Jos sialuun sattuu

On se kyllä toisaalta helposti korjattavissakin. 

Eilen sialuun sattui ihan julmetusti. Viikon levon jälkeen ahdistelimme (S)Eniiliä ja pakotimme sen liikkeelle. Sitä kauniin punaista öljyä Mursu lisäsi taas reippaasti, en kyllä tiedä mihin se öljy sieltä ohjaustehostimen putkistosta tai-mikä-lie oli hävinnyt. 
Korjaamolle päästyämme minä asensin itseni toimiston puolelle puhelimen, kuulokkeiden ja sukankutimen kanssa, krhm, tuota, suklaarasian viereen. Ei kielletty syömästä. Päinvastoin. Pahuksen miehet. (S)Eniiliä sulateltiin sen aikaa kun kaksikko J&V valmistautuivat asentamaan siihen nousukahvan apukuskin puolelle, mutta kas - pakkauksesta puuttui osa yks ja osa kaks. Ei asennettu. Rupesivat varsinaiseen korjaustyöhön. 
Kaksi ja puoli tuntia neuloin sukan vartta ja kuuntelin Roald Dahlin Oswald-enoa. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että jo kirjoitettuja kirjoja ei pidä eikä tarvitse kirjoittaa uudelleen; ne on kirjoitettu aikanaan ja silloin oli aika toinen kuin tänään ja piste, niin kieltämättä - Oswald-enoa kuunnellessa näinkin vanhan rouvan, jo suht paljon nähneenä, kuulleena ja kokeneena, välillä korvia kuumotti ja poskia punotti, en toisaalta viime viikkojen kohua enää ihmettele. Mutta tunnustan: myöskin hihittelin tolkuttomasti itsekseni ja mietin; millainen ihminen Roald Dahl loppujen lopuksi oikein olikaan. 
Mutta ei niitä vanhoja kirjoja hävittääkään pidä, ei missään nimessä. 

Kun (S)Eniili oli saatu kuntoon, oli maksun vuoro. Pankille kiitos, että se on edes joskus luottanut minuun niin paljon, että on myöntänyt luottokortin ja onneksi sitä ei ole käytetty. Tai jos joskus jollain Englannin reissulla on jokunen juustonpala ja erikoisempi ruokasäilyke Mursulle tullut ostettua, niin velat on maksettu heti kotiin päästyä. Polvet nimittäin notkahti, kun J ilmoitti, toki vähän pahoittelevan oloisena, laskun loppusumman. Kyyneleet (kuvaannollisesti) valuen maksoin laskun, keräsin tavarani ja söin viimeisen suklaan, kiitin kauniisti ja totesin, että oli kiva nähdä, toivottavasti ei nähdä vähään aikaan - mielellään vasta kahden vuoden kuluttua, kun (S)Eniili on katsastettava. 
Vaikka koko porukka, S&J&V ovatkin aivan loistavia ja heitä on ilo nähdä, tuo jälleennäkemisen "sivutuote" eli lasku, on ikävä asia. 

Iloisena kuitenkin liidin, niin kuin pöllöt vain liitelevät, Mursun kanssa ehjällä autolla matkaan, kohti seuraavaa rahantuhlauskohdetta.
Mursu oli löytänyt huuto.netistä seinäkellon, samanlaisen joka meidän mökiltä varastettiin vuosia sitten. Kukaan muu ei ollut kiinnostunut ko. kellosta, joten huuto napsahti Mursulle ja koska kello oli sen verran lähellä, hän sopi, että käymme hakemassa sen. 
Ja nyt meillä on seinäkello, joka lyö puolen tunnin välein. Saas nähdä miten ensi yönä nukutaan, kuinka hyvin lyönnit kuuluvat makuuhuoneeseen. 

Myyjällä oli kotonaan paljon erilaisia upeita kelloja, seinäkelloja, kaappikelloja ja rannekelloja jotka hän oli korjannut ja entisöinyt. Katselin niitä taas silmät suurina - kellosepän työ ja taito on yksi niistä taidoista joita ihailen valtavasti.

Kaikki käsillä tekeminen on ihailtavaa, mutta kellosepän työ on siellä kärkipäässä minun listassa. 

Ötökkätutkijan mielenkiinnon kohteena on nykyään hait, kuulemma. Ja Isosiskoa kiinnostaa edelleen jalkapallo - kannattavat vain äitinsä kanssa eri joukkueita. Mitähän siitä vielä seuraa... ;) 

Tämmöistä Pöllönkulmalle. 

Pöllö lentää ensi viikoksi Isolle Kirkolle maailmanparannusreissulle, katsotaan mitä reissussa tapahtuu.... 
Toivottavasti ei mitään hurjaa, kun lääkitystä taas rukkaillaan - toivottavasti se saadaan kohdalleen.