Minä uskon luontoon
Vesi kuljetti minua
eteenpäin,
kysymättä mihin olen menossa,
tahtomatta tietää määränpäätäni.
Se oli tyyni ja rauhallinen,
silloin kun minäkin olin.
Se oli myös myrskyisä,
silloin kun sisälläni myrskysi.
Aina se kuitenkin kannatteli,
kuin äiti lastaan.
Kallio selkäni takana,
pysyi pystyssä murenematta,
vaikka nojasin siihen
koko painollani,
hakkasin siihen nyrkkini
verille, elämän kolhiessa.
Se oli luja ja tukeva,
kuin isä lapsilleen.
Neulasmatto pehmensi askeleeni
metsä kuuli äänettömän puheeni,
iloni, nauruni, suruni, itkuni.
Puut, eläimet, kasvit,
säilyttivät salaisuuteni,
eivät jakaneet niitä muille.
Se oli paras ystäväni.
080826 athenenoctua
Oi, miten ihana! <3 Meinas itku tulla, kun tuossa on just mun "paalut", kallio, vesi ja metsä. Ja sanat niin kauniisti aseteltu!
VastaaPoistaVaikka metsissä ei kintun takia enää pahemmin tule liikuttua, kun pitäisi olla ne pitkospuut, ettei rasita liikaa, saatika raapaise johonkin tikkuun yms. mikä voisi aiheuttaa uuden tulehduksen. Vesiinkään ei auta "astua", myöskin tulehdusvaaran takia, mutta nautin vesiaiheista silti. Jo veden näkeminen rauhoittaa. Eikä tosiaankaan salaisuudet (jos niitä on) lähde liikkumaan eteenpäin. <3
Kiitos Minz ❤️
PoistaNuo ovat ne minunkin elementtini, jotka ovat olleet kanssani lapsesta asti:
Lapsuudenkoti oli rakennettu kalliolle ja mummulan pihalla oli kallio. Mummula kahden järven pienen välissä ja järvistä ja joista tuli myöhemmin elämässäni jotain, joka vei ympäri maata ja toi paljon ystäviä, opetti uutta.
Metsä - metsä on ollut aina lähellä, ympärilläni. Siellä olen kulkenut yksin ja yhdessä, siellä on jaettu ilot ja surut, itketty yksin ja yhdessä, naurettu myös. Ja nähty keijut, peikot ja menninkäiset