Helle ahistaa ja Riesa riivaa

Otsikosta huolimatta iloa tuottaa monikin asia.

Tarkistuslaskennan mukaan lentoon lähtöön on alle 50 päivää - geologia ja ötökkätutkijaa on jo hirrrrveä ikävä. Lähetin heille tänään Keijo Kiiltomadon kuvan ja sain vastaukseksi, että jossain siellä päin on alue, jossa on tuhansia kiiltomatoja. Pääsisinköhän näkemään. Nekin. 

Mun toivomuslistani missä käytäisiin, on jo täynnä :)

Riesa riivaa. Me ei tykätä helteestä ja sen takia me otetaan matsia harva se päivä. Tai ainakin Riesa yrittää. Joskus se onnistuu, joskus ehdin pistää hanttiin ja saan yliotteen. Eilen jäin toiseksi. Ehdin just ja just sanomaan Äitirakkaalle kiitos seurasta ja huolenpidosta ja kiipeämään Eniilin (meidän paku) kyytiin, kun lähti taas äly. 

Tänä aamuna menin ulos puhumaan Äitirakkaan kanssa puhelimessa. Meillä on pihalla huonosti varjopaikkoja, joten istuin portaille. En ehtinyt montaa minuuttia istua, kun tuntui etten oikein kuule kunnolla - vielä ehdin sisälle ja pyytää Mursulta apua jos tarvin. Onneksi viileä sisäilma auttoi oikeastaan saman tien. 

Ihan paras hankinta tuo Ruby, ilmalämpöpumppu <3. Sisällä on ihanan viileätä ja se jaksaa pitää myös makuuhuoneen viileänä. 

Huomenna olisi ollut kesäteatteriin meno, mutta pistettiin Äitin kanssa liput myyntiin. Silloin kun teatterilippuja Marttojen kanssa varailtiin, me ei tajuttu, että 29.6. on kesän keskiviikko. Eli silloin on keskiviikkomelonta. Eikä voitu tietää, että on NÄIN kuumaa. Onneksi molemmille lipuille löytyi käyttäjä ja Flirttikurssille lähtee nyt "varahenkilöt". 

Viime viikon maanantaina tehtiin vähän kotimaan matkailua. Pakattiin ensin sunnuntaina Pojan Aku Ankan taskukirjat ja muita tavaroita Eniiliin - sillä seurauksella, että meidän verannalla on VÄHÄN vähemmän tavaraa ja sen voisi järjestää, jos se ei olisi kuin huonosti lämmitetty sauna - ja maanantaina ajettiin kaupunkiin, otettiin Poika kyytiin juna-asemalta (silloin junat kulki ajallaan..) ja ajettiin mummolaan. Sieltä otettiin kyytiin pari lipastoa. Yritin olla parhaani mukaan tiellä, kun niitä kannettiin yläkerrasta portaita alas ja sitten vielä eteisen läpi ja toisia portaita ulos ja Eniilin. En kyllä onnistunut, kun ei kukaan kertaakaan käskenyt pois tieltä ;) 

Kun Pojan kanssa oli syöty puoli kattilallista jauhelihakeittoa, lähdettiin ajelemaan kohti Mansea. Ilma oli kuin morsian eli autossa oli kuuma ja maisemat oli hienot. Onneksi Poikaan on tarttunut kyky nähdä luonnon ja ympäristön kauneus sielläkin missä muut ei sitä välttämättä näe. Ja jos ei näy sitä kaunista kukkaa, meidän perhe löytää sen huumorin kukan - ihan mistä vaan :D Vaikka itse itsestämme. 

Perillä pikainen auton tyhjennys, kassin pakkaus ja sitten kohti Pojan anoppilaa. Avokki oli viikonlopun reissun jälkeen siellä karanteenissa, ettei tuo mahdollista koronaa kotiiin - ei tuonut, selvisi ilman. Oli mukava tavata anoppi ja appi (ja ottaa vähän lukua Riesan kera).

Heillä on ihana musta kissa, hassu kaiken kaikkiaan, nyt esitteli "metsästystaitojaan": koivussa oli tyhjä linnunpönttö, mutta kissa istui vierestä kaadetun puun mikä-se-nyt-onkaan-kun-on-jätetty-pätkä päällä ja kyttäsi pönttöä silmä kovana ja välillä koppasi tassullaan, josko sieltä sittenkin tipahtaisi paisti suuhun :) 

Taidettakin nähtiin matkalla: 

Villu Jaanisoonin autonrenkaista tekemät palmut. (Kuva HPöllö) 

Mansen kautta takaisin kotimatkalle ja totuttuun tapaan taas pienen mutkan kautta, tällä kertaa ei sentään osuttu Vaasan tielle vaan oltiin menossa kohti Jyväskylää! Lopulta löydettiin oikea tie, mutta minä olin jo sen verran väsynyt, että vasta siinä vaiheessa kun pysähdyttiin kauppaan ostamaan vähän syötävää ja juotavaa ja ruokaa kotiinkin, tajusin, että ollaankin menossa ihan eri tietä kuin olin ajatellut - oltiin Kuhmalahdella. 

Ja kun kaikki kaupat on tätä nykyä jotain K-kauppoja tai S-kauppoja niin maksaessani ihmettelin, kun maksupääte ei kysynyt maksanko Plussa-rahalla eikä kassahenkilö kysynyt es-korttia (meillä on transit - hah hah, varsinainen puujalka, toivottavasti kukaan ei saanut tikkuja kantapäihinsä..). Ulkona vasta tajusin, että sehän on ihan vaan Kuhmalahden Kauppa. Ihan oma kauppa. Ei minkään ketjun kauppa. Pisteet heille. Meinasin mennä takaisin ja tehdä lisää ostoksia. 

Päivä oli pitkä, se maanantai. Ja kun päästiin kotiin, Pojalta tuli viesti, että ruuvit on hukassa. Ei mitään uutta meillä, kai. 

Kahden laatikon vetimet oli irronneet matkalla, se huomattiin kyllä. Mutta kun Poika oli asetellut lipastot oikeille paikoilleen, oli huomannut, että ruuvitkin on hukassa. Ovat EHKÄ Eniilissä. Yksi vaihtoehto on purkaa sieltä sänky, joka on tarkoituskin, mutta ei näillä helteillä. Toinen on: osta uudet. 

Nämä helteet on sanonko mistä. Ei voi tehdä mitään. Listalla olisi tekemistä. Jos tulee sateita, ei voi tehdä, koska sähkökoneita ei voi käyttää ulkona sateella. Näillä helteillä ei jaksa tuossa pihalla tehdä mitään. 

Muutaman lupiinin käydä keräämässä, että tekee kansalaisvelvollisuutensa ja yrittää hävittää niitä, omalta pihalta. Melkein on jo hävitetty, mutta tuntuu turhalta, kun muutaman sadan metrin päässä kunnan tontilla tien vieressä on hirvittävä määrä lupiineita jotka pitäisi niittää NYT. Ei näy niittokonetta. 

Tämä Pöllönkulmalta tällä kertaa, nyt on lopetettava Riesa alkaa villiintyä kuin lupiinit ja kurtturuusu konsanaan. 

Lähettäisitkö mun viherpeukaloni takaisin?

Niin. Ihan melkein viikon ehti se kaunis orvokkiamppeli olla tuossa lyhdyn paikalla: kyllä se pärjää, kun muistaa kastella ja nyppiä ne kuihtuneet kukat pois. No NYT on kasteltu. Pitäisi vielä kai nyppiä ne kuihtuneet kukat pois, mutta ei siihen kyllä jääkään sitten enää muuta kuin vihreät lehdet. Unohdin nimittäin alkuviikosta kastella. Ja aurinko, sehän paistoi. Paistoi oikein sydämensä kyllyydestä. Tietysti niin kuin kesällä kuuluukin, mutta.. Jos tuo tuosta vielä tokenee, tuo orvokki siis, niin ostan sille pienen päivänvarjon, lasten sateenvarjon vaikka, suojaamaan auringolta. Onneksi se on tosi tuuhea, se kyllä kestää vaikka siitä "muutaman" kuivan kukan nypinkin. 

Mutta aarteeni Alppiruusu, se aloitti kukinnan maanantaina ja alkaa olla parhaimmillaan; lauantaina satoi vettä aamusta iltaan ja sen jälkeen on taas ollut lämmintä ja aurinkoista ja lisää kukkia aukeaa koko ajan. Ja pelkoni, että olen kohdellut sitä huonosti, näyttää olleen turha: katselin sitä äsken ja siinä on paljon uusia versoja ensi kesäksi <3 

Tästä se taas lähti - ensimmäinen auennut ruusu. 

Viime viikko kuluikin taas ihan Pöllömäisen sutjakasti. 

Maanantaina kävin kaupungissa kaularangan kuvauksessa. Olin sairaalassa hyvissä ajoin sairaalan remontin vuoksi, reiteistä kun ei aina voi olla ihan varma. Tällä kertaa reitti oli kuitenkin tuttu ja koska odotteluaikaa oli tiedossa reippaasti, päätin ostaa kioskilta sudokun - siitä olisi iloa kotona..krhm..vessassakin ;) - ajankuluksi. Olin jo jatkamassa matkaani ohittaen pyörätuolissa istuvan nuorehkon miehen. Vähän matkan päässä pysähdyin, mietin hetken ja käännyin takaisin, menin kysymään tarvitsisiko hän apua. Hän katsoi hetken hämmentyneenä, kertoi ettei tarvitse apua, kunhan vain viettää aikaa siinä lehtihyllyn ja yleensäkin kioskin kulmilla. Kertoi kuulumisiaan ja kysyi mihin olen menossa ja kävipä siinä ilmi, että meillähän on yhteinen ystäväkin, Riesa! Ostamallani sudokulla ei sitten ollutkaan käyttöä, kun en ehtinyt juuri muuta kuin istahtaa odotushuoneen sohvalle kun pääsin jo sisään. 

Kun ensin olin saanut ilmottauduttua. Luukulla oli iäkäs rouva, jonka asiaa selvitettiin. 

- Kun ei teille ole aikaa täällä.

- Mutta kun minun piti tänään tänne tulla. (Eikä tietenkään sairaalan lähettämää kutsua/aikaa mukana - niin kuin ei minullakaan...)

- Mutta ei täällä ole mitään aikaa teidän tiedoilla, ei mihinkään tutkimuksiin.

- Niin mutta kyllä minun tänään piti tänne tulla klo xx

Minä vilkuilen omaa kelloani, ohjeissa luki, että pitää ilmottautua 15 minuuttia ennen varattua aikaa ja se oli 3 minuuttia sitten...

- Jos se teidän aikanne oli tuolla kaupungissa, siellä keskustassa?

- Niiiin, saattoi se kyllä tosiaan sielläkin olla *mietintää*

- No, me selvittelemme sitä tässä...*ystävällinen vink-vink: selvittelemme kun ehdimme, takananne on asiakkaita..*

- Juu, jos minä tästä, näkyy olevan muitakin tässä..

Ojensin Kela-korttini, vastasin myöntävästi kysymykseen "olethan täyttänyt saamasi kyselykaavakkeen" ja sain ohjeet minne mennä. 

Ehdin istua odotusaulassa sen aikaa, että kuulin kutsuttavan toista asiakasta. Kukaan ei liikkunut. Kutsuttiin uudestaan. Ei vieläkään. Kysyin vastapäätä istuvalta rouvalta onko hän se, ketä kutsutaan - kyllä vain. Hyvä, ettei halannut siitä lähtiessään, kun sillä tavalla huolehdin hänestä. Höh, minusta ihan normaalia, toivoisin itseänikin autettavan vastaavassa tilanteessa. 

 

Oma vuoroni kun tuli, sain hoitajakseni/kuvaajakseni taas kerran mukavan nuorehkon naishenkilön. Ojensin täyttämäni paperit hänelle ja hän kysyi papereissa olevat tiedot papereita katsomatta :) No, ei siinä mitään, ko. laite on tuttuakin tutumpi ja tiedän mitä saa olla ja mitä ei, metalleista mainitsen aina olkapään ruuvin ja pään titaaniruuvit, vaikka tiedän, että niistä ei ole mitään haittaa - Riesan takia kun päätä on kuvattu sen ties kuin monta kertaa. 

Kuvaus meni hyvin; viimeiset minuutit kun oli alkamassa, kuulokkeista kuului "Heiluta Pöllö varpaita, jos kaikki on kunnossa" ja minähän heilutin, jotta voitiin jatkaa vielä ne viimeisetkin minuutit. 

Mutta joku kun keksisi magneettikuvauslaitteen, joka olisi edes VÄHÄN hiljaisempi kuin nykyiset laitteet. Korvatulpista - joita en tällä kertaa kyllä käyttänyt - ja kuulokkeista huolimatta kolina, piipitys, vinkuna, rahina ja pauke on käsittämätön. Toisaalta: jos laite pitäisi samaa yhtäjaksoista ääntä koko ajan (nyt kuvaus kesti n. 20-25 min), siihen voisi metelistä huolimatta vaikka nukahtaa. Mutta juuri kun olet vaipumassa nirvanaan, ääni vaihtuu. Missä on insinöörit, missä? Olisi varmasti rahaa tarjolla, kun keksisit äänenvaimentimen tuohon vekottimeen. Kunnon äänenvaimentimen. 

Pari päivää tuon reissun jälkeen oltiin kai ihan ihmisiksi kotona. Jos oikein muistan. 

Torstaina oli Isotädin uurnan lasku naapurikunnan hautausmaalle; missä on myös mummu ja pappa ja enot ja muitakin sukulaisia. Äitirakkaan ja tätien kanssa käytiin heitä uurnan laskun jälkeen tervehtimässä ja samalla sain päivityksen suvun historiasta - Riesa kun aikanaan vei osan niistäkin muistoista. 

Menomatkalla täältä kotoa nähtiin ensin kurkipariskunta kahden suloisen poikasen kanssa, myöhemmin ihailtiin laitumella ylämaan karjaa ja vielä vähän sen jälkeen patsasteli tiellä METSO! 

Kun oltiin vietetty kaunista kesäpäivää kauniilla hautausmaalla - vanhat pienet hautausmaat ovat kauniita ja niissä on oma tunnelmansa; tietää että läheinen on päässyt läheisten luo, kun on saattanut hänet sellaiseen paikkaan - mentiin vielä enon luo kahville. 

Ja vaikka kukaan ei kutsua ollut esittänyt, niin tottahan myös Riesa tuli mukaan. Onneksi Täti Tomera sattui olemaan kohdalla juuri oikealla hetkellä ja sain häntä kädestä kiinni - oman muistini mukaan. "Heräsin" kylläkin Mursun vierestä sohvalta.

Suomi Meloi Ilomantsista Nurmekseen viime viikolla. Myyntisirkkusista toinen pari oli reissussa kuten ennenkin, tämä Pöllö jäi eläkkeelle ja totesi ratkaisun kaikin puolin ja kaikkien kannalta oikeaksi. Jos olisivat meloneet lähempänä, olisimme saattaneet Mursun kanssa poiketa katsomassa mikä on meno, mutta olivat liian kaukana ja kun samalle viikolle sattui muuta, mikä oli tärkeämpää. 

Ensi kerralla lisää - nyt Pöllö pistää pään siiven alle ja silmät kiinni. 

Tulin surulliseksi

Tällö kertaa on kaksi aihetta joista kirjoittaa. Mietin pitkään kummasta aloittaisin ja päädyin tähän järjestykseen - siksi otsikko. 

Tulin surulliseksi. Kahdestakin syystä. Molemmat aiheuttivat silmien vakavan kostumisen ja lähes raivokohtauksen. Sen jälkeen pohdintaa, miksi meistä ihmisistä on tullut tällaisia.
Viikonloppuna Ilta-Sanomissa oli artikkeli (linkki artikkeliin lopussa) Elisasta, joka sai lauantaina epilepsiakohtauksen kauppakeskus Jumbossa, jossa hän oli alakouluikäisen poikansa kanssa. Äidin alkavasta kohtauksesta hämmentynyt poika oli yrittänyt saada apua ohikulkijoilta; pyytänyt soittamaan hätäkeskukseen. IHMISET VAIN KÄVELIVÄT OHITSE, noteeraamatta apua pyytävää poikaa! Onneksi tavaratalon työntekijä oli nähnyt tilanteen ja rientänyt apuun.

MIKÄ meitä ihmisiä vaivaa? Me emme näe hädässä olevaa läheistä - emme edes lasta, joka pyytää apua? Kävelemme ohitse pysähtymättä, hätistelemme avunpyytäjän pois kuin kiusallisen hyttysen? Johtuuko se siitä, että pelkäämme? Pelkäämme, että meitä voidaan syyttää jostain, mitä emme ole tehneet? Tai että sairaus tai likaisuus tai muu tarttuu? 

Pieni poika sai apua äidilleen, Elisa sai apua ja nyt kaikki on hyvin. 
Olen pyytänyt ennenkin ja pyydän uudestaan:

ETHÄN SINÄ KÄVELE OHI, APUSI VOI PELASTAA HENGEN 💗

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008866012.html

                                                         💗💗💗💗💗💗💗💗

Mutta tämän herran/rouvan asuntonäytössä käynnistä sen sijaan tulin iloiseksi. Pariskunta istuskeli tuossa meidän mattotelineellä, mutta toinen ehti lennähtää pois, ennen kuin sain kuvan (ikkunan läpi, siksi huono kuva)

Haarapääskypariskunta vietti pari tuntia tuossa meidän pienen tuvan etupuolella, katon alla etsien itselleen kotia. Ensin olimme sitä mieltä, että ehei, ei käy, mutta sitten tultiin siihen tulokseen, että jos pitävät huolen pesästään ja tulevista lapsistaan, niin saavat vuokrata siitä asunnon. Mutta lapsia ei saa hylätä. 
Jotain kränää taisi kuitenkin tulla herra Harakan ja herra Fasaanin kanssa, sillä vuokrasopimusta ei sitten tehtykään. Herra Fasaani kyllä säikäytti KAIKKI elävät olennot muutaman kymmenen metrin päässä kulkiessaan meidän olohuoneen avoimen tuuletusikkunan alta ja rääkäistessään siinä - ainakin Mursu oli säikähtänyt niin, että oli hypännyt puoli metriä sohvalta ylös! Ja naapurin Kapua ei ole näkynyt sen jälkeen... Minä en sitä kuullut, kun välissä oli pari seinää ja veranta. 

Mutta sen päiväinen sirkutus on kuulunut illalla, päivällä ja aamulla että kyllä meillä lintuja täällä on, vaikka pesäpönttöjä ja pesäpuitakin on vähemmän kuin ennen. 

Tästä hauskuudesta oli otettava kuva kun olin viime viikolla siellä Äitirakkaan ja Tunturiruipelon luona. Itikoita ei ole aiemmin ollut, mutta äsken niitä oli kun käytiin lakaisemassa pihaa. Ihan oikein harjan ja rikkalapion kanssa. Siitä sitten seuraavalla kerralla - että on jotain kirjoiteltavaa sittenkin. 

Sunnuntai-illan sulkeiset

Pöllönkulmalla on joka toinen sunnuntai-ilta Mursun ja Pöllön lääkesulkeiset. Jos kaikki pillerit pistettäisiin samaan kasaan, niistä tulisi melkoinen läjä, mahtaisivatko mahtua litran maitopurkkiin yhdessä. Samaan läjään laitetaan vitamiinit ja siinä on siis kahden viikon lääkkeet, jotka jaetaan dosetteihin. Helppoa elämää aina kaksi viikkoa kerrallaan ja voi lähteä reissuun, kun ottaa vain dosetin mukaan.

Muistan kun 10 vuotta sitten Mursu tuli hakemaan mua sairaalasta ja hoitaja tuli lääkelistan kanssa istumaan sängylle mun viereen ja rupesi selittämään, miten ja milloin mitäkin lääkettä otetaan. Katsoin listaa ihan kuin siinä olisi ollut jotain hieroglyfeja - en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Pyysin hoitajaan odottamaan hetken, kunnes Mursu tulee ulkoa ja selvittämään sisällön Mursulle, joka sitten ensimmäiset kuukaudet huolehti siitä, että lääkkeet tulee syötyä oikein :) 
Sellainen muistonpätkä Riesan alkutaipaleelta. 

Menneellä viikolla olin, melkein koko viikon, Äitirakkaan ja Tunturiruipelon luona. Menin sinne vähän niin kuin kassialmana, vein mukanani kaksi isoa kassillista pyyhkeitä ja lakanoita ja nätisti (yritin ainakin) pyysin, että josko ne voisi siellä meidän konetta isommalla koneella pestä. Ja vaikka oli vesisadetta luvattu jo keskiviikoksi, niin kauniisti paistoi aurinko ja sopivasti tuuli leyhytteli puiden latvoja ja pyykkejä, että kaikki saatiin kuivaksikin. 

Illalla lähdin mukaan rannalle ruikuttamaan, kun siellä oli muutama meloja. Että teki mieli mennä vesille. Silittelin sitä mun Äitirakkaalle antamaani kajakkia ja lupasin, että joku kerta vielä menen ja kokeilen, osaanko vielä meloa. 

Torstaina ajeltiin isolle kirkolle Täti Tomeran luo, sinne kokoonnuttiin "omalla pienellä porukalla" ja lähdettiin sitten hautajaisiin. Oli kaunis ja koskettava tilaisuus ja kaikesta surusta huolimatta muiden sukulaisten tapaaminen oli mukavaa. 

Ihmettelette varmaan, miksi luulen tämän teitä kiinnostavan. Niin... Ei tilaisuutta, jossa Pöllö yrittää käyttäytyä ja jossa sitten sattuu ja tapahtuu. Tai itse tilaisuudessa ei sattunut mitään, kaikki sujui oikein hienosti, osasin käyttäytyä. 

Osasin laskeakin: jos on kaksi autoa ja toinen lähtee pois eikä sen kyytiin mene ketään kuskin lisäksi, toiseen autoon jää kuusi henkeä. Ilmoitin lähteväni auton A kyydissä - pärjään kyllä yksin sen aikaa kun muut tulevat. Autoa A ajoi serkkuni.

Ennen kuin pääsimme edes autoon tajusin, että puhelimeni on autossa B. Noh, olkoon. 

Serkku sanoi soittavansa äidilleen (Täti Tomera), että muistavat ottaa sen puhelimen sieltä autosta - TT ei vastannut. Päästyämme perille, selvisi miksi hän ei vastannut: puhelin oli kotona! 

Sanoin, että soita Äitirakkaalle ja annoin numeron - hän ei vastannut, koska puhelin oli äänettömällä. Noh, ei se mitään, pärjään kyllä, mene jo, heippa. 

Heittäydyin sohvalle pitkäkseni - kunnes jossain soi puhelin... Äitirakkaan laukku? Ei... toisen tädin laukku; siellä soi puhelin: serkku soittaa, mutta EN OSANNUT KÄYTTÄÄ PUHELINTA :)

Takaisin sohvalle - kunnes soi ovikello. No nyt ne tulee... Ei, oven takana on minulle tuntematon mies joka kysyy

- Oletko sinä xxx?

- Eeen.. Olen Pöllö.

- Tiedätkö kenen tuo auto on? Tuo on mun paikka.

- Joo, se on Täti Tomeran siskon. Mä olen saanut sen käsityksen, että siihen oli lupa pysäköidä..

- Ah, joo, ei se mitään.... Mä ajoin auton tohon mun äidin paikalle.

Ja sitten käytiin asiaa läpi - kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä :)  Asia selvä

Takaisin sohvalle, kunnes soi taas ovikello :D

Oven takana oli viimein Äitirakas, Täti Tomera, enot ja toinenkin täti. Ja se mun puhelin! Joka oli äänettömällä ja johon myös oli joku seurueesta yrittänyt soittaa..

Mutta kuka muu muka? Vain Pöllö. Tai joku seurueeseensa kuuluva. 

Voin vaan kertoa teille, että meidän kanssa ei tule tylsää. Koskaan. Missään. 

Isotäti varmaan istui pilven reunalla miehensä ja sisarustensa ja meidän mummun kanssa ja nauroi ja pyöritteli päätään; kyllä nuo pärjää, on ne välillä vähän toheloita, mutta kyllä ne pärjää. 

Että semmoinen reissu taas tällä kertaa. 

Kuningatar Elisabetille olen vähän mustis. Hän sai juoda iltapäiväteetä Karhuherra Paddingtonin kanssa. Minäkin haluaisin. 

Onnellisen kodin kukkia on piha taas täynnä.