Synttäreitä tulossa - sen kunniaksi arvonta täällä http://lankakorisekaisin.blogspot.fi/2014/09/1v-arvonta.html

Tiedän, että täällä vielä, mun vähäisestä käsitöiden valmistumisesta huolimatta, käy käsityöihmisiäkin. Olen kyllä saanut valmistakin aikaiseksi: parit ihan alusta asti tehdyt sukat ja yhdet joskus ammoisina aikoina aloitetut sukat olen tehnyt loppuun. Niistä kuvat joskus.
Nyt on ongelmana se, että olen tehnyt joskus lapasen, jossa on äääärettömän yksinkertainen kuvio ja sille pitäisi tehdä pari. Olen päässyt peukaloon asti, nostanut peukalon silmukat apupuikolle ja nyt pitäisi jatkaa. Mutta kun ei pää pelaa. Ei onnistu jatkaminen millään. Tarvii ottaa ruutupaperi ja piirtää kuvio paperille ja jatkaa sen avulla. Jospa se siitä.

Mutta otsikkoon ja tärkeimpään asiaan.

http://lankakorisekaisin.blogspot.fi/2014/09/1v-arvonta.html -blogissa vietetään synttäreitä piakkoin, 20.10. ja sen kunniaksi siellä järjestetään arvonta.

Käykääpä kurkkaamassa.

Aurinkoista käsityösyksyä, käsityöläiset :D

Nauruterapiaa

Jostain syystä kaikki nykyään tuntuu kiertyvän naamakirjaan, mutta sille nyt ei vaan voi mitään - varsinkin kun on ollut näin kauan pois työelämästä. Toisaalta, tämän päiväisen nauruterapian jälkeen en ole siitä ollenkaan pahoillani.
Ja ei, en ole ollut oikeasti missään "nauruterapiassa", vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa ole, se vaan ei ehkä ole sittenkään se mun juttu.
Mun nauruterapia ja naamakirja liittyy toisiinsa sillä, että kuulun naamakirjassa käsityöryhmään, joka järjestää tapaamisia milloin kenenkin kotona.

Tänään olin yhdessä sellaisessa tapaamisessa. Meitä oli juuri sopiva määrä ja meillä oli aivan käsittämättömän hauskaa. Yksi asia johti toiseen ja nauroimme niin, että vatsa- ja poskilihakset ovat kipeät.

Puhuimme toki vakavistakin asioista. Jokaisella oli mahdollisuus purkaa sydäntään ja saada tarvittaessa vertaistukea. Mutta vakavistakin asioista voi laskea leikkiä ja hetken päästä taas nauroimme itsemme tärviölle. Päivä oli kerrassaan loistava, eikä tämän jälkeen kyllä tarvitse enää erikseen mitään naurujoogaa eikä muuta.

Mutta kyllä oli ihan kiva tulla kotiinkin, missä ei ollut muita kuin AM. Syötiin ja käytiin kumpikin omille sohvillemme pitkäksemme, valittiin telkkarista kanavaksi Harju & Pöntinen ja ääni sopivan hiljaiselle. Seuraavan kerran kumpikin avasi silmänsä tunnin kuluttua ☺

Anonyymit kommentoijat

Mä en yleensä kirjoita blogissani muuta kuin ihan vaan omia kuulumisiani, mutta nyt rupes ottaan oikeasti pattiin nämä anonyymit kommentoijat, joilta itse olen vielä välttynyt, mutta joihin olen muiden blogeissa törmännyt.

En voi käsittää, miksi ihmeessä lukee sellaista blogia, joka ei selvästikään kiinnosta tai jossa esim. kielenkäyttö on lukijalle sopimatonta? Aina sinne silti vaan palataan ja kommentoidaan nimettömänä "kun tää blogi on niin sitä ja tätä ja kun kirjoittaja on niin sitä ja tätä ja ethän sä kirjoittaja VOI olla tota mieltä, kun sun pitää olla tätä mieltä, kun asiat nyt on näin ja noin"

Niinkö? Blogin kirjoittaja voi omassa blogissaan olla just tasan sitä mieltä, mitä haluaa, jokainen blogi on just kirjoittajansa näköisensä. Niin on tää munkin blogi. Enkä aio muuttaa tätä kenenkään pyynnöstä. Se muuttui jo tarpeeksi siinä vaiheessa, kun minäkin muutuin.
Ja tiesittekö muuten, että Wikipediakaan ei ole mikään kaikkitietävä tiedon lähde? Siihenkään ei kannata sokeasti luottaa? Se on ihan yhtä luotettava kuin se, joka minkäkin tiedon pätkän sinne on kirjoittanut, siis vaikkapa minä. Hups. Mahdoinko olla oikeassa?

Tervetuloa vaan tännekin anonyymit kommentoijat, jos katsotte tarpeelliseksi pahoittaa tavallisen ihmisen mielen, osaan kyllä tarvittaessa antaa sanan sanasta, mutta toisaalta olen nykyään kovin kiltti ja toisaalta - kyllä, saatan, huom. saatan katsoa olevani sellaisen yläpuolella. Riippuu aiheesta :)

Mutta muuten olen sitä mieltä että Karthago on hävitettävä ;)
Anonyymit kommentoijat - siis ne jotka eivät uskalla olla mitään muuta kuin pelkkä "anonyymi" ja kirjoittaa jotain negatiivista kommenttikenttään, voivat siis ryömiä koloonsa ja miettiä siellä, millä maailmasta voisi tehdä vähän paremman paikan.

Kyllä. Tiedän, että en tunne sinua yhtään sen paremmin, vaikka siinä kirjoittajan paikalla lukisikin vaikkapa Torakka tai Lutikka, mutta se silti yksilöi sen kirjoituksen paremmin, kuin se pelkkä "anonyymi".
Ja Kummeli elokuvaa mukaellen "vaikka minun blogini huono olisikin, ei sitä minulle päin naamaa tarvitse tulla sanomaan" - voit ohittaa sen ja jättää lukematta.

Hyvää päivän jatkoa sinullekin - nautitaan syksystä, jooko?

Heitin kuutamokeikan ☺

Kävin eilen illalla heittämässä kuutamokeikan ☺
Oli hieno kuutamo ja kuunsilta, vaikkei ollutkaan täysikuu, vielä. On kuulemma vasta tiistaina. Meitä oli keikalla kaikein kaikkiaan 19 ja keikan jälkeen paistoimme makkaraa ja keitimme nokipannukahvit. Olipa yhdellä tytöllä vaahtokarkkejakin ja mäkin sain maistaa miltä maistuu kuumennettu vaahtokarkki.

Kävin siis melomassa - ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Siis melomassa oikein kunnolla, enkä vain vähän "lipsuttelemassa" rantavedessä. Kyllä oli kivaa, just niin kivaa kuin sen pitikin olla. Pääsin melomaan isäpuolen kanssa kaksikkoon, yksiköllä en olisi uskaltanut lähteä, mutta kun isäpuoli lupasi ottaa kaksikkoon mukaan, niin päätin lopulta lähteä.
Noh, olihan se kajakkiin meno jo omanlaisensa operaatio...meikäläinen kun on notkea kuin norsunopoikanen (tai itse asiassa norsunpoikasethan taitaa olla aika notkeita, tarkemmin ajatellen...), varsinkin kun kajakki on lasikuitua ja pelkäsin, että se menee rikki - mä kun en ole ihan sieltä pienimmästä päästä... No pääsin sinne kuitenkin ja muistin senkin, miten päin melaa pidetään kädessä ☺ Ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen tuntui, että kädet väsyy, auts auts.... Ja hihatkin kastui. Mutta kyllä se alkoi homma siitä sitten pikkuhiljaa taas sujumaan; muistui mieleen missä asennossa se mela oikein pitää olla, ettei kastu hihat eikä ole syli täynnä vettä.

Mutta rantaan tulo ja kajakista poistuminen olikin sitten oma operaationsa.... Enpä lähtiessä tullut ajatelleeksi montaakaan asiaa....Hanskat olisi olleet hyvä juttu. Jalkatukien säätö olisi ollut viisasta. Jne. Kajakista pois tulo nimittäin oli tosi hankalaa. Oikean käden olkapää on leikattu eikä taivu tarpeeksi taaksepäin eikä käsissä ole muutenkaan oikein voimaa - en siis saanut aukon takareunasta riittävää tukea, että olisin saanut nostettua itseni takareunalle istumaan. Lasikuitukajakin reunat on märkänä tosi liukkaat ja paljain käsin en saanut mitään otetta  mistään. Oikeasta jalasta lähti tossu, joten silläkään en saanut kajakin pohjasta mitään tukea - jalkatuki oli niin lähellä istuinta, että siitä ei ollut mitään tukea ollut koko melonnan aikana . Mitähän vielä ☺☺No onneksi apu kuitenkin löytyi - kaksi piti kajakkia pystyssä ja yksi "nosti" sen verran, että pääsin johonkin reunalle istumaan ja siitä kampeamaan itseäni lisää pois sieltä aukosta, mutta johan oli operaatio - eihän sillekään taas voinut kuin nauraa ☺☺☺ Onneksi ihminen sentään osaa nauraa itselleen!

Että semmoinen kuutamokeikka tällä kertaa ☺☺

Vielä harvinaisesta tapauksesta

Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille yhteisesti kannustuksesta - sekin auttaa pois täältä sohvan nurkasta ja uuteen elämään jonka olen ihan tosissani päättänyt aloittaa tässä syyskuun alussa. Vaikka mitään en lupaa - sillä tiedän, että sairauksien aina tulee takapakkia ja muutoksia suunnitelmiin.

Vielä tuosta video-eeg:stä sen verran, että siellä tutkimusosastolla oli kyllä hyvä olla, sillä siellä on koko ajan samat hoitajat - jotka toki kiertävät omissa vuoroissaan, mutta heidät oppii nopeasti tuntemaan. Ja luulen, että he tekevät itse omat vuorolistansa ja tekevät ne niin, että vuorot eivät juurikaan sitten vaihdu "huoneiden" välillä, vaan kummallakin tutkittavalla on koko viikon samat hoitajat koko ajan plus sitten jos tulee lisäksi vielä unitutkimus-potilas, niin hänelle riittää oma hoitaja.

Hoitajat on tosi ihania, siellä on kolme mieshoitajaa, loput naisia. Molempien kohtausten aikana mulla osui olemaan paikalla sama hoitaja ja vaikka toisaalta tilanne oli pelottava (sen mitä ymmärsi), niin toisaalta oli turvallinen olo, kun edessä oli tutut kasvot. Ihan kuin kotonakin, kun on aina ollut AM siinä paikalla, kun on tullut kohtaus.
Viimeisenä yönä oli yövuorossa se sama hoitaja kuin kohtausten aikana ja hän tuumasi kun kävin nukkumaan, että "sovitaanko, ettei tänään enää tule kohtausta ☺".

Missään nimessä mun ei siis ollut tarkoitus pelotella - ei ketään sellaista jolla ei ole mitään kokemusta epilepsiasta tai ketään joka on itse (jos joku sellainen tänne osuu) tai jonka läheinen on menossa video-eeg:hen. Tutkimusta ei tosiaankaan tarvitse pelätä ☺
Kerron kyllä lisää, jos joku haluaa lisää tietoa siitä.

Ja toivottavasti en pelottanut teitä myöskään auttamasta epilepsiakohtauksen saanutta - ettette kävele ohi välittämättä.
Musta on tullut tällainen "paasaaja", ☺☺ kun pelkään, että itse tarvitsen joskus apua kaupungilla tai muualla, ja kaikki vaan kävelee ohi... Ihan perus ea-taidot riittää ja/tai soitto hätänumeroon, josta kyllä neuvotaan. Suuri osa epileptikoista käyttää ranneketta, jossa lukee "epilepsia"

Harvinainen tapaus - HelvetinPöllön toinen BB-viikko, osa 2

Maanantaina alkoi varsinainen video-eeg eli -aivosähkökäyrä. Ehdin just ja just aamupalan syödä, kun A-P tuli hakemaan mut tutkimusosastolle, S oli jo kadonnutkin kuin tuhka tuuleen. 
A-P kuskas melkein kaikki muut mun tavarat, mulle jäi vaan peitto, josta en luopunut, kun olin sen työllä ja tuskalla (muiden..) perjantaina saanut - mähän en ilman peittoa nuku! Siirryttiin siis videotelemetrian osastolle, josta taisin jo helmi- tai maaliskuussa kertoa tarkemmin. Ja ei muuta kuin taas ne 44 piuhaa päähän. Tällä kertaa musta otettiin kuvakin niiden kanssa, mutta en ole vieläkään sitä kuvaa saanut - täytyykin muistuttaa! Kännykkä kiinni, eli yhteys ulkomaailmaan oli taas lankapuhelimen ja nettitikun varassa - toimii ei toimi toimii ei toimi...

No, mikä siellä oli ollessa: käsi, jossa kanyyli oli, osoitti tulehtumisen merkkejä ja kanyylin paikka piti vaihtaa, mutta mullapa oli niin mutkikkaat suonet, ettei se onnistunutkaan ihan noin vaan. Parin yrityksen jälkeen mulla oli kaksi miestä yrittämässä: toinen toisessa kädessä ja toinen toisessa kädessä ☺ Nätisti pitivät kädestä kiinni, välillä kysyivät vieläkö saa yrittää. Juu juu, antaa mennä vaan, niin kauan kun mun ei tarvitse katsoa itse pistämistä, niin anti mennä vaan. Pitkään ne yrittivät, mutta ei onnistunut, ei kumpikaan. Lopulta antoivat periksi kumpikin ja kutsuivat paikalle anestesialääkärin, mutta vasta kolmannella yrittämällä onnistui hänkin.  Äidin selitys mun mutkikkaille verisuonille on se, että musta piti tulla paljon pidempi ja verisuonet oli jo valmiina, mutta sitten musta tulikin tällainen pätkä ja verisuonet piti laittaa mutkalle....
Kädet oli aika hurjan näköiset: kämmenselät mustana niistä yrityksistä ja käsivarret mustana niistä aikaisemmista kanyyleiden paikoista ☺

Tällä kertaa tuloksia sitten saatiin: maanantaina olin istunut  vajaan tunnin verran läppärin ääressä; käynyt läpi sähköpostin ja facebookin ja olin juuri kääntynyt tuolilla vaihtaakseni paikkaa - ehdin sanoa hoitajalle, että nyt tuntuu siltä että tulee kohtaus ja siirtyä nojatuoliin istumaan kun se sitten tuli. Ja sen verran rajuna, että lääkettä suoraan suoneen oli tarvittu. Ilta meni ihan hyvin, jaksoin ottaa vieraankin vastaan, sen ainoan paikkakunnalla asuvan sukulaisen. 

Tiistaipäiväkin meni ihan hyvin, iltapäivällä, samoihin aikoihin kuin maanantaina istuin taas läppärin ääressä, nousin koneelta ja siirryin nojatuoliin istumaan ja ehdin sanoa hoitajalle, että nyt tuntuu taas että tulee kohtaus - ja sitt mentiin! Itse muistan sen, että osannut vastata "missä me ollaan" -kysymykseen muuta kuin "Kuopio" - en sen tarkemmin, vaikka näin silmissäni KYS:n logon kyllä. En myöskään osannut sanoa vuosilukua, vain päivämäärän, koska se oli syntymäpäiväni. Jälkeenpäin kuulin lääkäriltäni, että en osannut sanoa sukunimeäni. Kohtauksen jälkeinen sekavuustila kesti tosi kauan ja sen tajusin itsekin ja se oli tosi tosi pelottavaa - se liittyi siihen ensimmäiseen kohtaukseen kaksi vuotta sitten 2012, josta en itse muista mitään, mutta josta mulle on kerrottu. Se mitä mulle on siitä kerrottu, on vielä monin verroin pelottavampaa. 

Omalle lääkärilleni soitettiin kotiin ja kysyttiin mitä tehdään, akka on sekaisin kuin seinäkello - lääkärin määräyksestä kotilääkitys palautettiin VÄLITTÖMÄSTI. Nimenomaan välittömästi, mikä tarkoitti kaksi tuntia ennen normaalia lääkkeenottoaikaani. 

Jos oikein ymmärsin, sain kahteen otteeseen lääkettä suoraan suoneen ja sen jälkeen alkoi äly palaamaan ja jaksoin vielä myöhemmin illalla ottaa vieraankin vastaan. Vieraskin huomasi, että olin jotenkin sekaisin hänen saapuessaan, mutta siinä parin tunnin aikana "selkenin" enemmän omaksi itsekseni.

Loppuviikon sitten olinkin siellä sitten enempi "lomalla", ruokaa tuli eteen viisi kertaa päivässä ja seuraa pidettiin koko ajan ☺ Yhtenä päivänä sain papukaijamerkin, tai oikeastaan angry birds -merkin. Mä inhoan kesäkeittoa yli kaiken ja tietenkin ruokalistassa oli juustokasviskeittoa! Jaiks. Marisin siitä aikani ja kun sanoin, että jos sen syön, niin oon ansainnut papukaijamerkin, niin toinen mieshoitajista toi mulle angry birds -tarran, kun olin syönyt lautasen tyhjäksi ☺

Lopulta koitti perjantai! Oli kuin olisi napanuora katkaistu kun piuhat katkaistiin ja roikka otettiin irti ja sitten suihkuun -mikä ihana tunne! Siellä sitten liotit niitä piuhoja irti. Osa oli kiinni teipillä, mutta osa oli kiinni sellaisella "sementillä", siinä sitä olikin liottamista. Mutta kuvittele mikä tunne käydä suihkussa, kun ole viimeksi käynyt suihkussa sunnuntaina ja nyt oli perjantai! Aaaahh..... kuuumaaa vettä... TAIVAS!

Tänään, 4.9. sain sitten lopulta soiton sieltä Kuopiosta lääkäriltäni. OLEN HARVINAINEN TAPAUS. Ei sieltä löytynyt mitään, minkä voisi korjata, ei mitään ruuvia minkä voisi kiristää ☺ Ei mitään minkä voisi korjata leikkauksella tms. Mut palautetaan takaisin oman paikkakuntani sairaanhoitopiirin hoidettavaksi (olisin toki saanut jäädä sinnekin, mutta Kela ei korvaa matkakustannuksia, jos jään sinne omasta halustani, ilman lähetettä), ja kokeillaan löytää oikea lääkecocktail, jolla mut saataisiin kohtauksettomaksi. Jos oikeaa cocktailia ei löydy, katsotaan uudella magneettikuvauksella, josko jotain uutta löytyisi. 

Mutta nyt se käyty. Nyt tiedän, että vaikka "päässä on vikaa", siellä ei kuitenkaan ole vikaa - siellä ei kasvainta, eikä mitään muutakaan sellaista vikaa. Se vaan on jossain, eikä sille nyt voi mitään, ainakaan toistaiseksi. Onneksi on lääkkeet.

Syksy saa - hyvä aika aloittaa monta uutta asiaa

Moni on varmaan kalenteristaan huomannut, että tänään syyskuun 1. päivä.
Syksy on alkanut ihan virallisesti, kesä on päättynyt. Meillä sen huomaa siitä, että ulkona on ihan tasaisen harmaata. Vettä ei sada, kai, en ainakaan kuule, mutta meillä onkin TV auki. Tuulikin on pysähtynyt, vähän heiluttaa vielä vihreitä koivun oksia, mutta luulen, että se yrittää vain hämätä.

Tänään alkoi mm. Muoviton syyskuu -kampanja. Meillä pyritään välttämään muovikassien käyttämistä, koska meillä on erilaisia PÖLLÖkauppakasseja erinäisiä kappaleita - mikä yllätys - muiden kestokassien lisäksi. Meillä on myös kestohedelmäpussi (pitäisi hankkia 1-2 lisää) ja esim. banaanit ostan AINA ilman muovipussia. Mikä järki on laittaa banaanit muovipussiin? (meinasin kirjoittaa bussiin...) Tai jos jotain hedelmää tms., sipulia, avokadoa tms. ostetaan vain yksi, ei sekään tarvitse pussia.

Tänään alkoi myös Villasukat jalkaan -kampanja Facebookissa. Tosin mulla on villasukat jalassa aina. Niillä hirveillä helteillä, vissiin viisi viikkoa, olin ilman villasukkia, mutta muuten ne on aina jalassa - nytkin.

Siihen liittyen alkaa villasukkien neulomiskausi. Nämä sukat neuloin viime viikolla pikaisesti Prinsessalle terassisukiksi - niistä lisää sitten kun päästään kesässä Enklantiin asti ☺

Serkkupoika tilasi jo omat sukkansa, kokoa 42. Tarttee ruveta hommiin.

Oma syyskuuni alkoi sillä, että turhasta tavarasta luopuminen jatkuu, sitä on meillä tehty jo 2,5 vuotta. Turhan tavaran lisäksi kaikki mikä syö turhaa energiaa saa mennä. Ja se alkoi sillä, että poistin eilen illalla puhelimestani Facebook -sovelluksen. Hienovaraisten vihjausten jälkeen olin jo kesällä opetellut olemaan ilman puhelinta IHAN KOKO AJAN. Itseäni ja muita ihmisiä seuratessani ymmärsin, kuinka epäkohteliasta on, kun räpläät puhelinta koko ajan. Sehän on melkein sama kuin puhuisit siihen, vaikka sinulla on muuta seuraa. Opettelen kunnioittamaan seuraani.

Läppärillä tarkistin myös FB:n kaverilistan. Poistin "turhat" kaverit. Kaverit jotka tuntuivat olevan siellä vain sen takia, että kun ollaan joskus jossain nähty, niin on kiva olla FB-kavereita. Muuten ei olla missään tekemisissä, eikä oikeasti olla ystäviä tai kavereita. Lista pieneni 125:stä 101:een. Ja vieläkin siellä olisi poistettavaa - jos jättäisin sinne vain ne tosiystävät, taitaisi riittää yhden tai kahden käden sormet. Lista jäi noinkin suureksi harrastusten vuoksi, on vähän niinkuin oltava saatavilla, muka.
Koomista asiassa on mun mielestä se, että aamulla herätessä en edes muistanut, ketä olin sieltä poistanut. Että sellaisia kavereita.

HelvetinPöllön toinen BB-viikko

Kun Suomi Meloo -viikko oli ohi, ehdin olla kotona viisi päivää - siinä ajassa ehdin melkein purkaa laukun ja pakata toisen (kuten ehkä muistatte, olin ehkä Euroopan surkein matkakassin/-laukun purkaja...).

Otin mukaan myös läppärin ja nettitikun, jotta olisin voinut kirjoittaa vielä tuoreessa muistissa olleen matkakertomuksen Suomi Meloosta, mutta sepä sitten jäi - se kirjoittaminen siis. Otin mukaan myös lukemista ja käsitöitä; sukankutimen ja tällä kertaa myös ristipistotyön.

Matkaan kohti Kuopiota lähdettiin aikaisin juhannusaattoaamuna, jolloin ruuhkaa ei vielä juurikaan ollut. Perillä oltiin sopivasti lounasaikaan ja AM:n saattaessa mut huoneeseen hoitaja kyseli samalla allergiat sun muut. AM vastasi mun puolesta "ei sillä mitään allergioita ole, älkääkä uskoko vaikka se väittäisi, että sillä on kasvisintoleranssi". Hoitaja katsoi hetken kummissaan ja purskahti sitten nauruun ☺
Mä kun en oikein noista kasviksista ja juureksista, varsinkaan kypsennetyistä, välitä - en vaan pidä niistä, niin olen kehittänyt tämän ihan oman "sairauden", kasvisintoleranssin, välttääkseni niitä ☺  Ja tottahan lounaalla oli salaatissa just mun inhokki-inhokki: paprika! Mutta urheasti söin sen!

Huonekaverini oli tosi mukavia: parikymppinen S Jyväskylästä ja mun ikäinen M Kuopiosta. S oli tulossa mun kanssa "BB-huoneeseen" eli siis maanantaista alkaen sinne videotelemetriaan - piuhat päähän ja tutkimukseen. Tarkoituksena siis aikaansaada lääkkeitä vähentämällä kunnon epilepsiakohtaus, joka saataisiin rekisteröityä ja lisäksi videokameralle. Samassa tutkimuksessahan olin jo helmikuussa, tuloksetta. Huoneita on kaksi, kummallekin tutkimukseen osallistuvalle omansa.

Meille S:n kanssa laitettiin käteen kanyylit, kohtausten varalta, jos kohtaus on niin raju, että joudutaan "keskeyttämään" lääkkeellä. Kanyyli huuhdellaan suolaliuoksella 1-2 kertaa päivässä, että se pysyy auki - me kyllä epäiltiin, että meille yritettiin antaa jotain rauhoittavaa sen kautta ☺. Meillä kolmella oli nimittäin aikas levottomat jutut viikonlopun aikana ☺☺☺

Mun lääkitystä ruvettiin vähentämään jo heti perjantai-iltana ja niinhän siinä sitten kävi, että lauantaina kun tulin vessasta, tuntui olo vähän huteralta, ja kun kaikki "olot" piti ilmoittaa hoitajille, soitin kelloa ja omasta mielestäni sanoin huonekavereille, että "soitin tota kelloa, kun on vähän sellainen tunne, että tulee kohtaus" - olinkin kuulemma ehtinyt sanoa vain, että "soitin tota" ja sitten oli äly poissa! Mutta oli kuulemma hoitajakin tullut nopeasti ☺

Viikonloppu meni tosi nopeasti, kun ei kuitenkaan ollut sidottu siihen sänkyyn ja huonekaverit oli tosiaan älyttömän hauskoja - sairaalassa voi siis olla hauskaakin!

Mulla oli sairaalassa myös sokkotreffit! Ihan totta ☺ Kuulun FB:ssä yhteen käsityöryhmään ja siellä kerroin meneväni ko. sairaalaan viikoksi. Siellä sitten yksi paikkakuntalainen kysyi, että saako hän tulla katsomaan mua!?! Olin kyllä melkoisen hämmentynyt kysymyksestä, mutta vastasin, että totta kai - mulla kun ei ole siellä kun yksi sukulainen perheineen ja hän ei ehdi tulemaan kuin vasta viikolla. Niin me sitten tehtiin treffit sunnuntai-iltapäiväksi. Vähän kyllä jännitti, vaikka FB:n perusteella tuntui tosi mukavalta ihmiseltä (kuten Kuopiolaiset yleensä ☺)
Ja sieltä hän sitten pölähti ja me oltiin heti kuin vanhat tutut, juttua riitti lähes kolmeksi tunniksi ja olisi riittänyt pidempäänkin, mutta hänen piti lähteä kotiin laskemaan lapset. Lupasi tulla vielä viikolla uudestaan, jos vaan mulle sopii = olen siinä kunnossa, että jaksan ottaa vieraita vastaan.

Olin tosi yllättynyt; periaatteessa ventovieras ihminen haluaa tulla katsomaan vierasta ihmistä sairaalaan! Tunnustan, että ei olisi kyllä itselle tullut moinen asia mieleen, ja sen verran ujo ja arka kuitenkin olen (vaikka musta ehkä toisen laisen käsityksen saakin), ettei musta siihen kuitenkaan olis. Jonkun muun pitää tehdä se aloite.

Jos kirjoitan koko viikon tarinan kerralla, tästä tulee niin pitkä päivitys, ettei kukaan jaksa tätä lukea, niin pätkäisen tämän tähän ja teen itse tutkimusviikosta erillisen päivityksen ☺