Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Ihan oikeasti pahoitin mieleni ja rehellisesti tunnustan, että silmät päästäni itkin, koska tämä niin läheltä itseäni liippasi

http://yle.fi/uutiset/teinitytto_makasi_tunnin_tajuttomana_kadulla__kukaan_ei_auttanut/7879440

(toivottavasti linkki vielä toimii)

Kyse oli siis kuitenkin epilepsiakohtauksen saaneesta nuoresta tytöstä, jota kukaan ei auttanut, vaan hän oli tunnin maannut kadulla, ennen kuin kukaan oli pysähtynyt auttamaan ja soittamaan ambulanssia.

Omassa kotikaupungissani. Jossa itse juuri pari viikkoa sitten selvisin samanlaisesta tilanteesta, ehkä vain siksi, että ehdin pyytää apua, ja jäin bussiin istumaan, enkä jäänytkään pois, vaikka piti. Minun onneni oli bussi ja kaksi ystävällistä bussikuskia.

Ettehän te kävele ohi?

Maassa makaava on jonkun isä tai äiti, poika tai tytär, veli tai sisko, joku jota odotetaa jossain ja jota joku rakastaa, huolimatta siitä, vaikka hän näyttäisi ja olisi sinun silmissäsi millainen tahansa.

Anteeksi näin paatoksellinen kirjoitus, mutta paha mieli ei vaan tahdo mennä millään ohi. Täytyy mennä nukkumaan, jospa se sillä.

Nuoripari

Tänään oli leppoisa lauantai AM:n kanssa. Heräiltiin ihan rauhassa, vaikka kumpikaan ei ollut kovin hyvin nukkunut. Onkohan se jotain iän tuomaa "ylimääräistä" myötätuntoa: kun toinen ei jostain syystä saa unta, niin toinenkin nukkuu vähän huonosti. Tai lähinnä se on sitten niin, että kun AM ei nuku, niin minäkään en nuku.

No, siitä huolimatta siis, päivä oli leppoisa ja hauskinta päivässä varmaan oli se, että kun istuttiin kahvilla - tarkoituksella sellaisessa pöydässä, että voidaan siitä katsella ihmisiä ja tarvittaessa vaikka huikata heille tervehdyskin - nähtiin Pojan vanhoja kavereita. AM nousi oikein pöydästä tervehtimään ja toinen pojista oli tervehtiessään sanonut: "Jaa, sitä on nuoripari lähtenyt liikkeelle"
NUORIPARI ☺☺☺ Ai, että me kuulkaa autossa naurettiin! Tämä sama poika me ollaan tunnettu ainakin ekaluokkalaisesta asti, ellei jopa päiväkodista asti. Eli ainakin 20 vuotta.

Toinen pojista olikin tämä mun jouluntuoja ☺ Ihan yhtä ylpeä kuin omasta Pojastani, olin näistä kahdesta pojasta, joista on kasvanut fiksuja aikuisia miehiä. Valitettavasti kun ei kaikki tuon ikäiset, jo kolmeakymmentä lähestyvät, osaa käyttäytyä, vaikka niin toivoisi. Pojat olivat ostamassa muovailuvahaa - autoremonttia varten? Olisi pitänyt ottaa kuva - edellinen kuva kun on otettu silloin, kun Poika täytti 18 ja leikki meidän eteisessä pojista toisen kanssa legoilla ☺ Että ei ole lelut kovin paljon vielä muuttuneet.

Ihania keväisiä päiviä ollut kuluneella viikolla, olen yrittänyt ulkoilla, mutta ottanut vissiin vähän liian kovaa, kun Riesa tahtoo olla riesaksi. Mutta olkoon, onneksi on kavereita mukana.

Eilen sain lisäystä pöllökokoelmaan - ja ihan käyttöesineeksikin:

Pahoittelut, jos kirjoituksessa on entistä enemmän virheitä, jostain syystä kannettavan n-kirjain on ruvennut temppuilemaan.

Juhlallinen tiistai-ilta

Tänään oli joka toinen tiistai. Piti ihan kalenterista tarkistaa, onko, mutta kyllä se oli. Ja onneksi olin oikeassa, sillä kyllä olisi harmittanut, jos olisin mennyt sekaisin ja missanut toisenkin käsityöillan kirjastolla.
Kummasti sitä on tullut riippuvaiseksi puolituntemattomista, tai puolitutuista, ihmisistä. Yksi kaima siellä on, yksi on nimeltään Leena ja yksi Ritva. Muuten on nimet hukassa.. Nyt sain taas seuraa kotimatkalle, mutta enpä tiedä hänenkään nimeään. Mutta kyllä sitä jo vähän ikävä ehti tätäkin porukkaa tulla :)

Mulla ei ollut kesken yhtään sukkaa eikä lapasta jonka olisin voinut mukaan, joten päätin ottaa sen sijaan keskeneräisen ristipistotyön. Tossa olis kyllä yks sormia syyhyttävä uusi pöllötyökin (no ette varmaan olis arvanneet, että on pöllö....), mutta yritän nyt saada edes ristipistot tehtyä tuohon ja jälkipistot vaikka sitten myöhemmin. Mutta siis niin. Ajattelin, että kyllä sinne varmaan saa ilman neulettakin mennä - ja jos ei saa, niin tulen sitten kotiin. Mutta ei ne ajaneet pois.

Yksi kirjastonhoitajista on jäämässä lomalle ja sitten eläkkeelle ja koska hänkin aina työvuoronsa päätyttyä osallistui käsityökerhoonkin, oltiin päätetty hankkia hänelle perinteisen kukkakimpun sijaan toisenlainen kukkakimppu:

Myös hän on kova neulomaan sukkia ja tässä hänelle tekemistä vähäksi aikaa. Kestää ainakin kauemmin kuin perinteinen kukkakimppu ☺☺  "Kukat" oli pakattu koriin joka pilkottaa tuolla oikeassa yläkulmassa ja hauska sattuma oli, että ilman eri sopimusta, kaikki lankakerät oli eri värisiä ☺ - jokainen toi siis oman tervehdyksensä koriin.
Tuommoisen kukan minäkin sitten joskus tahtoisin, kun jään eläkkeelle ☺☺

Tämmöinen tiistai-ilta :)

Itku pitkästä ilosta ja silleen

Tällä viikolla se sitten tapahtui. Se mitä olen kammonnut ja pelännyt kaksi vuotta. Siitä asti kun AM ja lääkäri sanoivat, että nyt pitäisi jo vähän liikkua yksinkin. Ja aina kun olen liikkunnut yksin, ihan missä vaan, niin vaikka kuinka korvien välissä yritän pitää ajatusta, että "kyllä ihmiset auttaa, jos saan kohtauksen, kyllä joku auttaa, vaikka en ehtisikään pyytää apua", niin silti se Riesa roikkuu takatukassa kiinni kynsin hampain.

Ja nyt se Riesa sitten yllätti :( Ei kai olisi pitänyt iloita siitä, että selvisin "ihan itse" (ihan kuin eskarilainen ☺ ) maailmanparannusreissulle isolle kirkolle.  Nyt olin tulossa ystävän luota kotiin ja oli tarkoitus vaihtaa bussia. Bussi oli jo pysähtynyt pysäkille ja avannut oven, kun tunsin, että nyt ei ole hyvä hetki jäädä tähän, vaan pysyä sisällä lämpimässä. Huusin kuskille anteeksipyynnön ja että olen saamassa epilepsiakohtauksen, saanko vielä jäädä bussiin. Kuski vastasi, että tottakai, tarviiko soittaa ambulanssi. Muistan vastanneeni, että ei tarvitse, takin rintataskussa on puhelin jonka takakannessa on AM:n puhelinnumero johon voi soittaa. Sitten onkin sekavaa, että kuka oikein soitti, mutta pääasia, että soitti ja AM lähti hakemaan. Bussikuskeilla oli siinä päätepysäkillä vaihto, mutta sekä lopettava että aloittava kuski jäivät pitämään musta huolta - vaikka jo olin sen verran tolkuissani, että sanoin voivani odottaa ulkona, jos vaan joku jää mun kanssa siihen. Aloittava kuski kuitenkin sanoi, että tuskin siinä nyt enää kauaa kestää, odota tässä lämpöisessä vaan. Ihania, välittäviä ihmisiä ♥ ♥ Eikä se bussi kai lopulta myöhästynyt lähdöstään kuin muutamia minuutteja.

Enkä voi jättää mainitsematta sitä nuorta tyttöäkään, joka istui etupenkillä ja antoi tilaa "istu tähän mun viereen" - ja sain istua hänen vieressään odottamassa AM:ä.

Välittäviä ihmisiä siis ON olemassa - vaikka usko välillä on koetuksella, varsinkin kun lehdistä saa lukea miten ihmisiä on jätetty oman onnensa nojaan.

Kotona otin nokoset ja kun heräsin, ensimmäisenä taisin ajatella, että tässäkö tää taas oli. Just kun olin oppinut jollain lailla luottamaan itseeni ja Riesaan. Se söi sitä rohkeutta jonka oli jo ehtinyt kerätä. Mutta sitten ajattelin, että hitto. Jos mä uskallan laskea kajakilla pieniä (mulle sopivia) koskia, niin miksen muka uskalla matkustaa junalla? Heitän Riesan junan katolle ja lähden matkaan. Mennään sitten yhdessä, jos ei muu auta.

Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän annan huutia koko Riesalle. P..a jätkä, mutta olkoot.

Siskorakas perheineen tulee kesällä Suomeen, Prinsessa selvästi jo harjoitteli sanomaan "mummon" ja "L-papan" lisäksi minun nimeäni ☺ Ihana, hellyttävä, Prinsessa. ♥

Kolmen kuukauden päästä alkaa Suomi Meloo. Tai on jo alkanut. Toisten pitäisi kolmen kuukauden päästä (7.6.) olla Viipurissa, minä jään Suomen puolelle. Käyn kyllä perjantaina Lappeenrannassa, jotta väki voi vielä tehdä viime hetken hankinnat, jos jotain jäi kotiin, mutta varsinaisesti myyntiryhmä aloittaa työnsä vasta sunnuntai-iltana. Alkaa jo jännittää ☺☺ Varsinkin kun ei ole vielä mitään myytävää - heheh ☺☺ - pitänee ruveta töihin...

Alkuvuoden paras uutinen ja vähän muutakin

Olin viime viikolla taas parantamassa maailmaa - olin siis tädin luona isolla kirkolla. Lähdin tiistaina ja palasin kotiin perjantaina.

Alkuvuoden parhaan uutisen sain kuulla jo sunnuntaina ja jouduin pitämään salaisuutta perjantaihin asti - se oli kyllä vaikeata, tosi vaikeata :D :D

Eli Lanko sai viimein kosittua Siskorakasta ja he menivät kihloihin viime viikonloppuna! Sormusta piti hiukan fixata ja siksi Siskorakas halusi, että tieto pidetään salassa siihen asti, kunnes hän saa sormuksen sormuksen. Sormus on I-H-A-N-A.  Onnea vielä te rakkaat <3

Nyt on kyllä pakko Lankoa kiusata, että hänellä on sitten kaksi vuotta aikaa järjestää häät; meillä on 30-vuotiskihlajaispäivä alkavalla viikolla, 4.3., ja 30-vuotishääpäivä kahden vuoden päästä :D

Itseeni olin tyytyväinen, kun oikeastaan ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen matkustin yksin junalla kotoa isolle kirkolle ja ihan perille asti, ilman että kukaan tulee vastaan tms. No, joku varmaan ajattelee, että mikäs tuossa nyt on, eihän siinä ole mitään ihmeellistä :) Mulle se kuitenkin on; yleensä oon matkustanut jonkun kanssa tai jonkun kyydissä eikä ole tarvinnut jännittää - jännitys kun ei tee tuolle Riesaksi -nimittämälleni ystävälleni kovin hyvää. Mutta hyvin me pärjättiin; minä neuloin lapasta ja Riesa taisi istua junan katolla ;) Ja Pasilassakin osasin mennä oikeaan junaan jatkoyhteyttä varten; tosin varmistin sen ystävälliseltä nuorelta mieheltä, kun taulussa luki jonkun junan kohdalla "peruutettu" :D Ja loppupäässä etsin taas niitä oikeita rappusia mistä pitää kävellä alas, että pääsee oikealle puolelle asemaa... ehkä seuraavalla kerralla muistan, että "seuraa junaa"....

Yhtenä päivänä käytiin taas katsomassa isotätiäni, joka oli juuri päässyt sairaalasta. Sieltä tullessa koin taas "ei meillä vaan" -kokemuksen. Istuin varmaan kolme-neljä pysäkinväliä suu auki ja hämmästelin tapahtunutta. Yhdellä pysäkillä bussikuski vaihtui ja lopettava kuski huikkasi lähtiessään kuuluvalla äänellä
"Hyvää päivänjatkoa kaikille" ja vuoroon tuleva kuski puolestaan tervehti kaikkia asiakkaita ystävällisesti!  Oli se vaan kuulkaa kokemus :D :D

Ja yhtenä päivänä säästettiin. Eli pidettiin pyjamapäivä. Kun ei keksitty, mihin meidän oikein pitäisi mennä, niin päätettiin, että ei meidän tarvitse lähteä mihinkään, vaan ollaan kotosalla ja pidetään pyjamapäivä. Ihana täti paistoi meille lounaaksi lättyjä - syötiin niitä ja katseltiin kotimaista elokuvaa. Ja parannettiin maailmaa :)  Ja tehtiin toimintasuunnitelma perjantaille, sillä.....

- piti tavata Poika ja Miniä keskustassa
- tädin piti mennä tt-hoitajalle
- mun piti mennä sokkotreffeille
- tädin piti mennä isotädille
- meidän piti tädin kanssa ehtiä junaan joka vie meidät mun äidille
- mun piti äidiltä soittaa AM:lle hakemaan mut kotiin

Kaikki tämä mielellään silleen kohtuulliseen aikaan, niin että olisin kotona viimeistään seitsemältä.

Ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes olimme junassa.

Kävimme yhdessä syömässä kurdilaisessa ravintolassa lounaan, ruoka oli oikein maukasta eikä hintakaan päätä huimannut.
Poika ja Miniä tulivat varmistamaan, että sokkotreffikumppanini oli se mitä pitikin (kun AM rupesi pelottelemaan ja minä sitä sitten Pojan kanssa rauhoittelin :D ).

Vastapuoli oli rohkea ja tuli yksin, kiitos Sinulle. Meillä meni kolme tuntia kahvilassa yhdessä hujauksessa, olisi saatu varmaan kulumaan vielä toinenkin kolme tuntia, vai mitä luulet? Oli tosi hienoa tavata, toivottavasti tapaamme uudestaan - ja tsemppiä sinulle, pärjäät kyllä <3

Tädin kanssa ehdittiin siihen junaan mihin oli tarkoituskin. Mutta junapa ei lähtenytkään. Juna oli särki, rikki, puhki, poikki. Puhisi ja sihisi ja tuhisi, muttei liikkunut mihinkään. Ei kun toiseen junaan. Oli kaksi junaa vierekkäisillä raiteilla. Molemmat vei samaan paikkaan, jossa junaa piti vaihtaa, toinen vaan lähti aikaisemmin. Valitsimme sen. Taisi olla virhe, sillä se pysähtyi kaikki pienetkin paikat. Ja niinpä me jouduttiin odottamaan sitä seuraavaa junaa yli puoli tuntia. Ehdittiin syödä jäätelöt, että oli siinä joku hyväkin puoli.

Sitten kun päästiin lopulta siihen jatkojunaan, jossa ei tarvinnut enää matkustaa kuin 10 minuuttia, saatiin viikonlopun piristys:
Junaan tuli paljon varusmiehiä, jotka etsivät istumapaikkoja. Yhtäkkiä kuuluu kirkas pieni tytön ääni (varmaan jotain 4-5 vanha): "Tulkaa pojat tänne, täällä on kyllä tilaa"
Kyllä tiesi tyttö, mistä on kysymys :D

Perillä oltiin lopulta tunti aiottua myöhemmin, onnellisina mutta väsyneinä :D

Ja AM:kin pääsi sitten parin tunnin päästä hakemaan vaimon kotiin, kun oltiin löydetty kaikki tarpeelliset salasanat sun muut - DNA:n puhelinmyyjä oli onnistunut myymään Äidille tabletin ja sen käyttöönottoon ja -opastukseen olin tädin värvännyt, tädillä kun oli saman lainen. P....n ovelaa, eikös? Ja tokihan sisarukset olivat muutenkin iloisia nähdessään toisensa.

Ja eilen sitten rupes munkin tekemään mieli tablettia, mutta kun ei oikein ole varaa.... eikä joulupukille kirjoittaminenkaan auta, kun kaikki-mulle-tänne-heti-nyt - ja jouluun on vaikka kuinka pitkä aika. *Huokaus*

Että semmoista kuuluu PöllönPesään -tai tarkemmin sanoen maailmalle. PöllönPesässä on kaikki kohdallaan, rauhallista, kovin on rauhallista. Oli sillä AM:llä kai vähän ikäväkin ollut ;)

Ja anteeksi taas kirjoitusvirheet :(