Matkaan käypi Pöllön tie

 Mursu kysyi eilen illalla, että koska meinaan lähteä. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin soittaa ja anoa yöpaikkaa. Lopputulema oli, että joko keskiviikkona tai torstaina. 
Olisi ollut valmis viemään junalle jo tänään, mutta ei otettu vastaan. 
Aamulla kuitenkin kysyi, että kuinka kauan ajattelin olla. Jos ensi viikon perjantaina viimeistään tulen kotiin; sanottiin, että silloin viimeistään ajetaan pihalle. 

Että jos ei tämän jälkeen kuulu vähään aikaan Pöllönkulmalta mitään, niin olen poissa kotoa. Keräämässä kokemuksia. Sattumuksia ja tapahtumia, siitä niiltä ei voi välttyä, voitte olla varma. 
JOS saan tämän koneen mahtumaan laukkuuni, voitte ehkä kuulla jonkun heipan väliltäkin. 

Eilen oli tarkoitus tehdä pitkästä aikaa jotain pihatöitä: siirtää se pahuksen hiekkakasa. Olisiko siirtynyt kuusi kottikärryllistä. Olisi toki siirtynyt enemmänkin, mutta minun olisi pitänyt haralla levittää sitä tuohon pihatien suuhun. Ja levitinkin. Siihen asti kun - arvaatte varmaan? Kiroaisin, jos olisi täällä tapana. Seistä tönötin ensin vähän aikaa haran varteen nojaten, sitten Mursun kainalossa ja sitten istuin vielä portailla sen aikaa, kun Mursu keräsi kamppeet kasaan. 
Se oli siinä. 

Onneksi on Naapuri-Ystävä, jolla ei ole mitään tekemistä, kun ei saa huhkia eikä rehkiä. Traktorilla ajaminen on sallittua. Tulee huomenna levittämään hiekkakasan. 

Rehellisesti sanottuna otti tällä kertaa taas niin paljon päähän, että tämän blogin päivitys ei onnistunut. Toistin itseäni Riesa -blogissa ja päivitin heinäkuun lukemiset ajantasalle. 
Ja tietenkin kohtauspäiväkirjan, kun sitäkin täytyy pitää. 
Ai vitsi...Just muistin, että unohdin rasvata ranteen. Ei se kai haittaa, se on hyvä: voide on auttanut, mystiset nappulat on kadonneet. Pitääkö siitä ilmoittaa lääkärille?
Toissailtana (=yönä) unohdin ottaa viimeisen epilääkkeen, mutta sillä ei ole tekemistä eilisen kanssa. On vaan taas se kausi. Ja... Olkoon.

Valitanko vielä lisää, kun vauhtiin pääsin? Valitan ja valitan. Oikeastaan ihmettelen ja olen iloinen näkemästäni. 

Ihmettelen miesten taitoa sulkea korvansa. Kuulemansa ja näkemänsä. Kävimme sunnuntaina kaupassa ja siellä oli äiti kahden pikkupojan kanssa. Mukana oli myös isoisä, joka oli ilmeisesti otettu mukaan vahtimaan poikia. Eipä ainakaan komentanut millään tavalla. Pojat juoksentelivat ympäri kauppaa ja kirkuivat ja kiljuivat niin, että korviin sattui. Muiden asiakkaiden ilmeistä ja vilkuiluista päätellen en ollut ainoa, joita käytös kummastutti. 
Olimme kassalla, kun takaani pyyhälsi kyseinen äiti pienempi poika kainalossaan ja isompaa kädestä pitäen kohti ulko-ovea, pappa perässä. Kuulin vain kiukkuisen "Enkö mä teille sanonut..." 
Ehdimme ulko-ovelle samaan aikaan kun hän pisti poikia turvavöihin ja "komensi" papan etupenkille - ja palasi itse yksin kauppaan. 

Sanoin Mursulle, että voisin mennä maksamaan hänen ostoksensa, ihan vain kiitokseksi siitä, että joku joskus reagoi. 
Mursu oli ihan ulalla, mistä oikein puhuin. Hän oli sulkenut korvansa ja kaiken ensimmäisen kirkumisäänen kuultuaan ja tehnyt ostoksia mitään kuulematta ja näkemättä.
Mistä miehet saavat tuon taidon? Miten he pystyvät siihen? Minulla ei ollut edes kuulokojeita, ja silti korviin sattui. Lapset on lapsia, tiedän, minulla on pienellä ikäerolla olevat sisko ja Poika, mutta JOKU roti olla pitää. 
Olisin halunnut halata sitä äitiä, monestakin syystä. 

Nukuin muuten viime yönä hyvin. Olen nukkunut muutenkin yllättävän hyvin viime öinä, en ole herännyt aamuöisin kuuntelemaan kellonlyöntejä. En olisi herännyt meidän ovenkolkuttimen ääneen, jos joku olisi tullut kolkuttelemaan. Siksi meillä on tämän lisäksi ovikello. 

Mukavaa tiistaipäivää!