Reissuraportti

Reissuraportin kirjoittaminen on viivästynyt, mutta yritän nyt saada tämän valmiiksi. Jos nyt enää muistan mitään. 

Lähdin kotoa torstaina 15. päivä Mursun kyydillä kaupunkiin, kun Mursu meni kuvauttamaan lannerankaansa. Samalla kyydillä pääsin rojuineni toisen tädin luo odottamaan Täti Tomeraa ja enoa, kyytiä Isolle Kirkolle. 
 

Täti Tomeran luo päästiin torstaina alkuillasta ja kuten tavallisesti, ensin levitettiin sohva. Se on minun nukkumapaikkani ja meidän loikoilupaikka. Siinä katsotaan telkkaa, otetaan torkut, juodaan kahvit (ainakin viisi kertaa päivässä) ja siinä syödään. Siinä tehdään kaikki.

Perjantaina aamusta Täti kävi auttamassa naapuria, siellä oli pieni äksidentti. Sen jälkeen lähdettiin kävelemään lähimpään ostoskeskukseen - tai miksi niitä siellä Isolla Kirkolla sanotaan - mutta sinne kuitenkin. Bussillakin olisi päässyt, mutta liikuntaa liikuntaa...
Puolessa välissä matkaa se sitten iski. Yhtäkkiä en vain saanut sanaa suustani. Yritin kyllä. Tyrkkäsin käteni Tädin käsikynkkään ja yritin sanoa jotain, mutta hiljaista oli. Täti tajusi mistä on kyse ja "otti otteen". Yritti ensin pitää vain paikallaan, sitten vähän paremman otteen kun rupesin nojaamaan ja lopulta koetti saada istumaan lähellä olevalle penkille. Olen niissä tilanteissa aika vastahankainen joten Tädin onni oli ohi kulkeva mies, jolta hän pyysi ja sai apua: he yhdessä saivat minut penkille istumaan. Siinä vaiheessa kohtaus alkoi mennä ohi ja ehdin nähdä miehestä oranssin-punaisen takin ja käden heilautuksen. Sitten olinkin hetken aikaa ihan pihalla: missä ihmeessä me ollaan? 
Ei hajuakaan, aivan vieras paikka. Ja olen kuitenkin kävellyt siitä monen monta kertaa eri vuoden aikoina. Takamuksessa alkoi tuntui viileältä, onneksi Täti oli huomannut, että takkini huppu on neppareilla kiinni ja oli kiskaissut sen irti ja pistänyt pyllyn alle. 
Pikkuhiljaa tolkku rupesi palailemaan ja päästiin jatkamaan matkaa ja päästiin perillekin, siis sinne ostarille. 
Ensimmäinen hoidettava asia oli Tädin matkapuhelinliittymä. Siinä odotellessani vapautui lopulta toinen asiakaspalvelija ja päätin kokeilla onneani minäkin. Ja toki tartuin täkyyn, jos hinnaksi tarjotaan KYMMENEN euroa vähemmän, kuin mitä se olisi ilman mitään yritystä noussut. Hyvin ystävällinen nuori miesoletettu. 

Kun ne oli hoidettu, muistin aurinkolasit, joita ei saanut korjattua. Siispä optikolle. Vastaus kysymykseeni oli "Kyllä meillä on, mutta ne ovat viime vuoden mallia". Mielessäni pyöri vastakysymys "Minkä vuoden mallia luulet minun olevan..."
Kiltisti kuitenkin sanoin, että ei se haittaa, pääasia jos ne ovat sopivat. Ja olihan ne - niitä oli kahdet ja toiset oli just sopivat. Ne kassissa lähdin sieltä pois. Aurinkohan ei kyllä ole paistanut vielä yhtenäkään päivänä sen jälkeen.

Noin kolme tuntia tuon jälkeen vanhalta operaattorilta tuli viesti, jossa he tarjosivat liittymää taas vähän halvemmalla kuin olisi se uuden operaattorin liittymä. Jäin miettimään.

Sähköliittymääkin vielä tarjottiin matkalla bussipysäkille, mutta sanoin, että siihen en uskalla puuttua, sen Mursun tontti. 

Lauantaina aamupalan (joka oli melkein hotellissa!) lähdettiin Myyntisirkkusparini luo tupaantuliaisiin. 
Hän oli koko joulukuun urheasti tehnyt muuttoa muutaman sadan metrin matkan päästä uuteen kotiin muutama kassi tai laatikko kerrallaan ja sitten heti joulun jälkeen huonekalut ja loput tavarat. 
Maan tasalta seitsemänteen kerrokseen, melkoinen muutos! Talvikelillä ei maisemaa ihan sellaisena nähnyt kuin se tulee olemaan, mutta minä tiedän noin suunnilleen miltä se näyttää. 

Repolainen teki tilauksesta jälleen kerran upean kortin, joka oli torstaina ollut odottamassa Täti Tomeran luona - kaiken varalta pyysin lähettämään sen sinne. 

" Onni ei ole päämäärä, vaan tapa matkustaa "

" Väriä pintaan ja riemua rintaan "

" Elämän kauneus on elämä itsessään "

Nuo mietelauseet kuvattiin Myyntisirkkus-Ystävän kanssa kerran yhdellä reissulla jostain ABC:n vessasta - joku voi ne tunnistaakin. Ja on ne ehkä jossain täällä blogissakin saattaneet vilahtaa. Kortista löytyy Ystävän kaikki kolme pojanpoikaa: maailman parhaiden korvapuustien leipoja (olen tilannut jo seuraavan annoksen) ja kaksi pienempää, joiden mielestä Pöllö-täti osaa kutoa mitä vaan. Kovat on paineet...

Höpöttelystä, naurusta ja iltakävelystä - minut pistettiin TAAS kävelemään - uupuneina päästiin illan pimetessä takaisin Tädin luo ja ravintola aukesi saman tien. Tädin luona on hyvä olla, siellä on ravintola aina aika, ja vieläpä hyvä ravintola 💕

Riesan (ja vähän huonon kelinkin) vuoksi tapaaminen Stanstan kanssa siirrettiin keväämmälle. Sitten kun minä pysyn paremmin tolpillani, toivon mukaan. Kiitos Stansta 🤗🤗

Sunnuntaina sain vapaapäivän. 
Täti Tomera on todella nimensä mukainen: ensin teki lumitöitä parkkipaikoilla ja sitten vielä rakensi omalle terassilleen lumiukon. 

Minä kudoin lapasia ja katselin ikkunasta kun Täti ahersi, nostin välillä peukaloa ylöspäin, että hyvältä näyttää.

Ja tällainen siitä tuli. 

Huomaattehan PÖLLÖT Lumiukon olkapään takana 😉😀

Meiltä ei pöllöjä puutu, niitä löytyy vähän sieltä ja täältä, meiltä, Äidiltä, Futari-Prinsessalta, Tädiltä, ystäviltä...

Teissäkin taitaa olla aika monta pöllön ystävää?

Ja ainakin Pöllön ystäviä siellä on 💕💕

Maanantai... mitähän kummaa me tehtiin maanantaina 🤔

Olin saanut Tädiltä luvan ottaa pussillisen pyykkiä mukaan, kun pääsin autolla perille ja tiesin hänen saattavan minut takaisin kaupunkiin Mursun hoiviin eli ei tarvinnut yksin kuskata koko tavaramäärää.

Jonain päivänä siis pestiin pyykkiä - helppo homma kun oli kuivaaja, sain ne samalla pakata takaisin kassiin. 

Mutta varmaankin me taas käveltiin, tällä kertaa rauhallisemmin, sinne samalle ostarille ja käytiin... No, ainakin Saiturin Pörssi käveltiin ympäri. Nenäni eteen osui seinään/kattoon tms. ruuvattavia koukkuja, joita me kerran kotona kauheasti etsittiin, mutta niitä ei löytynyt oikean kokoisia. Nyt löytyi. Ostin pois, vaikka ei vieläkään ole meillä kummallakaan mitään muistikuvaa, että mihin ihmeeseen me niitä oikein tarvittiin. Nyt niitä kuitenkin on, sitten kun niitä tarvitaan. 

Kassalla murtaen suomea puhuva rouva kysyi "Haluatko maksaa nämä sinun lapaset myös?" Kieli oli ihan selkeää, mutta minä en tajunnut muuten mitä hän kysyi, ennen kuin hän nauraen nosti lapaseni esille 😄Ei tarvinnut maksaa niitä, ne kaipaisivat pesuakin ja vähän korjausta. Tai jonkun joka tekisi uuden pöllölapaset 🙄

Mistä tietää, että olen maalainen? 
1. Kun kävelimme junaradan ylittävää käytävää ja siellä oli joululauluja soittava mies, tutun laulun kohdalla lauloin mukana (vaikka en osaa laulaa)

2. Käytävän toiseen reunaan vaihdettiin mattoja liukastumisen estämiseksi. Kiitin työtä tekevää miestä turvallisuuden lisäämisestä.

Uskon, että paikallisetkin kiittävät hyvää ja tarpeellista työtä tekeviä ihmisiä, mutta olenpa vain huomannut, että moni hämmästyy, kun heitä kiitetään, eivät taida usein saada kiitoksia. 

Loppupäivä Tädillä taisi mennä puhelimessa, oli monenmoista asian hoitamista. 

Tiistaina pääsin mukaan Mummokahveille. Yritin vastustella, en mukaan lähtöä, vaan sitä, että minutkin niputettiin Mummoksi. Lopulta annoin periksi: en ole Mummo, mutta ikäni puolesta voisin olla, joten olkoon niin. Kävimme kylässä Kainalomatoni eli serkkuni perheen luona. Pian 50 vee täyttävä serkkuni on ollut pienestä pitäen Kainalomatoni, hän istui - silloin kun oli paikallaan - kainalossani, jos ei ollut Mummun sylissä. Siitä nimi. 
Sillä reissulla ei sattunut oikeastaan mitään erityistä, jollei mukaan lasketa vanhaa muistoa:

Kainalomato oli pieni tyttö, n. 7-vuotias ja minä olin teini-ikäinen, n. 16. Hän kysyi olenko jo aikuinen. Noooh, en vielä. Entä lapsi? En enää. Vaikea paikka. 
- Miksei voisi olla niin, että lapset olisi tämän kokoisia kuin minä (siis hän) ja aikuiset sen kokoisia kuin Eno? Silloin tietäisi kuka on lapsi ja kuka aikuinen.
- No entäs minä, kun en ole enää lapsi, mutta en vielä aikuinenkaan?

*ankaraa miettimistä*

- Höh. Sä ootkin aina ollut vähän tollain alikehittynyt! 

(aviomiehemme ovat eri mieltä, mutta se on sitten eri juttu..)

Jaksatteko vielä? Kohta loppuu.

Olin päättänyt ja sopinut Mursun kanssa, että menen kotiin torstaina, Eniilin käyntiin lähtö kun on niin ja näin ja pakkasta - jota on tänään -17 astetta - piti olla viikko sitten reilusti. Olin varannut kyydin jo naapurilta. 

Koska Myyntisirkkus-Ystävällä ei ollut ihmeempää tekemistä teimme treffit Itikseen. Me olimme siellä hyvissä ajoin ja odotellessamme kävimme Normalissa. 
Annoin kapeassa kohdassa tietä yhdelle rouvalle joka näytti tutulta ja hänkin katsoi minua tavallista pidempään, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa. Lähdin hänen peräänsä, ajatuksensa tavoittaa hänet kassajonossa ja niin kävi. Rohkeasti kysyin, olemmeko tavanneet jossain.

- Ehkä, oletko hoitanut joskus lapsia?

- En, mutta olen ollut Suomi Meloossa, oletko sinä?

- Olen, monta vuotta.

- Minä olin siinä myyntiryhmässä monta vuotta.

- No niin olitkin! Mitäs sinä nyt teet?

Ja niin siitä lähti juttu. Jouduin vain pahoitellen kysymään hänen nimensä, kun en muistanut - en voi millään muistaa kaikkien niiden satojen ihmisten nimiä joita vuosien aikana tapasin. 

Ei tuossa vielä ihan kaikki: tuo rouva jonka tapasin, oli Myyntisirkkus-Ystäväni ystävä, noin niin kuin arkielämässä! Elämä on ihmeellistä 🥰

Ystävää odotellessa poikettiin vielä Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Kävin ostamassa tämän hänelle, kun hän haluaa siihen Pojan nimmarin. Lupasin pyytää sen ja viedä kirjan sitten joskus hänelle. Luultavasti kesällä Heinolan ABC:lle. 

Kysyin kirjaa myyjältä ja hän sen minulle näytti/haki. Kysyin, saanko vähän elvistellä. "Toki", vastasi hän.
Kerroin sen, minkä te nyt jo tiedätte.
"Ooo - nyt MINÄ voin kehua, että MINUN ASIAKKAANI poika on kääntänyt tämän kirjan!"
Ja koska kuulun lisäksi Suomalaisen Kirjakaupan Pöllöklubiinkin, hän antoi minulle kirjasta alennusta.

Kysyin Pojalta, nolottaako häntä kun kehun häntä ja elvistelen (anteeksi, olette varmaan jo kyllästyneet). 

Ei kuulemma, hän itse ei tohdi, niin hyvä kun joku sitä tekee.
Yliopiston professoreilta on saanut onnitteluita - saahan äiti olla hyvillään?

Siitä niitä on. Pino. Mummolle. Tädille (siis Siskorakkaalle) ja tietysti meille. Varmaan Anoppilaankin. Ja kai tuo itselleenkin yhden kappaleen jättää. 

Siinä kahvitellessa huomasin vanhan matkapuhelinoperaattorin feissarin ja ajattelin, että menenpä jututtamaan häntä, josko hän voisi hoitaa asian pois. Kovin oli ystävällinen nuori miesoletettu hänkin ja kun näytin saamaani viestiä ja kysyin, että niin, kai tämä koskee kaikkia nimissäni olevia liittymiä, hän vastasi, että totta kai. 
Mutta hän ei voinut asiaa hoitaa, vaan pyysi soittamaan viestissä olevaan numeroon. 

Minä sitten illalla soitin ja jo vain asia hoitui. Verrattuna siihen, että en olisi tehnyt yhtään mitään eli että liittymien kk-maksu olisi noussut aika huimasti, säästän melkein liki 500 euroa + saan yhteensä 150 euron lahjakortit. 
Loppujen lopuksi pieni vaiva; muutama mukava juttutuokio - saman olisin tehnyt kotona puhelimitse, nyt tein sen kasvotusten. 

Tällainen reissu tällä kertaa. Loppujen lopuksi suhteellisen rauhallinen. Seuraavalla kerralla otan "päiväkirjan" mukaan ja kirjoitan kaikki tapahtumat ylös heti, etten vain unohda mitään.