kone! 

Ja mullakin on ompelukone. Oikein hyvä kone. Ompelin sillä joskus keväällä ne verhotkin, muistatteko? Ne jotka on vähän vinot - mutta sehän ei ole ompelukoneen vika. Olen ommellut muutakin. Opettelin puolaamisen ja kaikkea. 
Koko kesä on mennyt "pitäis" ja "pitäis". Tänään otin itseäni niskasta kiinni, kun alkoi toi ristipisto vähän tökkiä. Ja noi tyynynpäälliset huutelee tossa printterin päällä, että ne pitäis ommella ja ne Mursun housutkin..

Ensimmäinen puolaus meni, sanonko mitä? Sen laitan lankarullan syyksi. Meillä kymmeniä semmoisia pienen pienen pieniä lankarullia - en tiedä mistä A-noppi oli ne saanut, mutta en tietenkään niitä poiskaan heittänyt. Ajattelin, että kaksi semmoista riittää niiden housujen korjaamiseen: toisen rullan puolaan alalangaksi ja toinen riittää ylälangaksi. 
Tai no. Ei se sen lankarullan vika ollut. Minun vika. 
En ollut laittanut lankaa oikein, kun rupesin puolaamaan. Se piti kiepauttaa - no kyllähän te ompelijat tiedätte. Minä luulin osaavani, enkä osannutkaan, eikä se lanka mennyt puolalle vaan osittain sen "tapin" ympärille. No se siitä lankarullasta. Ei tullut iso vahinko. 
Sitten ymmärsin käyttöohjeen kuvan oikein ja yritin uudestaan. Alkoi hyvin ja sitten NAPS. Puolaus loppui. Ei suostunut jatkumaan. Ei millään. Mursukin tuli tutkimaan. Ja todettiin, että siinä on vika, siinä puolaussysteemissä. Huokaus. 

Hetken puolaa tutkittuani tulin siihen tulokseen, että siinä on lankaa sen verran, että saan housut korjattua - JES! Ei tarvitse turvautua käsin ompeluun. Homma hoitui, housut on nyt ehjät. 

Ja jos ei vielä tähän mennessä ole ketään hymyilyttänyt, niin luulen, että nyt hymyilyttää. 
Siis olen ommellut. OIKEITA vaatteita. 
Ajattelin tänään, että sitä lankaa on vielä sen verran, että voin ommella edes toisen tyynyn päällisen, että voin huuhtoa siitä kirjontamerkinnät pois. 
Ja siinä sitten kun asettelen sitä kangasta siihen paininjalan alle ja katselen sitä levyä, jossa on viivoja ja numeroita, niin tajuan mitä varten ne viivat ja numerot siinä levyssä on 🤦‍♀️🤦‍♀️🙈🙈
Tai siis, että niillä on joku käyttökin, jotain virkaa niillä on. 
Voi hyvänen aika. 

No, mä olinkin kyllä koulussa käsitöissä aika huono. 

Niin ja joo. Se lanka loppui. Tyynyliinat on kesken, vohvelikangas etsimättä. Mietinnässä on, kannattaako ompelukone viedä huoltoon, kun on ystäviä joilla on ompelukone ja jotka auttaa ja onhan meidän kirjastossakin ompelukone, jota voi lainata. Ja eiköhän Äitirakaskin auta tarvittaessa 💗

Kuka muu muka?

 

Somea vai ei somea

Olin pitkään poissa sosiaalisesta mediasta kokonaan, tarkoittaa mun kohdalla facebookia ja instagramia. Onhan tämä blogikin sosiaalinen media, jotenkin en vain osaa sitä sellaiseksi mieltää, pidän tätä enemmän päiväkirjana, vain julkisena sellaisena. 

Instagramiin palasin silloin kun Poika lähti sinne vaihtoon, siis noin vuosi sitten, jotta voisin seurata elämäänsä siellä. Omia päivityksiä sinne rupesin tekemään vasta myöhemmin.
Tein myös toisen tilin tässä muutama viikko sitten, kirja-/lukutilin. Sen poistin eilen illalla. Jotenkin koin sen turhaksi. Voin jatkaa samojen lukijoiden tilejä "vanhalla" tililläni.
Facebookiin palasin joskus.. kai viime syksynä. Enimmäkseen siksi, kun tuntuu, että kaikki kylän ja kunnan ym. tapahtumat ja muut tiedotetaan siellä.
Mitään muuta siellä ei oikein tuntunut tapahtuvankaan. Kaikissa ryhmissä oli sama meno kuin ennenkin: riitely joka ikisestä asiasta.

Voin tarvittaessa riidellä Mursun kanssa tai vaikkapa tällä hetkellä oikean jalan isovarpaan kanssa, joka on ihan pahuksen kipeä a) kengän hangattua siihen rakon (kuka hölmö pitää kenkiä ilman sukkia 🙄) b) kynsi kasvaa molemmilta sivuilta ihon sisään. 
Pyysin jo Mursua ottamaan esiin hohtimet ja vetämään koko kynnen irti - se ei voi sattua enempää kuin mitä varpaaseen sattuu nyt 😥

Eilen oli lämmin päivä. Tapojemme mukaisesti ryhdyimme töihin ULKONA. Reippaasti raahasimme takapihalta kaadettujen puiden oksia ja risuja peräkärryyn, kaksi kärryllistä, ja vietiin ne kaatopaikalle. 
Aurinkoisena, lämpimänä päivänä on hyvä tehdä sellaisia töitä, missä varmasti tulee hiki..... 
No, tänään oltiin vähän fiksumpia ja jätettiin ulkohommat tekemättä, tai oikeastaan kaikki hommat tekemättä. Käytiin naapuri kirkonkylässä suuuuuressa varastomyymälässä katsomassa mitä siellä on ja siellähän oli, kaikkea. Vaikka mitä. Mursulle uudet henkselit.  Esimerkiksi.

Tuon puu-urakan lisäksi meillä olis hirvittävä jättipalsamiurakka 🤦‍♀️🤦‍♀️ Se kai on jo myöhäistä, ne on jo siementäneet sen mitä on siementäneet, on ryhdyttävä puuhaan heti keväällä ja koetettava päästä niistä eroon ensi keväänä. 
Ne innostui silloin kun kaadettiin ne kaksi isoa koivua ja niiden jäljiltä maa rikkoontui - siemenet oli olleet siellä syvällä maassa, kovan maanpinnan alla eikä kasvaneet, mutta kun traktori möyhi maata niin, sieltä ne sitten pääsi kasvamaan. Tekisi mieleni kirota.

Ja uusia raparpereita pitäisi istuttaa. Tein alkukesästä virheen, hölmö ja ahne kun olin. Meillä oli kolme raparperia, aika pieniä. Kahdesta otin KAIKKI varret ja hups heijaa, sinnehän ne sitten hävis koko raparperit. Ei ole enää kuin yksi pieni kitukasvuinen. On kai vähän ravinneköyhää maata kun ei kasva, joten hankitaan uudet raparperit ja ehkä siirretään se yksi vanhakin uuteen paikkaan. 

Ristipistotyö etenee: pöllö istuu jo oksalla. Viimeinen neljännes työstä on menossa - viimeistely tietenkin sitten vielä. Elokuuta on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja olen asettanut tavoitteeksi saada pistelyn valmiiksi kuun loppuun. Sitten voisi kaivella puikot kesälomalta ja ruveta kuluttamaan lankavarastoa.
Tai ihan ensimmäiseksi opettelen parsimaan - harjoitusaineistoa riittää. 

 Kesän ensimmäinen ja ainoa heinäsirkka, jonka olen nähnyt. 

Viisi puuta nurin

Pu-tum. Siltä se kuulosti. Onneksi se myrsky ei sitten loppujen lopuksi tullutkaan kovin pahana tänne meille, sen verran tuuli, että tänäkin kesänä heitti meidän portailta ruohomaton pihalle. Niin käy joka kesä, rupesimme jo epäilemään sitäkin, että sillä on vaan halu lähteä kylille, muttei sitten kuitenkaan uskalla lähteä kotipihaa kauemmas. 

Vettä satoi vähän aikaa, mutta ei jaksanut kovin kauaa sitäkään. 

Mutta metsuri tuli keskiviikkoaamuna sovitusti ja ryhtyi hommiin. Ruusupuskani sai kyytiä 😥 Se on se, missä on semmoiset tummat lehdet ja ihanat pienet vaaleanpunaiset kukat. Se jota katselen aamuisin kun valmistan meille kahvit. Täytyy mennä katsomaan, voiko sitä enää pelastaa. 

Hevoskastanjakin sai vähän kyytiä, mutta se ei haittaa. Se oli iso ja vanha ja uusia taimia on pitkin takapihaa. 

Neljä puuta vuorollaan kaatui, ihan silleen rauhallisesti ja meni pätkiksi, sur-rur-rur. Sitten kuului se kamala mäjähdys. Ja hiljaisuus. Menin katsomaan keittiön ikkunasta. Outo näkymä, kun naapurin talon pääty näkyy niin selvästi, ja naapurin pihaankin näkyy nyt paremmin. Ja se puu. Siinä se pötkötti. Meidän tontilla, mutta ihan rajalla. Juuri sen näköisesti, että jos myrsky olisi sen kaatanut, niin sekä me, että naapuri oltaisiin saatu sydänkohtaus. Niin lähellä naapurin talon päätyä sen latva loppujen lopuksi kuitenkin näytti olevan. 
Ja se oli kuulemma sieltä tyvestä jo suht lahokin, vaikka latvapuolesta vielä terve. Nyt se on nurin ja pätkinä, nyt voi nukkua yöt rauhassa vaikka tulisi vähän kovempikin tuuli. 

Yhdestä kuusesta metsuri kysyi, kumman puolella rajaa se on; olisi kuulemma parempi sekin jossain välissä kaataa pois. Jäi niin yksin siihen seisoskelemaan, että tuuli sen voi kaataa. 

Vanha kunnon Posti yllätti. Lähetin paketin; maksoin itse kotona netissä ja tulostin itse liput ja laput, siis osoitelipukkeen. Ei kestänyt kuin kaksi päivää kun oli jo perillä noutopaikassa 😮
Mutta toimi se kyllä tuttuun tapaansakin. Mursu oli taas tehnyt tilauksen Virosta. Edellinenhän tuli suht ripeästi, kävi kyllä ottamassa vauhtia lajittelukeskuksesta, että saatiin R-kioskin automaatista kioskin kassalle... 
No, nyt pakettia ei näkynyt ei kuulunut. Ei tullut postilaatikkoon - johon se olisi mahtunutkin, mutta ei tullut sinne R-kioskiinkaan, ei automaattiin eikä kioskiin. Ei ollut seurantakoodia, kun tuli Virosta, niin ei voinut kysellä sen kummemmin peräänkään. Mutta yllätys yllätys! Eilenkö se oli, kun toimittajalta oli tullut sähköpostia, että lähetys on palautunut heille ja he palauttavat rahat Mursun tilille. Pahoittelujen kera, tietenkin. 

Ei vaan ymmärrä.

Kelan kanssa meni sutjakasti. Kerroin teille, että Kelalta saamani etuus oli päättymässä ja tein hakemuksen jatkosta. Liitteeksi piti saada se lääkärintodistus, jota en saanutkaan siltä omalta neurologilta, vaan piti varata aika terveyskeskuksesta. Ei hätää, sain ajan ja kirjoitin hakemuksen liitteeksi infon, että juu juu, lääkärintodistus tulee kun kerkiää. 
Kävin tohtorilla, nuorella mukavalla miehellä, juttelin hänen kanssaan tunnin, hän naputteli todistusta siinä samalla, luetutti sen ja kysyi haluanko sen itselleni vai lähettävätkö he sen sieltä suoraan. No mitäpä minä sillä, laittakaa menemään. 
Toisaalta, olisi ehkä pitänyt ottaa, olisin voinut kotona skannata sen ja laittaa vielä samana päivänä, mutta..... Odottelin ja odottelin, mutta ei näkynyt Kelan sivuilla mitään. Tuli sitten sen päivän aamu, jonka Kela oli antanut takarajaksi, eikä vieläkään näkynyt mitään. Voihan lupiinin kukka.... Ei muuta kuin soittamaan - numerosta vastasi nuorelta mieheltä kuulostava virkailija. Minä kerroin mikä oli murheena ja hän vielä tarkisti; ei näy lääkärintodistusta. "Laitetaan lisää aikaa ensi viikon perjantaihin, kyllä se sieltä varmaan tulee". No tulee se, minä menen sen huomenna hakemaan sieltä terveyskeskuksesta ja skannaan sen ite...
Hätähousuna kävin kuitenkin vielä iltapäivänä katsomassa OmaKelasta, että jos sittenkin.... että jos olikin vaan niin, että se oli tullut sen päivän postissa ja skannattu vasta iltapäivällä. Ja niinhän siinä oli käynyt. Ja "hidas Kela" oli käsitellyt hakemuksen niin, että sain päätöksen myönteisen "ylihuomenna".

Sitä minä vaan ihmettelen, että se on taas määräaikainen - miten ihmeessä ne kuvittelee, että tässä nyt joku ihmeparantuminen tapahtuminen tapahtuisi. Mutta, eipä tuo haittaa, ehkä muistan taas kolmen vuoden päästä. Ehkä en. 

Tänään tehtiin valkosipulikurkkuja. 

Aikaisemmin tehtiin tavallisia suolakurkkuja - kun ensin löydettiin avomaan kurkkuja. Ei nimittäin ollut ihan helppo juttu silloin, noin kuukausi sitten. 

Nyt ajettiin ensin suoraan sinne mistä kurkkuja viimeksikin lopulta löydettiin, mutta eihän niitä sitten sielläkään ollut! Voi pyhä sylvi sentään, miten hankalaa oli yksien kurkkujen ostaminen 😄 Mutta kun ei annettu periksi, niin nyt on monta purkkia kurkkuja. 

Mursu kävi tänään trimmeröimässä pihaa ja löysi sieltä tämmöisen kaverin: 

Matarakiitäjän toukka

Tyyntä myrskyn edellä

Sitä todellakin näyttää olevan. Metsässä ei liikahda lehtikään, ulkona tuskaisan kuumaa ja kosteaa vaikka on jo ilta ja kello yhdeksän, kun kirjoittamisen aloitan. 

Päivällä oli hurjia tuulen puuskia; oven pielessä oleva amppeli heilui niin, että pelkäsin sen välillä olevan vaakatasossa. 

Meidän puolella, meidän ja naapurin rajan tuntumassa on puita jotka pitää kaataa ja metsuria on odoteltu koko kesä. Niin kuin viimeksi kerroin, meidän kunnassa on "tullaan sitten kun..." No, kun oli käynyt katsomassa, sanoi että tulee heinäkuussa. Kuu vaihtui, Mursu kysyi, että mites on. Tulen maanantaina - siis tänään. Aamulla tuli viesti, että tulen iltapäivällä.

Selvähän se, me ehdittiin käydä kaupassa, hakemassa kassillinen lääkkeitä ja kassillinen ruokaa.

Odoteltiin.... Mursu seurasi säätiedotteita, mitä ikkunasta tuulenpuuskia ja kelloa. Mikä mahtaa olla iltapäivän määritelmä 🤔 Ja sitten tulee viesti; en tule tänään. Tulen keskiviikkona aamusta. 

Voitte kuvitella mustanpuhuvat pilvet meidän kummankin pään päällä. 

Vaan minkäs teet. Kello oli jo niin paljon, että toistakaan metsuria ei enää siihen hätään mistään saanut, joten voi vaan vastata, että tervetuloa, jos puut vielä silloin ovat pystyssä. 

Minun olisi tehnyt mieli lisätä siihen, että toivottavasti naapurilla on terassi ja keittiö ja meillä makuuhuone....

Viime viikolla olin muutaman päivän Äitirakkaan ja Tunturiruipelon luona. Keiteltiin kolme ämpärillistä punaherukkamehua. Tai siis.. minä en tehnyt hommasta mitään muuta kuin kiehautin valmiiseen mehuun vähän sokeria ja sitten mehun jäähdyttyä pullotin sen pakastepulloihin - kaikki muu tehtiin puolestani. Marjatkin kerättiin mulle valmiiksi.

Olen niin kiitollinen siitä, etten tiedä miten oikein olla 💗
Omat marjapensaat kun meillä meni siinä, kun meille vedettiin uudet sähkökaapelit, eikä uusi pensaita ole vielä saatu hankittua. Ehkäpä tänä syksynä.
Ainakin raparperia pitää löytää jostain, sillä kolmesta raparperista kaksi katosi kokonaan siinä, kun kävin sieltä kiisselitarpeet hakemassa. Hups vaan, johonkin katosivat. Eivät ole nousseet takaisin. Ja kolmas kasvaa niin kituliaasti, että sen juuri ja juuri tunnistaa raparperiksi. 

Olin poissa kotoa sillä tavalla, että tulin takaisin torstai-iltana. Viikonlopun otimme rauhallisesti, emme liikkuneet mihinkään. Otin viimeinkin käsiini urakan, jonka hoitamista olen suunnitellut ainakin vuoden, mutta kun se on niin... "raskasta".. Ja pah! 

Kaivoin esille kaikki mapit ja kirjekuoret ja muut mitä nyt vain löysin, missä meillä oli erilaisia papereita. Vanhoja verotuspäätöksiä, -todistuksia, laskuja, kaikenlaista mitä ei enää tarvita. 

Otin viereen muovilaatikon, niitä sellaisia joita saa (ei maksettu mainos) Tokmannilta monesti kolme kympillä tai jotain. Laatikon TÄYTYTTYÄ katsoin, että se vetää 32 litraa! Siihen menee ehkä vielä n. 3-4 cm:n pino paperia, jos jostain lisää löytyy. Nuo ovat siis tuhottavia papereita, jotka on vietävä jäteasemalle, ei voi viedä paperinkeräykseen. 

Ja silti säilytettävää paperia jäi.. 

Säilytettävät paperit taltioin mappeihin ja mapit vanhaan arkkuun, joka toimittaa sohvapöydän virkaa ja jossa säilytetään liinavaatteet. Sieltä löytyi myös kaksi projektipussukan virkaa tekevää pientä kangaskassia. Toisessa oli muutama lankakerä ja yhdet sukkapuikot, jotka ratkaisivat mysteerin, mihin ovat kadonneet 3 mm:n Zingin sukkapuikot - ja jonka vuoksi jouduin ostamaan uudet puikot. Mutta eihän neulojalla ole koskaan liikaa puikkoja. 

Toinen yllätys minkä löysin, on lanka- ja ohjepakkaus Pöllösukille. Harmi vain, kun en kuollaksenikaan muista, keneltä teistä olen sen saanut 😒🤷‍♀️ Kuka tunnustaa? Sen otan puikoille heti ensimmäisten joukossa. 

Mulla on pussillinen sukkia; kuusi paria, joista on kaikista kantapäät rikki ja lupasin ne korjata. Ne on jonossa ensimmäisenä, kun otan langat, puikot ja neulat esiin kesälomalta. 

Juttu taitaa olla taas melkoisen sekavaa, mutta tällaistahan tää mun elämä on. 

Riesa -blogiin pääsee tuosta sivusta, ken haluaa. Minä siellä huseeraan ja Riesastani kerron, vaikka olenkin siellä eri nimellä 😊