Lyhyesti elokuva kertoo siitä, miten yksin ihminen jää kun menettää kaiken: terveyden, työn, puolison, ystävät, kodin, itsetunnon. Ja lopulta siitä, miten tärkeää on kun löytyy se lähimmäinen joka välittää. Kukaan meistä ei selviä yksin, vaan tarvitsee lähimmäistä, ja lähimmäinen tarvitsee sinua.
Elokuva oli koskettava ja uskon, ettei salissa ollut montaakaan kuivaa silmäkulmaa, kun elokuva loppui.
Ennen elokuvia olin shoppailemassa (kyllä, minä, shoppailemasssa, uskokaa tai älkää :D ) äitini ja tätini kanssa. Peräti kahdessa kaupassa. Ensin urheiluliikkeessä, jossa oli alennusmyynti (ollut varmaan jo vuoden ajan...). Tätini löysi sieltä kahdet ulkoiluhousut ja äitini yhdet. Äidin housut oli kyllä tosi kalliit, huikeat 7,60 euroa! Mä löysin itselleni uuden takin ja kerrankin jotain muuta väriä kuin punaista. Mun kaikki ulkoilutakit on punaisia; osin siitä syystä että se on mun lempiväri ja osin siitä syystä, ne on sponsoroituja ja silloin ei paljon narista. Nyt ostin lilan! Tykästyin siihen ihan hirveästi.
Sen jälkeen mentiin Kärkkäiselle, mentiin sinne syömään ja sitten jäätiin sinne maleksimaan ja kuluttamaan aikaa. Sieltä ei oikein mitään erityistä ostettavaa löytynyt, mutta kahvilassa piti toki käydä. Juustokakku oli herrrrkullista.
Tätini tuli aamulla Helsingistä ja käytiin AM:n kanssa hakemassa hänet junalta. Ennen shoppailemaan lähtöä kävin äkkiä suihkussa ja vaihdoin vaatteet ja kun päädyttiin tädin ja äidin kanssa siihen tulokseen, ettei varmaan enää tulla käymään meillä ennen elokuvia niin lopputulos lähdön jälkeen oli tämä - AM oli näkyä vähän ihmetellyt:
.jpg)
Illalla vähän väsytti, kun jäänyt päivänokoset välistä ja sanoin jo hyvissä ajoin meneväni nukkumaan. Tai oikeastaan lukemaan kirjaa. Siinä sitten AM kysyi, että niin, et tainnut eilen huomata, kun otin sulta kirjan pois. Väitin hetken aikaa kiven kovaa, että et muuten ottanut, itse laitoin kirjan pois ja sammutin valot. Asiasta väiteltiin jonkin aikaa, mutta valitettavasti jouduin antamaan periksi. tässä toditusaineistoa:
En koskaan laita kirjaa yöpöydälleni noin päin. Suljen kyllä kirjan, mutta laitan sen aina "pystypäin", en koskaan tuolla tavalla poikittain. Joten kyllä, näin pääsi käymään, nukahdin ja nukuin niin sikeästi, etten todellakaan huomannut kun AM on käynyt ottamassa kirjan pois käsistäni ja sammuttanut valot. Yleensä sentään herään siihen, kun kirja viedään käsistä kesken lukemisen :D
Ihana, että mies sai toiveensa toteutettua. Toiveisiin pitäisi aina käydä käsiksi, toteuttaa ja siirtyä kohti uusia toiveita. Kaikkihan on mahdollista, kun tarpeeksi haluaa olettaen, että toiveet ovat edes jollain tasolla toteuttamiskelpoisia. Tämän esimerkin laitan mieleeni niitä päiviä varten, kun alan kuvitella, etten voi tehdä jotain.
VastaaPoistaJuuri niin, pitäisi tosiaan opetella elämään sitä nytku -elämää ja toteuttaa unelmansa, välittämättä mitä muut ajattelee - jos unelma vain on toteuttamiskelpoinen eikä loukkaa tai satuta muita.
PoistaIhan kuin Pojan unelman täyttyminen silloin ennen joulua, se Japanin matka - kymmenen vuoden unelma toteutui ja nyt hän lähtee kesällä uudelleen. Ja ehkä vielä toteutuu toinenkin unelma, mutta siitä joskus myöhemmin. Ja ehkä joskus vielä toteutuu minunkin unelmani ;)
Piti suurentaa kuva ja kattoa mikä kirja sulla on kesken. Kirjastontätin sydäntä lämmittää, kun laitatte kirjan nätisti nukkumaan - ei aukinaisena vaan kiinni ;-)
VastaaPoistaVoi, kuulostaa siltä, että tuo lyhytelokuva pitäisi kyllä nähdä!
Pääsiäisenä käytiin ystävän kanssa kattomassa se Edelleen Alice, ja edelleen itkettää kun ajattelen yhtä kohtausta siitä.
Mulla on monta erilaista kirjanmerkkiä - ja jos ei muuta löydy, niin sitten käytetään palautuskuittia, tai kuten... krhm... eilen illalla on näköjään käytetty pöydällä ollutta viivoitinta :D Nukahdin näemmä taas, kirja tiukasti käsissä...
PoistaMä kävin juuri tänään lainaamassa kirjastosta tuon Edelleen Alice!
Mulla on usein monta kirjaa kesken yhtä aikaa ja kun kuulin tuosta elokuvasta ja että se perustuu tuohon kirjaan, oli pakko tilata se naapurikirjastosta omaan kirjastoon :)
Se jotenkin tuntui kolahtavan, vaikkei itsellä eikä kenelläkään läheisellä olekaan alzheimeria, mutta tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, mitä on, kun omasta elämästä katoaa useampia vuosia. Sen kanssa vain on opittava elämään ja on vain luotava uusia muistoja kadonneiden tilalle.
Millaista se sitten onkaan, kun kadottaa itsensäkin.. sitä ei varmaan voi edes kuvitella..
Kerro sitten, tykkäsitkö!
PoistaSamalta kirjailijalta on suomennettu myös Puolinainen, jota voin suositella myös. En kyllä ehkä ihan peräkkäin, sen verran samantapaiset ovat.
Kerron! Täytyy lisätä tuo Puolinainen luettavien listaan. Lista alkaakin taas olla pitkä, lisäsin siihen juuri Timo Sandbergin kirjoja - oletko lukenut?
PoistaTuo Dinan kirja oli niin hyvä! Sen myötä innostuin taas lukemaan. Muistaisin lukeneeni myös tuon Edelleen Alice:n.
VastaaPoista