Muistoja "matkan" varrelta

Vilukissi tuossa kehui mua edellisen kirjoituksen kommenteissa sitkeäksi naiseksi. No, siitä niinkään tiedä, mutta mulle tosiaan on jo pienestä pitäen sattunut kaiken laista. Meinasin ensin sinne vastaukseen kirjoittaa näistä pienistä kommelluksista, mutta ajattelin sitten, että no, siinäpä sitä samalla viihdytän teitä kaikkia näillä muutamilla sattumuksilla, joilla elämä on muistuttanut siitä, että ei se aina ole niin helppoa :D

Kyllähän ne silloin pientä tyttöä itketti, mutta nyt ne naurattaa, joillekin on naurettu ihan sydämen kyllyydestä.

Ensimmäinen oikein onnettomuus, minkä itse muistan, sattui mummulassa, ja taisin olla joku semmoinen 3-4 vuotias. Mummula oli järven rannalla ja isommat tädit ja enot juoksivat aina mäkeä alas uimaan, polkua pitkin. Mua oli tietysti kielletty menemästä perässä ja joku yleensä katsoikin, etten lähde perään. Mutta sillä kertaa ei katsonut ja sillä kertaa lähdin perään, vaikka oli erityisesti kielletty. Polun varressa oli kivi, joka oli hyvin hyvin terävä - ja kuinkas sitten kävikään: tietysti kompastuin ja löin naamani siihen kiveen. Silmien välissä ammottava haava! Ei ollut mummolassa autoa eikä puhelinta, eikä ollut lääkäriäkään saatavilla siihen aikaan päivästä kuin kymmenien kilometrien päässä. Mummu teki parhaansa ulvovan lapsen kanssa ja yritti tyrehdyttä verenvuotoa muiden katsellessa naamat valkoisina vieressä "kuoleekohan se". No ei se kuollut, eikä näöllekään käynyt kuinkaan - muisto on tuossa nenän varressa säilynyt. Vauhtia se ei hiljentänyt, niin kuin arvata saattaa :D

Seuraavana talvena autoin toisessa mummulassa vaaria rakennushommissa, ojentelin tiiliä vaarille, kun vaari muurasi seinää. Miten sitten kävikään, että yksi tiili lipesi vaarin sormista ja - tipahti suoraan keskelle mun päätä! Kulma edellä, tietenkin! Onneksi oli karvalakki päässä, niin ei hirvittävän suurta reikää tullut.  Että miten niin normaali, Marjaana ;)

Asuttiin silloin semmoisessa pienessä omakotitalossa, tai no, mökiksi sitä oikeastaan voi sanoa. Äiti haki meille aina naapurista kananmunia, ihan vaan muovikassissa ja laittoi ne siitä muovikassista sitten jääkaappiin. Oli taas kerran hakenut kananmunia, mutta jättänyt ne hetkeksi nojatuoliin odottamaan. Minä tulla touhotin ulkoa sisälle, kertomaan varmaan jotain juttua ja istuin just siihen nojatuoliin missä oli se kananmunakassi. Arvaatte varmaan mitä niille kävi..? Jep. Kaikki kananmunat rikki.

Siellä maalla meillä oli koira, semmoinen pitkäkarvainen susikoira. Se tykkäsi käydä saunassa ja tykkäsi olla mun ja isän kanssa lämmittämässä sitä saunaa. Kerran pikkutyttönä sain kuningasajatuksen: kun minä kerran oon näin pieni ja koira, Api nimeltään, on noin iso, sillä voi varmaan ratsastaa. Sitähän piti kokeilla. Api ei ollut ajatuksesta yhtä innostunut ja kops...minä olin hetkessä siellä sauna betonilattialla polvet ja kyynärpäät auki. Ja taas tarvittiin laastaria...

Meillä olikin kotona pelkkää metrilaastaria, josta äiti aina leikkasi sopivan kokoisen palan; meidän piha kun oli kalliota ja meillä kun ei ollut kuin se yksi naapuri eikä sielläkään ollut mulle leikkikavereita, jouduin leikkimään yksin: kiipeilin paljon puisssa yms. Ja olin usein isän apuna autoremonteissa, isä kun korjaili viraapelihomminaan muiden autoja.
Siinä sitä laastaria sitten kului, metritolkulla, mulla ja isällä :D :D

Että onko se ihme, jos vieläkin sattuu ja tapahtuu, kun se on alkanut jo ihan pienestä? Ja tuossa oli vain ihan pieni otos siitä mitä mulle tapahtui.... Voin kirjoittaa lisää joskus myöhemmin, jos vain jaksatte lukea :)