Aika saamaton - tai siltä tuntuu, vali vali

Taas alkaa valituksella tämäkin kirjoitus, kun mitään en ole saanut aikaiseksi. Huono blogin pitäjä olen, kun en ole saanut kirjoitettua, vaikka aikaa on "vaikka lampaat söis". Mitään muutakaan en saa aikaiseksi, kotona vain yksin olla möllötän kaiken sen ajan minkä AM  on töissä. Ja sitten kun kirjoitan, kirjoitan mitä sattuu :(.

Vähän valehtelin. Olen saanut valmiiksi ristipistotyön. Siellä vanhassa blogissa vuodatuksen puolella viime keväänä hehkutin, kuinka syksyllä musta tulee täti, ja niinhän siinä sitten lopulta kävi :) Täällä en ole tainnut asiasta mainitakaan, ja kun en vieläkään ole oppinut kuvia liittämään, joudutte tyytymään pelkkään tekstiin: lokakuussa syntyi ihana pieni Prinsessa, jota en ole vielä livenä nähnyt - hän täytti sunnuntaina täydet puoli vuotta ja hänelle tein puolivuotislahjaksi ristipistotyön. Toivottavasti se oli mieleinen.

Suunnitelmissa olisi nyt toukokuussa lähteä äidin kanssa Prinsessaa katsomaan, tämä uusi ystäväni epilepsia kun on vähän vielä rajoittanut menemisiä, mutta nyt se saa joko jäädä kotiin tai lähteä mukaan, ihan miten itse tahtoo. Mieluummin jättäisin sen kotiin. Katsotaan, josko nyt vihdoin pääsisin lähtemään. Juuri juttelin sairaalan epilepsiahoitajan kanssa ja hän oli sitä mieltä, että ei pitäisi enää olla mitään syytä sille, miksi en voisi matkaan lähteä. Huimaa! Olen iloinen, toivottavasti lääkäri ei murskaa iloani.

Viime kirjoituksessa kerroin miten sohvalla istuessakin voi sattua ja tapahtua. Vuodatuksesta tänne siirtyneet harvalukuiset lukijat tietää, että mulle sattuu ja tapahtuu, vaikken mitään välttämättä tekisikään :) Viimeisin sattumus oli tässä pari viikkoa sitten, kun olin AM:n seurana sairaalan laboratoriossa. Puhelin soi ja ko. sairaalan vaatesäilytyksestä soitettiin, että kun "te olette ollut täällä sairaalassa hoidettavana ja teiltä on jäänyt vaatteet tänne meille". Hitaalla olevat aivoni yrittivät nopeasti raksuttaa, että no juu, olen kyllä useammankin kerran, mutta  enhän mä kyllä ole alasti sieltä kotiin lähtenyt, mutta sitten hoksasin, että no hitsi, nehän on ne viime kesäiset vaatteet, mitkä mulla oli päällä, kun mut ambulanssilla sinne vietiin. Ne vaatteet katosivat kertakaikkisesti, niitä ei koskaan löytynyt mistään ja AM joutui tuomaan mulle uudet vaatteet kun silloin lopulta pääsin pois sairaalasta. Nyt ne lopulta löytyivät 9 kuukaudet kuluttua! Hyvähän se on, että kesävaatteet löytyivät näin kesän korvalla :)

Kotonakin voi sattua ja tapahtua, näemmä

Kyllä sitä näköjään voi kotonakin sattua ja tapahtua, vaikkei tee mitään muuta kuin istuu sohvalla kirja kädessä.

Puhelin soi, ja nykyään ne soittajat rajoittuu aika lailla yhdellä kädellä laskettaviin soittajiin, nyt soittajan numero oli vieras, joten vastasin ihan koko nimellä.
- No H tässä moi
- No moi
- Kuule, jäikö meidän Aliisan reppu teille, sellanen musta?
- Eeei.....sulla on kuule nyt väärä numero.
- Eikö siellä oo M?
- On.
- V..n M?
- On kyllä.
- Jumpasta?
- No ei (nolona), nyt täytyy kyllä tunnustaa, etten oo usempaan vuoteen käynyt minkään laisessa jumpassa
- No mikähän tässä nyt on, miksköhän mulla sitten on sun numero, mun täytyy tää kyllä selvittää, mä laitan sulle vaikka viestin, mua kyllä häiritsee miks mulla tää sun numero on. Mutta mä tän repun etsin ensin.
- Ok, ei mitään.

Koomista tässä on se, että tällainen H -niminen henkilö kävi meillä eilen, hakemassa sen limoviikunan ja olisi hyvinkin voinut soittaa mulle. Ja mulla on H -niminen ystävä itsellänikin, joka tosin ei tavallisesti esittäydy nimellään, normaali esittely on "hei muru" tms.

Että tällasta.

Possumunkki - kiitos haasteesta, vastaaminen on työn alla, jumituin kysymykseen 9, ja niiden uusien kysymysten keksimiseen. Mutta hoidan sen kyllä.

Telepatiaa

Jonkinlaista telepatiaa tai jotain sen suuntaista ainakin. Meillä on vuosikausia ollut kaksikin limoviikunaa, teko sellaista, elävät ei meillä menesty, valitettavasti. Viherpeukaloni on näivettynyt vuosia sitten.

Toinen limoviikuna sai uuden kodin muutama viikko sitten kun kotia paketoitiin ikkunaremonttia varten ja toinen oli tuolla työhuoneessa odottamassa kohtaloaan. Tänään kehittelin sitä varten suunnitelmaa:
A) soitan äidille ja kysyn, haluaisiko eräs hänen ystävänsä sen
B) otan siitä kuvan ja vien kuvan viikoksi taloyhtiön pienelle kirpparille - josko joku haluaisi tulla hakemaan sen itselleen
C) jos kukaan ei halua sitä, se saa uuden kodin kaupungin kierrätyskeskuksesta

Suunnitelma A toteutui piankin:
Noin 20 minuuttia tämän jälkeen äiti soitti ja kysyi, onko meillä vielä se toinen limoviikuna, hänen ystävänsä olisi kiinnostunut siitä. Ja siellä se nyt tekee matkaa kohti uutta kotiaan :)

AM kuunteli tätä puhelua ja surkeana sanoi: "et sä voi mua nyt pois antaa, mähän on just lähdössä töihinkin"

Keksiskö joku otsikoita valmiiks?

Aurinko paistaa ja kevät tulee - tämä sama vanha aloitus, aika tylsää, vai mitä. Toinen vaihtoehto aloitukselle voisi olla, että sain viime viikolla tiistai-iltana kohtauksen, pitkästä aikaa ja olen, en nyt voi sanoa varsinaisesti masentunut, mutta vähän... tympääntynyt, kun olin jo lapsellisuuttani vähän siinä uskossa, että lääkitys alkaisi olla kohdillaan. Siis, että se oikea lääke olisi muka löytynyt ja niitä muita lääkkeitä voitaisiin pikkuhiljaa ruveta purkamaan pois, niin kuin se nuori poika jo viime viikon käynnillä alkoi tekemäänkin. Mutta pyh, ei niin sitten käynytkään.

Eihän tämän ikäinen nainen nyt enää VOI olla niin lapsellinen. Varsinkaan kun esimies vielä oli samana päivänä tiputtanut maan pinnalle :D Olin päivällä työpaikalla viemässä sairaslomatodistuksen ja moikkaamassa työkavereita. Juttelin esimiehen kanssa ja hän selvitteli mulle muutenkin näitä sairasloma- yms. asioita, kun en itse eikä läheiset ole tällaisessa tilanteessa koskaan ollut. Kerroin siinä sitten, että viime viikkoinen lääkäri oli kovin nuorin, hyvä jos oman poikani ikäinen, hädin tuskin siis 25-vuotias. Melkein teki mieli ottaa polvelle istumaan ja sanoa, että kuule, kyllä tämän hyvin menee. Lääkäri oli (mies siis) oli kuitenkin erikoislääkäri... Esimies siis siinä pudotti maan pinnalle todeten, että niin, johan me kohta olla sentään viiskymppisiä, että kyllähän ne erikoislääkäritkin alkaa jo olemaan siinä kolmenkympin huitteilla. Vähintään. No niinhän ne vissiin rupeaa... No, se tällä kertaa tästä, toisella kerralla lisää, olihan sitä tässäkin, vaikkei ollut tarkoitus, anteeksi.

AM kävi viikonloppuna työkavereiden kanssa Puolassa ja totesi olevansa vanha. Kaksi yötä poissa kotoa ja oma sänky paras sänky. Ja vaimo vieressä :D Ja arvatkaa mitä sain tuliaisiksi - ette ikinä arvaa...

Mä olin äidillä "hoidossa", kaiken varalta. Tai no, oikeastaan me oltiin lauantaina ostamassa meille uudet verhot. Meille tehtiin ikkunaremontti eikähän nyt uusiin ikkunoihin voi laittaa vanhoja verhoja, eihän? Ainakaan mitään 15 vuotta vanhoja? *nolo* No, nyt on tossa ompelua odottamassa melkein 28 metriä kangasta! Tulihan niille hintaa, mutta ei ihan niin paljon kuin mihin olin varautunut, Kärkkäiseltä löysin ihan kohtuuhintaan. Ystävä lupasi auttaa käänteiden ompelussa. AM ei ole sanonut muuta kuin "on siinä rättiä" ja hyväksynyt värit ja materiaalit. Yhtään pöllökangasta en ostanut, vaikka työhuoneeseen olin sitä ajatellut - se vaihtui sudenkorentoihin. Ehkä saatte niistä kuvan, kun verhot on valmiit.

Niin joo, meille tuli uudet ikkunat. Elettiin kolme viikkoa niin, että keittiö oli siirretty olkkariin ja makuuhuone ja kylpyhuone oli ahdettu kolmasosaan normaalista, samoin työhuone, mutta sillä nyt ei ollutkaan väliä. Ekalla viikolla vielä sairastettiin flunssa, lähes kuolemankielissä oltiin molemmat. Mutta nyt ei vedä ja huoneet on paljon valoisampia, kun ikkunanpuitteet on valkoiset entisten tummanruskeiden sijaan. Ja kaikkea muuta pientä uusien verhojen lisäksi pitäisi tehdä, kuten varmaan arvannette :D

Hih... kohti entistä ollaan menossa?

Kohti entistä ollaan menossa siinäkin mielessä, että aloitukset on ihan yhtä vaikeita kuin ennenkin, eikä tässä päde edes "kolmas kerta toden sanoo".

Ystävän kanssa yritettiin jatkaa eilen aloitettua kurjuuden maksimointia, kun hänkin on nyt tämän loppuviikon sairaslomalla. Ensin käveltiin tohon meidän vanhalle ostarille, joka ON kurjan näköinen (purkutuomion alla), siellä on kampaamo, jossa kaksi iloistakin iloisempaa nuorta neitoa tervehti meitä - ole siinä sitten kurja... ja varattiin mulle huomiselle aika kynsien laittoon. Juu, kynsiin pitää saada geelivahvistus, kun ne on kohta poikki takamukseen asti ja tarttuu joka paikkaan kiinni. Kylmät väreet menee selkäpiitä pitkin jo pelkästä ajatuksesta *puistatus*

Putoava vyö

Sitten jatkettiin matkaa pankkiautomaatille ja sieltä päätettiin reippailla pidemmän kautta leipäkauppaan. Ja siinä kävellessä, kas vain, jouduin tilanteeseen mihin vain mä voin joutua :)

Mun housuista irtosi ja putosi vyö!! Housut onneksi pysyi jalassa, en sentään takapuoli paljaana tuolla pakkasessa juoksennellut (ja vielä koulun takana!), mutta kyllä saatiin tosta vyöstäkin riemua irti ihan riittävästi.

Väriävaihtava tiekarhu

Leipä- ja pullakaupassa käynnin jälkeen lähdettiin vielä uudestaan reippailemaan ulos, kävellen kauppaan vastaan työstä palaavaa AM:ää. Näkemäalueen ulkopuolelta kuului kamala ääni. "Tuo ei kuulosta hyvältä - Juu ei" Hmm... Mietintää..."Aaa..Se oli tiekarhu" No sitten kun me oltiin nähty se tiekarhu, se oli mennyt meidän ohi sellaisen roskakatoksen takaa, mä mietin ääneen, että miten se nyt oli keltainen, kun se äsken oli vihreä...."Ööö..kyllä se koko ajan oli sininen.."   Ai jaa...

Voisiko tästä siis olla pääteltävissä, että kevät on tulossa ja ehkä lääkityskin kohta saadaan kohdalleen?

Sairaalasta tulon jälkeen viime viikonloppuun asti menikin ihan hyvin. Perjantaina oltiin ystävien kanssa syömässä ja kun tarjoilija toi jälkiruokaa, pyydettiin häntä ottamaan meistä kuva, jonka hän ystävällisesti tekikin. Katsoin suoraan salamaan, joka mahdollisesti laukaisi kohtauksen - viidessä minuutissa kaikki oli ohi, mutta harmittihan tuo. Lauantaina olin ystävän kanssa menossa saunaan, mutten ehtinyt kuin pestä hiukset, kun sain kohtauksen, nopeasti oli ohi sekin, tosin vähän tokkurainen olo oli koko illan. Nyt sitten taas ihmetellään kuinka paljon lisää lääkkeitä syödään *huokaus*

"Pöllö jos kaatuu selälleen, niin miten se pääsee ylös. Se näyttää siltä, ettei mitenkään pääse.  Ehkä pöllöt onkin todella varuillaan, ettei vaan kaadu selälleen, jos esim. joutuu kävelemään liukkaalla nopeasti jonnekin ettei myöhästy. Niin miettii koko ajan ”nyt ei vain pidä kaatua selälleen!” "  -Markus Kajo