Hei, tykkäätsä musta?

Onhan tämä blogimaailmakin toki osa sosiaalista mediaa, mutta kun aikanaan ensimmäisen blogini vuodatukseen perustin, kahdeksan vuotta sitten, en ajatellut kerätä sille "tykkääjiä". Ajattelin vaan tyhjentää päätä, kokeilla onko musta enää kirjoittamaan mitään - kun Äitirakas aikanaan 80-luvun alussa antoi luvan kirjeenvaihtokaverille, niitä oli lopulta parhaimillaan liki parisenkymmentä. Kaikki saamani kirjeet on tallessa tuolla kellarissa.
Ja siinä blogin perustamisen ohessa ajattelin, että kiva, jos joku viitsii sitä lukea.

Kahdeksan vuoden aikana olen saanut ystäviä, osan tavata ihan naamatusten ja muiden kanssa ollaan ystäviä näin virtuaalisesti.

Naamakirjaankin olen eksynyt, silloin kun se oli niin "in" ja siellä oli kaikki. Nythän se tuntuu olevan enemmänkin meidän keski-äkäisten naisten temmellyskenttä (juu, juu, taisi olla vähän rumasti sanottu, oliko?), ainakin siellä välillä käy tunteet tosi kuumana 😉😉 Ja mainoksia, arvontoja ja muuta sälää siellä on pilvin pimein.
Poistuisin sieltä nätisti takavasemmalle, jos en olisi lupautunut yhden ryhmän ylläpitäjäksi ja yhdeksi aktiivisista päivittäjistä. Ja jos ei ystäviä olisi ympäri maata; on helppo kertoa kuulumisiaan = kommelluksiaan heille kaikille kerralla.

Mistäkö tämä pohdiskelu ja selittely sai alkunsa?

Törmäsin iltapäivälehdessä juttuun valokuvaajasta, joka oli laittanut naamakirjaan ottamansa upean valokuvan, hienosta Jämijärven Uhrilähteestä. Kuva ON hieno, sitä en kiellä, mutta jutussa oleva lause:
"Ajattelin että sinne tulee 10-20 tykkäystä. Nythän siellä on lähes 2500 tykkäystä ja 30-40 kommenttia."

Hän ei varmastikaan tuossa jutussa tarkoittanut lausahduksellaan mitään sen kummempaa, hämmästeli vain, että no huh huh, mites tässä nyt näin kävi 😊

Mutta jotenkin tuntuu, että tämän some-maailman ja some-elämän myötä ihmisen arvoa on ruvettu mittaamaan sillä, kuinka monta seuraajaa sulla on instagramissa (no hyvä on, myönnän, minullakin on instagram -tili, tulin luoneeksi sen vähän niin kuin vahingossa... mulla on VAIN..11 seuraajaa 😉😉 ), tai youtubessa (no sitä EI ole!)tai Twitterissä tai mitä niitä on.
Mä olen siis aika onneton, kun mulla on vain noin vähän seuraajia instagramissa ja naamakirjassa kai alle sata kaveria. Ja niistä muutama yrityksiä, muutama sellaisia vähän niinkuin jäänteitä työelämästä, ne voisi poistaa yms. Eipä paljon jäisi. Teen siellä siivousta aina silloin tällöin ja aina sieltä kymmenkunta katoaa - tiedä sitten pitääkö sanoa "valitettavasti" vai mitä?

Mutta siis ollaanko me tosiaan nykyään niin riippuvaisia siitä, kuka ja kuinka paljon meidän some-päivityksistä tykätään? Sekö on meidän ystävyytemme mittari?

Minusta on mukava, kun olen onnistunut kirjoittamaan tänne blogiini päivityksen, joka saa aikaa paljon keskustelua.  On hauska vaihtaa ihan vakavia ja asiallisia ajatuksia asioista, mutta on myös hauska heittää huulta ja laskea leikkiä - elämää kun ei ole mielestäni tarkoitus ottaa niin vakavasti.
Tiedän, että joskus kirjoitukseni on kertakaikkiaan niin tylsä tai aihe jo niin moneen kertaan kaluttu, ettei kenelläkään ole siihen enää mitään uutta sanottavaa.
Minä vaan en välttämättä muista, että samasta asiasta on vaihdettu ajatuksia jo moneen kertaan 😊

 "Tykkään teistä niin, että halkeen"

Kuvahaastekuva jäi taas ottamatta

Taas jäi tältä sunnuntailta kuva ottamatta.

Jatkoin työhuoneen siivousta loppuun, siirsin samalla talvivermeet kevät- ja kesävaatteiden tilalle. Nyt on pipot ja lapaset ja kaulaliinat pakattu pois. Luotan siihen, ettei niitä enää tarvita.

Kumartelin varmaan liikaa. Venytin syömistä.
Sain syötyä ja ajattelin ottaa torkut. Tuli huono olo ja ehdin sanoa siitä AM:lle, joka kysyi, että millä tavalla.
- En osaa selittää, mutta annatko tuon juomapullon, janottaa.
Ja sitten pimeni.

Olin kuulemma kiskonut hampaillani juomapullosta irti sen korkin tai-mikä-se-nyt-onkaan. AM yritti ottaa sitä pois suustani, mutta ei saanut. Pelkäsi vain, etten vedä sitä henkeeni. En onneksi vetänyt. Enkä onneksi katkaissut hampaitani.
Kohtaus meni ohi - nukahdin sohvalle ja nukuin ehkä n. tunnin. Heräsin ja katselin ympärilleni.. En oikein ollut varma mitä oli tapahtunut; olinko nukkunut koko ajan ja nähnyt vain unta, vai oliko tosiaan reilun kahden kuukauden jälkeen Riesa päättänyt tulla pistäytymään.

Ottaa taas päähän. Kaksi ja puoli kuukautta on pitkä aika, siinä ajassa ehtii jo luomaan illuusion, että nyt on löytynyt lääkkeet, joiden kanssa Riesa pysyy kurissa - näiden kanssa pärjään, ajan kanssa totun kyllä sivuvaikutuksiin. Sitten se taas tulee ja pudottaa maan pinnalle.
Ja kun on kuitenkin päin naamaa sanottu, että kohtauksettomaksi mua ei enää saa. Millään. Ei ole mitään mitä korjata, niin kuin silloin viimeksi, 17 vuotta sitten.

Kaksi ja puoli kuukautta on kuitenkin toisaaltalyhyt aika ja toisaalta pitkä.
Ja mitä tässä valittamaan: toiset saa kymmeniä kohtauksia PÄIVÄSSÄ! 
Pitää olla tyytyväinen siihen, jos kohtauksia tulee vaikka vaan kerran viikossa, saati sitten parin kuukauden välein.

No, valitin kuitenkin, nyt otan taas yhden pillerin lisää, huomenna on päivä uus, kesä kuulemma.

Huomenna on hyvä päivä!

Historian palasia...

Olen siivonnut työhuonetta, löytänyt sieltä tavaraa: kirpparille menevää, roskikseen menevää, "näitä käytän vielä itse" -tavaraa. Ja palasia historiasta. Tai missä kohtaa, minkä "ikäisenä" tavara tai asia muuttuu historiaksi?

Löytyi muutama vanha postikortti, en tiedä mistä ovat minulle päätyneet. Olin kolmevuotias, kun Äiti ja Isä ovat käyneet Utsjoella ja lähettäneet Mummulle kortin. Olivat nähneet poroja ja lehmiä Utsjoen Osuuskaupan pihassakin oli ollut lehmä 😊
Siihen aikaan postilähetykset vielä leimattiin, Utsjoen postileima oli hieno neliskanttinen leima, jossa oli lohi tms.

Tätini oli lähettänyt mulle samana kesänä kortin Mummulaan ja kertoi, että oli viimeinkin saanut kalustettua kämppänsä. Sängynkin oli lopulta saanut, kun oli....en nyt muista oikeaa sanaa, mutta "korottanut ääntään" 😊

Mutta hellyttävin kortti oli osoitettu Pojalle. Joulukortti, 20 vuoden takaa. Sen oli varmaankin ihan tuonut meille kotiin yksi hänen ystävistään ja se oli osoitettu PIKKU HERRA XXX XXX.
Pojat olivat siis 10-vuotiaita. Tuo "Pikku herra" on minusta ihana 💞

Muistan, kun itsekin sain aikanaan postia, joissa luki "Pikkuneiti" tai "Neiti" tai kun oli kirjeenvaihtokavereita, niin usein kirjeen päällä luki "Koululainen".
Ja lukee nytkin milloin mitäkin, usein jotain pöllöön liittyvää 😊😊

Utelias Pöllö - mitä sinun kirjassasi lukee?

Pöllön naamakirjaan lätsähti tänään uus-vanha juttu; siitä liikkuu eri versioita somessa tasaisin väliajoin. Yritin etsiä juuri sitä nimenomaista juttua MTV:n lifestyle ja muilta sivuilta, mutta löysin vain "haksahditko sinäkin" -kirjoituksiin.

Eli vastaavaa meemiä/kiertokirjettä on kierrätetty somessa moneen kertaan, perusteluna, että "nyt on kansainvälinen kirjaviikko". Sellaista ei kuulemma ole, sanoivat viisaat. On tai ei, minusta se oli ihan hauska ja osallistuin siihen.

Jouduin kyllä ihan nousemaan sohvalta, kiertämään nuo selkäni takana olevat hyllyt ja hakemaan kirjan yöpöydältä.

Kyseinen meemi/kiertokirje menee näin:

1. Ota lähin sinua lähinna oleva kirja
(Pöllön muunnelma: Ota kirja, jota olet lukemassa)

2. Avaa sivu xx
(Pöllö valitsee sivun syntymäpäivänsä mukaan eli: Avaa sivu 24)

3. Lue sivun xx lause
(Pöllön toive: Kirjoita kommenttikenttään sivun ensimmäinen lause)
Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan ja muistellaan, mitä äidinkielen opettaja opetti, niin sehän on virke 😉

Alkuperäisessä meemissä/kiertokirjeessä ko. lause kai kertoo sinulle jotain erityistä elämästäsi, tämän päiväinen kiertokirje sanoi, että lähimmän kirjan sivun 34 yhdeksäs lause kuvaa tämän hetkistä rakkauselämääni 😊
Vastaus oli: "Charlotte oli neljänkymmenenkahden, ja hänen monitahoinen sisimpänsä oli vihdoin alkanut kuvastua myös hänen piirteissään."

Pöllö ei lupaa mitään, ei suurta rakkautta, ei isoa kasaa rahaa eikä sen kummempaa onneakaan. 
Ihan vain hassua hupia itselleen ja toivottavasti teille muillekin - ruusun ja kirjan päiväkin kun lipsahti ohi vähän sillain huomaamatta. Toiset teistä sen muisti ja.. toiset unohti...

Pöllön kirjassa sivun 24 ensimmäinen lausee kuuluu näin:

"Kaiken lisäksi Smugde oli aluksi merkinnyt tulokset tuumissa ja sitten muuttanut mielensä ja päätynyt siihen, että sopiva mittayksikkö onkin kämmen; hän tiesi, että kämmentä käytetään hevosen säkäkorkeuden mittaamisessa ja päätteli, että samoin tulisi toimia muidenkin nelijalkaisten kohdalla."


Mitähän Smugde mahtoi mitata? 

*****************
Lakanoiden ostosta kerron sitten ihan erikseen...

Sulle laulan neiti, kesäheinä..

Kuukauden päästä on jo kesäkuu!

Tiedän kyllä, otsikko ei liity kesäkuuhun, mutta se nyt vain tuli mieleeni, olenhan kai itsekin ollut joskus jonkinlainen neiti Kesäheinä. Nykyään rouva. Kesäheinää ei musta kyllä saa enää tekemälläkään. Grillimakkaran ennemminkin 😏

Vappu tuli oli ja meni. Olen ollut hirrrrrrrrrrrrrrvittävän reipas. Olen siivonnut. Nii-in. Siivonnut. Työhuonetta. Joku on kerännyt sinne turhanpäiväistä tavaraa pilvin pimein. Nyt olen poistanut sitä. Ja järjestänyt sitä. Koska Joku ei vaan osaa laittaa niitä tavaroita paikalleen. En ymmärrä miksi. Asuuko teillä muilla samanlaista Joku -tyyppiä? Se on ärsyttävä. 

Sen lisäksi olen hoitanut "Myyntisirkkusten" hommia ja pitänyt taas tänään lähes kolmen tunnin puhelinpalaverin Kuljettaja-Sirkkusen kanssa. Asiat alkaa olla meidän osalta ns. paperilla kasassa. Pitää vain viedä ne vielä eteenpäin. Kuukausi aikaa. PITKÄ aika. On on. 

Huomenna on Skype -palaveri. Voin kertoa, että homma on hanskassa. Ja perinteisesti hanskat hukassa, mutta eiköhän ne löydy matkalla Kuopioon. 

Niinpä niin. Voitte huomata, että mitään erityistä ei siis ole tapahtunut. 

Vappua ei meillä sen kummemmin vietetty: ystävän kanssa kävin kaupassa ja ostin pakastemunkkeja, joita lämmitettiin 200 asteisessa uunissa 3 minuuttia ja sen jälkeen sokeroitiin. Ystävältä sain pullon simaa. 

Ehdittiin juuri syödä munkit ja juoda sima pois, kun naapurissa asuva nuori mies soitti ja kysyi, saako tulla käymään. Toki sai. Hän istui meillä pari tuntia kertomassa kuulumisia. Oli kiva kuulla, että hänellä menee hyvin. 

********

Työttömyyskassan päivät on nyt sitten käytetty. Kolme päivää vielä jäi. 

Kela sanoo ystävällisesti, että SAAN hakea sairauspäivärahaa, koska edellisen jakson maksamisesta on kulunut jo niin kauan (no ei kai nyt sentään, olenhan ollut vasta vajaan kuusi vuotta sairauslomalla...). Mutta ihan riippuu virkailijasta ja päivästä, saaanko ko. päivärahaa vai "syökö" osatyökyvyttömyyseläkkeeni päivärahan. Näin siis toimii tasa-arvoinen kotimaa: "riippuu ihan siitä kuka sen käsittelee". 

Jos ei naurattais, niin itkettäis ja jos ei itkettäis niin naurattais. Ei vaan jaksa eikä viitsi kumpaakaan, kun ei siitä ole apua. Laitan vaan hakemuksen menemään ja jään odottamaan vastausta - toivon, että osuu sellaiselle käsittelijälle, jolla on hyvä päivä. 

Onneksi elämässä on paljon hyvääkin.