Tädin Prinsessa

Olen ollut taas saamaton tämän blogin kanssa. Olen yrittänyt tehdä käsitöitä ja olla ystävien kanssa ja kesäkuussa oli Suomi Meloo http://www.suomimeloo.fi/, jonka valmistelu vei aikaa ja itse tapahtuma sitten viikon.
Ja sitten tietysti tärkein: Sisko ja Prinsessa oli käymässä ♥

Sisko ja Prinsessa saapuivat, kun Suomi Meloosta oli jäljellä vielä viimeinen yö ja päivä eli torstain ja perjantain välisenä yönä. Oltiin jo niin lähellä kotia, että Äitirakas ja Leksa lähtivät kotiin torstaina päivällä, tarkoituksenaan tulla perjantaina takaisin päätösjuhlaan, yhdessä. Mutta niinhän siinä kävi, kuten olin arvellut: Äitirakas soitti perjantaina aamupäivällä, ettei hän tulekaan enää takaisin, ei hän malta enää lähteä, onhan noita juhlia (maskottikisaa, osallistumisdiplomien jakoa ja kajakin arvontaa) tullut jo nähtyä ☺
No tottahan se, eipä siellä mitään ihmeellistä enää ole, ihmiset haluaa äkkiä päästä pakkaamaan kajakkinsa auton katolle ja kääntää auton keulan kohti koti - viikko reissussa, vaikkakin mitä loistavimmassa seurassa, on tarpeeksi, ja vuoden päästä taas tavataan ☺

Itse päätin, että menen Äitirakkaalle yöksi, että nään Siskon heti samana iltana, ja Prinsessan heti aamulla. Meillä nimittäin kotiintulo meni niin myöhään, että Prinsessa oli jo nukkumassa. Mutta kyllä oli ihana nähdä Siskoakin ja jutella hetki ihan rauhassa - ennen kuin minäkin simahdin...

Parasta kuitenkin oli herätys seuraavana aamuna, vaikka vielä olisi vähän nukuttanut: iloiset kasvot kurkkivat ensin keittiöstä ja pienen houkuttelun jälkeen sain pienen hymyilevän tytön peiton alle ja pienet kädet rutisti kaulasta ♥♥  Arvatkaapa nukuttiko enää!

Muutamia päiviä vietin kotona, välillä käytiin vaan kahvilla. Juhannusaatoksi tuli Lapsi ja Miniä ja niiden kanssa käytiin tervehtimässä koko Mummolan sakkia. Serkukset tuli hyvin toimeen, vaikka ikäeroa on - odottakaas, nyt tarvii jo laskinta... 24 v 8 kk (laskinkohan oikein...no ainakin se 24 vuotta!) Ainakin hirveä kikatus kuului kamarista, kun me naiset istuttiin keittiössä ☺☺

Pari viimeistä yötä vietin Mummolassa minäkin, että sain olla vielä Siskorakkaan ja Prinsessan kanssa. AM:n tullessa hakemaan kotiin - rehellisesti sanottuna tuli itku, kun katselin, että pian pitää erota tuosta ihanasta touhottajasta ☺. Vähän ihmeissäänhän tuo ensin oli, mutta kun hänelle kerrottiin, mistä on kyse, niin otti ja puristi kaulasta ja antoi pusun poskelle. Selvästi ymmärsi, että tädillä on paha mieli.

Ja Lapsi lähti heti juhannuksen jälkeen, sunnuntaina, sinne Japaniaan. Neljäksi viikoksi. Siellä se nyt on. Sekin jätti äitinsä. Ja avovaimonsa. Hävytön.

Pöllöllä on ollut joulu

Pöllön on täytynyt olla taas jotenkin erityisen kiltti, huomaamattaan, tai sitten kesä ja syksy mennä humahtivat ohi ihan tuosta noin vaan, ja nyt onkin joulu. Taas tuli postista paketti.  Oli se kyllä vähän seikkaillut, tehnyt pienen maakuntamatkan. Mutta matkailu avartaa. Ja kun Pöllö itsekin on lähdössä reissuun, niin pakettikin päätti lähteä reissun päälle ;)

Kävi näes niin, että voitin Osakaisen blogin arvonnassa palkinnon, mutta palkinto olikin lähtenyt väärään osoitteeseen ja päätynyt  Possumunkille :D  Osakainen kyllä laittoi Pöllölle sähköpostia, mutta Pöllöllä on taas ollut muka-kiireitä, ja viesti on odottanut vastaamista. Se on kyllä tuossa sähköpostissa merkittynä TÄRKEÄKSI.

Mutta Possumunkki oli nopeampi ja laittoi paketin tulemaan oikeaan osoitteeseen. Paketissa oli monta kerää Papagenaa -lankaa, joka on mulle ihan uusi tuttavuus, mutta langalle varmasti löytyy käyttöä! Ja tietysti pöllökortti :D
Possu oli lisännyt pienen lasisen sievän lasisen possu - omakuvan? Sekä kirjan; Onni, pieni kirja elämänilosta. Kirjassa on, nimensä mukaisesti, ajatuksia onnesta ja elämänilosta. Kuin minulle kirjoitettu :D
Ja tietysti mukana oli myös kortti Possulta.

Kiitos Osakainen ja Possumunkki - tunnen itseni taas jotenkin erityiseksi, kun minulla on teidän kaltaisenne ystävät; vaikkei ollakaan koskaan "oikeasti tavattu". Mutta ehkä joskus vielä ;)

Yritän muistaa laittaa kuvan saamistani lahjoistani, nyt on jo niin myöhä ja lahjat ripoteltu ympäri huushollia :D

"Tervetuloa levittämään 
iloa ympäri maailmaa.
Pienikin hymy riittää
viemään sitä eteenpäin"

Pex Tufvesson (1974-)

Hilma-tädin sukat ovat valmiit!

Hilma-tädin sukat on nyt tehty valmiiksi. Sukat tuli postissa keskiviikkona, mutta en päässyt keskittymään niiden tekemiseen kuin vasta nyt viikonloppuna.

Niin. Sukathan on siis Possumunkin Hilma-tädin kutomat sukat, jotka oli jääneet vähän kesken ja jotka lupasin tehdä valmiiksi. Toinen sukka oli jo valmis, vähän korjasin kärkikavennusta, mutta muuten se oli valmis. 

Toinen sukka oli jäänyt kesken, kantapäätä vaille. Lupasin ensin tehdä kantapään ja palauttaa sitten Possumunkille lopun sukan neulomista varten, mutta sovittiin kuitenkin, että teen koko sukan valmiiksi. Tässä ne nyt on:

Kuva on taas vähän huonolaatuinen, kännykällä otettu. Enkä muista kumpi on kumpi, kyllä niistä taisi aika lailla samanlaiset tulla. 

Sukat lähtee postiin huomenna, takaisin Hilma-tädille. Toivottavasti näin yhteistyöllä tehdyt sukat lämmittävät tädin jalkoja.

Itselle ainakin tuli hyvä mieli, kun pystyin auttamaan :) 

Muistoja "matkan" varrelta

Vilukissi tuossa kehui mua edellisen kirjoituksen kommenteissa sitkeäksi naiseksi. No, siitä niinkään tiedä, mutta mulle tosiaan on jo pienestä pitäen sattunut kaiken laista. Meinasin ensin sinne vastaukseen kirjoittaa näistä pienistä kommelluksista, mutta ajattelin sitten, että no, siinäpä sitä samalla viihdytän teitä kaikkia näillä muutamilla sattumuksilla, joilla elämä on muistuttanut siitä, että ei se aina ole niin helppoa :D

Kyllähän ne silloin pientä tyttöä itketti, mutta nyt ne naurattaa, joillekin on naurettu ihan sydämen kyllyydestä.

Ensimmäinen oikein onnettomuus, minkä itse muistan, sattui mummulassa, ja taisin olla joku semmoinen 3-4 vuotias. Mummula oli järven rannalla ja isommat tädit ja enot juoksivat aina mäkeä alas uimaan, polkua pitkin. Mua oli tietysti kielletty menemästä perässä ja joku yleensä katsoikin, etten lähde perään. Mutta sillä kertaa ei katsonut ja sillä kertaa lähdin perään, vaikka oli erityisesti kielletty. Polun varressa oli kivi, joka oli hyvin hyvin terävä - ja kuinkas sitten kävikään: tietysti kompastuin ja löin naamani siihen kiveen. Silmien välissä ammottava haava! Ei ollut mummolassa autoa eikä puhelinta, eikä ollut lääkäriäkään saatavilla siihen aikaan päivästä kuin kymmenien kilometrien päässä. Mummu teki parhaansa ulvovan lapsen kanssa ja yritti tyrehdyttä verenvuotoa muiden katsellessa naamat valkoisina vieressä "kuoleekohan se". No ei se kuollut, eikä näöllekään käynyt kuinkaan - muisto on tuossa nenän varressa säilynyt. Vauhtia se ei hiljentänyt, niin kuin arvata saattaa :D

Seuraavana talvena autoin toisessa mummulassa vaaria rakennushommissa, ojentelin tiiliä vaarille, kun vaari muurasi seinää. Miten sitten kävikään, että yksi tiili lipesi vaarin sormista ja - tipahti suoraan keskelle mun päätä! Kulma edellä, tietenkin! Onneksi oli karvalakki päässä, niin ei hirvittävän suurta reikää tullut.  Että miten niin normaali, Marjaana ;)

Asuttiin silloin semmoisessa pienessä omakotitalossa, tai no, mökiksi sitä oikeastaan voi sanoa. Äiti haki meille aina naapurista kananmunia, ihan vaan muovikassissa ja laittoi ne siitä muovikassista sitten jääkaappiin. Oli taas kerran hakenut kananmunia, mutta jättänyt ne hetkeksi nojatuoliin odottamaan. Minä tulla touhotin ulkoa sisälle, kertomaan varmaan jotain juttua ja istuin just siihen nojatuoliin missä oli se kananmunakassi. Arvaatte varmaan mitä niille kävi..? Jep. Kaikki kananmunat rikki.

Siellä maalla meillä oli koira, semmoinen pitkäkarvainen susikoira. Se tykkäsi käydä saunassa ja tykkäsi olla mun ja isän kanssa lämmittämässä sitä saunaa. Kerran pikkutyttönä sain kuningasajatuksen: kun minä kerran oon näin pieni ja koira, Api nimeltään, on noin iso, sillä voi varmaan ratsastaa. Sitähän piti kokeilla. Api ei ollut ajatuksesta yhtä innostunut ja kops...minä olin hetkessä siellä sauna betonilattialla polvet ja kyynärpäät auki. Ja taas tarvittiin laastaria...

Meillä olikin kotona pelkkää metrilaastaria, josta äiti aina leikkasi sopivan kokoisen palan; meidän piha kun oli kalliota ja meillä kun ei ollut kuin se yksi naapuri eikä sielläkään ollut mulle leikkikavereita, jouduin leikkimään yksin: kiipeilin paljon puisssa yms. Ja olin usein isän apuna autoremonteissa, isä kun korjaili viraapelihomminaan muiden autoja.
Siinä sitä laastaria sitten kului, metritolkulla, mulla ja isällä :D :D

Että onko se ihme, jos vieläkin sattuu ja tapahtuu, kun se on alkanut jo ihan pienestä? Ja tuossa oli vain ihan pieni otos siitä mitä mulle tapahtui.... Voin kirjoittaa lisää joskus myöhemmin, jos vain jaksatte lukea :)

Pojasta polvi paranee

Soitin aamulla Pojalle ja sanoin, että sen pitäisi tulla kotiin, Mielellään mahdollisimman pian. Kun kerran sanovat, että pojasta polvi paranee. Ja nyt on molemmat polvet kipeänä. Oikein tosissaan kipeänä.

Kun toisille vaan sattuu ja tapahtuu....

Olin eilen menossa ystävälle. Viettämään iltaa käsitöiden parissa ja seuraksi, kun miehensä oli myöhään iltavuorossa töissä.
Bussipysäkillä yritin ensin olla ystävällinen vanhalle rouvalle, joka seisoskeli siinä vähän epävarman näköisenä kepin kanssa ja kävi sitten penkille istumaan. Kysyin, häneltä, voinko auttaa, mihin bussiin hän on menossa. Ajattelin, että voisin hänen puolestaan pysäyttää ko. bussin kun se tulee. Mutta hän odottikin poikaansa, joka oli tulossa toisesta suunnasta, ja joutui tekemään u-käännöksen siinä risteyksessä, päästäkseen pysäkille. Rouva kyllä kiitti nätisti.

No, sitten tuli bussi, jolla ajattelin pääseväni ystäväni luo, mutta kun en taas ollut varma, pysäytin bussin ja kysyin, pääseekö sillä paikkaan x. Kuski mietti hetken ja vastasi kyllä. Astuin bussiin ja kops...suoraan polvilleni kuskin eteen! Ja arvatkaapa sattuiko! Varmaan elämäni ensimmäinen kerta, kun ei ensimmäinen ajatus ollut "näkiköhän kukaan". Nousin vain ylös ja yritin päästä kävelemään paikalleni, mutta niin paljon sattui polviin, että en päässyt kävelemään, vaan oli pakko jäädä ihan etupenkkiin istumaan.

Pääsin perille ja kysyin vielä kuskilta, että mitä jos polvi/polvet kipeytyy niin paljon, että on mentävä näyttämään niitä lääkärille. Hän sanoi, että juu, ei siinä mitään, menet ilman muuta ja kerrot missä ja mitä tapahtui ja annat bussiyhtiön tiedot - ja oli niitä etsimässä mulle. Sanoin, että ne kyllä varmaan multa löytyykin, laitoin tässä joku aika sitten palautetta, kiitoksia hyvästä palvelusta. Kuski katsoi mua ja sanoi, että joo, hän taitaakin muistaa - ja saman tien tajusin, että se oli se sama kuski joka oli ajamassa bussia silloin kun sain sen epilepsiakohtauksen bussissa! Kysyin tietysti oliko kiitokset tulleet perille - oli kuulemma!

Noh, toinen polvi on siis tosi kipeä ja täytyy huomenna yrittää saada aikaa työterveyteen - taas vaihteeksi. Tai sitten mennä päivystykseen.

Se bussikuski ei varmaan enää ota mua kyytiin - seuraavan kerran kun se näkee mut pysäkillä, niin varmaan painaa vaan kaasua ja ajaa ohi, ihan kuin mua ei olisi ollutkaan siinä pysäkillä :D  Ei se uskalla enää ottaa kyytiin, kun aina sattuu jotain.

Mutta totuus vaan on se, että minä ja bussit ei sovita yhteen. Jos ei jotain satu mulle, niin bussissa on jotain muuta yllättävää. Se oli jo mun töissä ollessa yleinen "vitsi". Työkaverit oikein odotti, että millä mä olen tullut töihin ja oli pettyneitä, jos mä olin tullut pyörällä tai kävellen tai työkaverin kyydissä :D

Mutta asiassa hyttysestä kärpäseen:
Tässä MARJAANALLE terveisiä, tämä hymyilytti ja sulatti sydämeni: meillä suljetaan puoleksi vuodeksi yksi lähikirjasto remontin vuoksi ja alueuutisissa haastateltiin lapsia, miltä se tuntuu, kun oma kirjasto on nyt puoli vuoli vuotta kiinni. Yksi tyttö vastasi näin:
"se on surullista, mutta mä kestän sen"